maanantai 15. kesäkuuta 2015

Ympyrä sulkeutuu

Lue taustaksi edelliset osat.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämä jo varsin pitkään finaaliaan odottanut matkakertomus. Syynä viivästykselle on oikeastaan ollut (meidän tapauksessamme) jokavuotuisen asunnonmetsästyskauden alkaminen - mutta tästä varmasti kuulemme vielä! Palataanpa nyt vielä tuon sumuisen vuoren jälkitunnelmiin.

Alun perin aikeissamme oli vierailla vuoren alla sijaitsevan pikkukylän suolakaivoksissa. Kun sitten lopulta löysimme erilaisten navigaattori-, karttakirja- ja googleviritysten avulla perille, käännyimme kannoillamme jo parkkipaikalla. Paitsi että suolakaivoksissa olisi ollut hintavaa käydä, olisi vierailu vaatinut vähintäänkin tunnin kestävän opastetun kierroksen seuraamista. Tällaisina omien polkujemme tallaajina päätimme siis sen sijaan katsastaa myöskin hyvin lähellä sijainneen Königsseen - eli kirjaimellisesti Kuninkaanjärven.


Maisemia matkalta
Ja kuinka oikea päätös tämä olikaan! Paitsi että järvi sijaitsi upealla paikalla vuoristoisessa maastossa, sen ympärille oli perustettu kaikenlaisia pieniä, viihtyisiä kauppoja ja ravintoloita. Ei siis sellaiseen ärsyttävään turistirysä-tyyliin, vaan juurikin paikalle sopivassa määrin.

Näkymä parkkipaikalta.







Ihasteltuamme maisemia kylliksi päädyimme vielä vaeltamaan pientä polkua ylös päästäksemme näköalapaikalla sijaitsevaan kahvilaan jätskille. Vaikka en kyseisestä herkusta edes välitä, niin tässä kohtaa täytyy todeta, että oli kyllä yksi parhaista koskaan syömistäni annoksista. Maisemalla saattoi tosin olla pientä vaikutusta asiaan... 


Tiedän, että kaikki ajattelevat nyt samaa kuin minä: miksi, voi miksi emme alun perin muuttaneet Saksaan?! 

No, vitsi vitsi. Mutta jos vielä joskus näille seuduille palaan, niin luultavasti jonnekin tänne suunnalle. Sen verran ihastuin nimittäin paikalliseen menoon ja miljööhön jo muutamassa tunnissa.

Kun muut jatkoivat vielä polkua ylös parempia näköaloja tarkastamaan, palasin itse rahat taskussa poltellen takaisin ostoskadulle. Olin nimittäin vihdoin, sydän verta vuotaen, päättänyt tuhlata vähätkin säästöön jääneet killinkini yhteen jo kauan haaveilemaani kohteeseen - dirndliin. Tuohon ihanaan, erityisesti Oktoberfesteillä nähtävään naisten perinnemekkoon, jonka olin jo mielessäni päättänyt sopivan minulle täydellisesti. Vähät siitä, että en ollut moista hienoutta koskaan edes päälleni sovittanut.

Hipelöidessäni alennuksessa olleita dirndlejä kaupan ulkopuolella sain nopeasti ystävällisen omistajattaren palvelemaan itseäni... luultavasti koska olin niin selvä turisti, Wienin yliopiston paidassani, aurinkolaseissani ja kalpeudessani. Valitsin lopulta musta-vihreä-oranssi-keltaisen (ei niin räikeä kuin miltä kuulostaa) version ja kävin sovittamassa vain todetakseni, että ei, pakko se on saada. Ja niin kukkaroni sitten keveni reippaasti vain yhden mekon tähden.

Sitten reissun olen tosin pukenut mekon päälleni ainakin viidesti, vain ihastellakseni sitä peilistä ja hypelläkseni essuineni kaikkineni ympäri asuntoa. Kuvia mekosta ei tosin ole muutamaa koeversiota enempää siunaantunut, mutta olenhan pyhästi vannonut päivän asu -postausten puuttuvan tästä blogista tykkänään - jopa näinkin erikoisen valinnan ollessa kyseessä. 

Voi tosin olla, että otan sanani joskus takaisin, jos tarpeeksi murrun mekkoni ihanuuden alla.




Huh huh. Nyt se on ohi. Tämä lienee oikea hetki paljastaa, että juurikin tämän postaussarjan alkaessa Internet-yhteyteni päätti sanoa sopimuksemme pääosin irti. Jokaisen kuvan lataukseen olen käyttänyt keskimäärin vähintään 15 minuuttia aikaa, ja näiden kolmen päivityksen ilmoille saaminen on siis kestänyt arviolta kaksi ja puoli päivää. Heh. Voi siis olla, että loppuaikani Wienissä on pitkälti tarinointini ja lukijan mielikuvituksen varassa.

Vaan vielä on vaihtoa jäljellä, vielä tulee... ainakin sateisia päiviä, kolmen viikon helteiden päätteeksi.

Ehkä on aika leikkiä taas mekkoleikkejä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti