tiistai 7. heinäkuuta 2015

Kiitos ja anteeksi

"Käyhän tämä näinkin", sanoi opintopäällikkö, kun lähetin kolmannen hyväksilukemishakemukseni kahden viikon sisällä. "Olisihan nämä voinut kerrallakin hoitaa."

Niin.

Olen joskus kuullut olevani maailman ainoa ihminen, joka pitää lomakkeiden täyttämisestä. Omat havaintoni tukevat väitettä. Lapsesta saakka olen täytellyt omieni lisäksi kaikki mahdolliset kaavakkeet, lomakkeet, lippuset ja lappuset, jotka kotiimme ovat ilmestyneet ja joihin taitoni ja tietoni ovat riittäneet. Tätä on kieltämättä helpottanut myös hieman eriskummallinen numeromuistini, jonka ansiosta olen oppinut esimerkiksi omat ja läheisteni henkilötunnukset, puhelinnumerot ja luottokorttieni numerot vaivattomasti ulkoa. Uskoakseni olen juurikin tästä hyvästä saanut lisänimen "Asperger"...

Tai ainakin haluaisin uskoa tämän olleen se perimmäinen syy.

Mitä siis tein, kun kurssimerkintäni alkoivat yksi kerrallaan ilmestyä Wienin opintorekisteriini? No, minäpä täytin lomakkeen. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja tulostin, allekirjoitin ja skannasin joka ikisen, voidakseni sitten lähettää ne eteenpäin tiedekunnan kansliaan niin nopeasti kuin mahdollista.

Jossain vaiheessa ymmärsin jo hieman nolostua. Viimeisen viestini allekirjoitin "kiitos ja anteeksi".

Tälle pakkomielteisyydelleni on tosin olemassa myös jonkinlainen järkevä perustelu. Ensimmäinen erikoistumisjaksohakuni lähestyy, ja oikeustieteelle tyypilliseen tapaan hakijoita on enemmän kuin paikkoja. Siis ainakin, jos itselleni mielekkäistä kursseista puhutaan. Ja mikä onkaan valintakriteeri? Aivan oikein, opintopistemäärä. Se, joka näkyy rekisterissä. Siinä rekisterissä, johon valinnaiset opintojaksoni ilmestyvät vasta opintopäällikön hyväksiluettua ne hakemuksestani.

Noh, olisihan ne lomakkeet tosiaan voinut ehkä kerrallakin lähettää. Mutta kukapa olisi arvannut, että Wienin yliopisto vielä viime töikseen yllättäisi positiivisesti antamalla kaikki kurssiarvioinnit etuajassa. Siinäpä ihme, josta ei Turussa olla kuin joskus huhupuheena kuultu.



Nyt kun mietin, niin lupasin muuten joitakin postauksia sitten palata tähän pakkomielteisyyteni toisenlaiseen ilmentymään, nimittäin asunnonhakuumme.

Kyllä huomaa, että kirjoitusajankohta on tavallista myöhäisempi, kun tätä tajunnanvirtaa pukee sanoiksi... No, menkööt nyt tämän kerran.

Pitkin talvea ja kevättä olin märehtinyt tulevan asuntomme vuokrausta. Ennen vaihtoon lähtöä olimme asuneet Turun ylioppilaskyläsäätiön kolmiossa, joka oli kiva ja erinomaisella paikalla, mutta turhan suuri ja kallis kahdelle opiskelijalle. Työtilanteemme takia olimme jo muutenkin päättäneet muuttaa vaihdosta palatessamme Helsinkiin, joten ennen Wieniin lähtöämme tyhjensimme asuntomme ja pakkasimme tavaramme sukulaistemme nurkkiin odottamaan.

Asunnon metsästys toisesta maasta käsin on haaste sinänsä. Kun näytöissä käyminen on pois laskuista, on epämääräiset tai vain julkisivukuvia ja kukkaistutuksia sisältävät ilmoitukset jätettävä heti sikseen. Asiaa ei juuri auttanut se, että huolehdin päivä päivältä enemmän muuttomme ajankohdasta. Ystäväni muuttaessa viime vuoden elokuussa Helsinkiin tilanne oli ollut kaoottinen. Vuokraovet ja Oikotiet olivat ammottaneet tyhjyyttään, ja uudetkin asuntoilmoitukset oli otettu tunneissa alas. Tämä johtui tietysti siitä, että yliopiston hyväksymiskirjeet olivat vain viikkoja aiemmin kolahtaneet yhteensä tuhansista postiluukuista alas. Halusin siis löytää asunnon ennen heinäkuun alkua, jolloin kilpailu kasvaisi sietämättömäksi.

Eräänä päivänä, tähtien ollessa oikeassa asennossa, tai mikä syy sitten ikinä olikin taustalla, aloitin sitten projektin nimeltä Kämppä Hesasta (= Stadista, suom. huom.). Loin asuntohaun ainakin neljälle eri sivustolle. Hain yksityisten asuntoja ja tuettuja asuntoja. Hain asuntoja varallisuusrajoilla (ei varallisuutta, ja kymmenien tuhansien opintovelat - taisimme päästä listan kärkeen) ja ilman. Kun ensimmäisestä löytämästäni asunnosta ei koskaan vastattu ja ilmoitus poistettiin nopeasti, hakumaniani karkasi ehkä hieman käsistä. Jossain vaiheessa avomieheni tiedusteli varovaisesti, monenko asunnon vuokraa hänen pitäisi kenties varautua maksamaan. Kyselyitä ja hakemuksia kun olin pommittanut yhden päivän aikana niin moneen suuntaan, että olin jo itsekin unohtanut, minne sitä oltiinkaan mahdollisesti muuttamassa.

Puhun nyt kaikkien mielenterveyden puolesta, kun totean, että onneksi tuleva vuokraemäntämme vastasi tunneissa sähköpostiini. Asunto oli juuri sitä, mitä olimme toivoneet: sievä kaksio Helsingistä, kohtuuhintainen, luonnonläheisellä (= koiralle sopivalla) alueella, mutta silti kulkuyhteyksien vieressä. Muuttamaan pääsisi elokuun alussa, asunto tosin olisi tyhjillään jo heinäkuussa. Erityisesti toivottiin mukavia, pitkäaikaisia vuokralaisia.

Me otamme sen, vastasin. Näillä puheilla.

Ja niin me löysimme tulevan kotimme.

Asuntohaun päätyttyä onnellisesti ennen kuin se ehti alkaakaan, jäi elämääni siis projektinmentävä aukko. Aukko, jonka täyttämiseksi kelpasivat jopa hyväksilukuhakemukset.

Seuraavana onkin sitten vuorossa kaikenlaisten dokumenttien täyttäminen ja lähettäminen kansainvälisiin palveluihin...

Kiitos ja anteeksi. Jo etukäteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti