perjantai 26. kesäkuuta 2015

Psst, täällä ollaan

Niinhän siinä kävi, että enpä malttanutkaan pysyä ensi viikkoon asti poissa. Mikäs sen parempi inspiraation lähde kuin viimeisen päivän lähtöpaniikki! En ole koskaan yhtä luova kuin silloin, kun minulla olisi oikeasti järkevämpääkin tekemistä.

Täällä ollaan siis edelleen, laukut viittä vaille pakattuna ja malttamattomin mielin.

Säiden parannuttua juuri sopivasti lähtöämme kohden, päätimme eilen tehdä viimeisen nostalgiareissun kaupunkiin. Käytyämme... Mikä se sana muuten on suomeksi?! "Abmelden", irtisanomassa?.. tilapäisen osoitteemme Wienissä, ajelimme raitiovaunulla ja muutamalla metrolla aina Schönbrunnin palatsille asti, patikoimme mäen ylös Glorietten eteen (taustakuvani, huom huom) ja katselimme vielä kerran Wienin kattojen ylitse. Höpinöimme siitä, miten joskus tulisimme lastemme kanssa katsomaan samat paikat läpi, että täällä me kuulkaas asuimme silloin nuorina ja vähävaraisina opiskelijoina.

Enpä toisaalta tiedä tuosta... aika monta muuta monta paikkaa on maailmassa vielä näkemättä.

Samalla reissulla piipahdimme vielä ostamassa täytettä jo muutenkin ylitse pursuaviin matkalaukkuihimme: kilon suklaata ja kartongin tupakkaa. Enää puuttui vain muutama pullo rakastamaani itävaltalaista valkoviiniä, ja pyhä Suomi-turismin kolminaisuutemme olisi ollut täydellinen.

Nämä tuliaisemme olivatkin sitten kuta kuinkin viimeinen naula pakkaamistaitojemme arkkuun. Pitkin kevättä olimme (no okei, minä olin) paukutellut henkseleitäni siitä, miten hyvin olin saanut kaiken kuljetettua Itävaltaan vain yhden laukun ja käsimatkatavaran turvin. Ja veimmehän me Suomessa käydessämme laukullisen tavaraa poiskin! Kuinka helppoa pakkaaminen lähtiessä olisikaan.

Väärin.

Näissä laskelmissamme ei oltu huomioitu sitä, että käytännössä jokainen vieraamme oli tuonut mukanaan unohtuneita tai tilan puutteen vuoksi Suomeen jätettyjä tavaroita. Ja mikäs halpalentoyhtiö se sellainen olisi, joka ei rajoittaisi matkalaukun painoa 20 kiloon! Mainittakoon, että helmikuussa tänne muuttaessamme painoraja oli sellaiset kymmenen kiloa korkeampi.

Pitkällisen survomisen, kiroilun ja tavaroiden vaihtelun (avomieheni gradumateriaalit vastineeksi isosta osasta vaatteitani) päätteeksi olemme nyt saavuttaneet pisteen, jossa 1) kaikki on lievää väkivaltaa käyttäen mahdutettavissa laukkuihin ja 2) molempien laukkujen paino huitelee siinä 19 kilon tienoilla. Kotivaa'an mukaan, tietenkin. Elämme siis jännittäviä aikoja!

Suddenly, a wild deer appears.

Tämä kuitenkin viimeisteli epäilykseni siitä, että emme pystyisi pakkaamaan mukaan mitään ylimääräistä käyttötavaraa, kuten suodatinpusseja tai muuta halvalla Billasta haettua. Entisessä Turun ylioppilassäätiön talossamme poismuuttavilla oli tapana jättää ylimääräiset, käyttökelpoiset tavaransa talon aulaan, josta ne usein katosivatkin kuin opiskelijat perjantaiaamujen kursseilta. Harkitsen jättäväni nyt samanlaisen lahjakeon esimerkiksi pesutuvan viereen, mutta toisaalta, moniko kunnianarvoisa professori mahtaa elettäni arvostaa?

En raaski toisaalta heittää poiskaan... tehkööt siis, mitä tekevät. Lapun joudun tosin jättämään, muuten naapurini tuskin koskisivat omaisuuteeni vielä kuukauden päästäkään.


Puuh. Odottavan aika on pitkä, varsinkin, kun valtaosa omaisuudestamme on edellä kuvatun mukaisesti sullottu laukkuihin.

Toisaalta, siivottavaa kai olisi vielä jonkin verran... Tai aika paljonkin...

Että sellaista inspiraatiota odotellessa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti