maanantai 9. helmikuuta 2015

Talvi yllätti wieniläiset

Mä taivalsin läpi tuulen ja tuiskun
Nähdäkseni sun... pyörätuolisimulaattorin?


Koska ennusteet lupasivat tälle päivälle lumisadetta, päätimme vierailla Wienin teknillisessä museossa. Ajatuksenjuoksu tässä taustalla oli jokseenkin sellainen, että lumisateella olisi hyvä olla paikassa, jossa viihtyisi sisätiloissa monta tuntia. Tokihan museo olisi kaupungin toisella laidalla, mutta lukukausikortilla saa ja metrolla pääsee!

Totesimme jo menomatkalla, että lunta tuli yllättävänkin reippaasti. Siis sillä lailla reippaasti, että Amerikassa hamstrataan elintarvikkeita ja Suomessa laitetaan pipo päähän. Tässäpä muuten yksi kummallisuus Wienistä: miksi naiset eivät käytä pipoa tai edes hanskoja? Ihan totta. Olen talsinut ympäriinsä sangen tyytyväisenä epämuodikas one-size pipo päässäni ja kauhistellut paikallisten pukeutumista koko viikon. Lienen herättänyt tuplasti yhtä paljon paheksuntaa.

No, joka tapauksessa. Pääsimme perille museoon ja fiilistelimme ihmisten vähyyttä. Voi toisaalta olla, että vieraita ainoastaan tuntui olevan vähän, museo kun oli niin julmetun iso. Teimme silti saman kardinaalimokan kuin aina ennenkin: käytimme alkuinnostuksen vielä jyllätessä liikaa aikaa epäkiinnostaviin näyttelyihin, ja löysimme todelliset helmet vasta lähempänä sulkemisaikaa.

Kun sanon todelliset helmet, se on toki suhteellista. Minä kun en tosiaan ole mikään teknisten vempainten suurin ihailija. Mutta jos edes jonkinlaista kiinnostusta löytyy erilaisiin härveleihin, historiaan tai edes kivojen nappien painelemiseen, niin suosittelen!


Mikähän tämäkin muuten oli?


Poistuimme museosta vasta vähän ennen sulkemisaikaa, ja silti jäi paljon näkemättä. Olimme tässä vaiheessa siis viettäneet noin neljä tuntia erilaisten vempainten parissa. Lunta satoi edelleen ja kadut olivat jo aika tukossa, mutta naureskelimme tyytyväisinä sitä, miten Itävallassa osataan varmasti hoitaa asiat tällaisellakin kelillä. Aivan kuten Suomessa... no, pääsääntöisesti ainakin.

Pääsimme metroilla ongelmitta raitiovaunupysäkillemme, jossa infotaulut välkyttivät lähinnä varoitusta liukkaista lattioista. Olimme aika mielissämme, kun raitiovaunukin saapui kahdeksan minuuttia etuajassa - vaikka kieltämättä tässä vaiheessa aloimme jo epäillä, että se oli ennemminkin myöhässä. Vaunu pakkautui täyteen ihmisiä ja ei kun matkaan.

Alta kahden pysäkin päässä vehje sanoi itsensä irti. Kuski kuulutti vaunun juuttuneen ja kehotti halukkaita poistumaan. Kaikki seisomapaikan saaneet poistuivat. Me jäimme. Pitkälti koska tuolta pysäkiltä oli vielä noin kymmenen pysäkin (eli ehkä kuuden kilometrin?) matka kotiin. Minne ei muuten kulje yksikään muu julkinen kulkuväline.

Ehkä vartin epätietoisuuden jälkeen matka jatkui. Noin sata metriä. Ja katkesi. Ja jatkui. Ja katkesi.

Kun matkaan oli mennyt normaalin 20 minuutin sijasta noin 45 ja olimme edenneet ensimmäisestä pysähdyspaikasta ehkä sata metriä, alkoi vaunu jo näyttää aika tyhjältä. Ihmiset soittelivat koteihinsa ja kyselivät, ovatko kaikki kunnossa tai tilasivat kyytiä. Hieno rouva turkissa pui tilannetta kovaäänisesti vieressä istuvalle naiselle.

"Vähän lunta ja kaikki menee sekaisin... Siellä on onnettomuuskin, tällä raiteella. Siksi mikään ei liiku, paitsi toiseen suuntaan. Missä jäätte pois? Suosittelen jäämään nyt ja kävelemään, se on parasta mitä voitte tehdä."

Lopulta nainen totteli, ja samoihin aikoihin luovutimme mekin. Eihän kuusi kilometriä nyt mikään mahdottomuus olisi, edes kovassa tuulessa ja lumimyräkässä. Ja ehkä pääsisimme jollakin metrolla edes vähän lähemmäs. Seuraavan pysäkin kohdaltahan lähtisi metro. Ja jos seuraisimme raiteita, voisimme hypätä kyytiin vaunujen taas liikkuessa. Kauas tutulta reitiltä ei voisi muutenkaan lähteä ilman puhelinta ja karttaa.

Kun nousimme ulos vaunusta ja liityimme kotiin pyrkivien ihmisten letkaan, oli tällainen näky vastassa:


Tähän asti olimme sadatelleet tuuriamme siitä, että emme olleet ehtineet yhtä aiempaan raitiovaunuun. Siinähän se seisoi. Muutaman muun kanssa.

Jos joku odotti nyt pääsevänsä lukemaan jostakin eeppisestä, muutaman sormen ja varpaan vaatineesta selviytymistaistelusta, joudun tuottamaan pettymyksen. Ehdimme kävellä yhden pysäkinvälin, kun vaunut lähtivät yhtäkkiä liikkeelle. Ensimmäisenä kulkenut tuli kohdallemme juuri, kun saavuimme pysäkille. Ja sen pituinen se. Loppujen lopuksi ehdimme jopa kauppaan, jossa tosin mulkoiltiin hieman pahasti. Vastapestyt lattiat taisivat vähän kastua uudelleen.

Mikä hauskinta, huomisesta lähtien tämä kaikki alkaa sulaa.

Taidanpa jäädä sisätiloihin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti