torstai 19. marraskuuta 2015

Jakkupuku ja kumihanskat

Kun bloggaaja katoaa sanaakaan sanomatta kahdeksi kuukaudeksi, uskon valveutuneen lukijan olettavan joko, että a) nyt jotain kamalaa on sattunut tai b) nyt se laiskiainen kyllästyi lopullisesti antamaan harrastelijablogilleen tekohengitystä.

Näistä voinen ilokseni ilmoittaa, että vaihtoehto b) on lähimpänä totuutta - vaikkakin täällä ollaan, ja epätoivoisesti yritetään vielä pitää kirjoittamistapaa hengissä!

Tilannehan on siis se, että kuten kerroin silloin dinosaurusten aikaan, niin olen sitten syyskuun paitsi opiskellut toisessa kaupungissa, myös käynyt kassalla osa-aikatöissä. Kun mukaan heittää vielä avomiehen, koiran, harjoittelupaikan etsinnän ja asunnon, joka lukuisista toiveistani huolimatta ei ainakaan puhdistu itsestään, niin alkavat vuorokauden tunnit pahimmillaan jo käydä melko vähiin.

Asiaa ei auta se, että maaliskuu tikittää lähemmäksi, ja sitä myötä Kelan kärsivällisyys tutkintoni valmistumista odotellessa alkaa huveta huolestuttavasti

Nyt halusin kuitenkin ilokseni ilmoittaa, että pari viikkoa sitten onnistuneesti tekemäni tentin jälkeen tulevaisuus näyttää jo huomattavasti valoisammalta. Nyt jäljellä on nimittäin enää kaksi muuta tenttiä, seminaarityöni jatkaminen muutamalla sivulla ja maturiteettikirjoitus ja sitten voilá! Voinkin sujuvasti siirtyä opintojeni seuraavaan vaiheeseen, johon ylempien auktoriteettien mukaan minun olisi tullut selvitä jo kuukausia sitten.

Mitä siihen työharjoittelupaikan saamiseen tulee, niin tilanne ei näytä juuri kummoisemmalta nyt kuin pari kuukautta sittenkään. Paitsi, että kukaan ei todellakaan tule töihin ovelta hakemaan, niin omallakin aktiivisuudella mahdollisuudet näyttävät heikohkoilta. "Meille tuli 50 avointa hakemusta" todettiin avomiehelleni viimeksi tänään. Kun oma hakuni kohdistuu oikeastaan lähes yksinomaan ulkomaille, niin tuohon lukuun voineekin sitten melkein heittää ylimääräisen nollan perään. Lisähupia tilanteeseen tuo se, että suurin osa minulle sopivista paikoista, eli Suomen suurlähetystöjen tarjoamat paikat, on byrokratialla suljettu pysyvästi hakuni ulkopuolelle. Minulle - tai muillekaan Turun yliopiston oikeustieteen opiskelijoille - kun ei voida myöntää kyseisiin paikkoihin korkeakoulun harjoittelutukea, joka on paikan saamisen ehdoton edellytys. "Suosittelen pistämään valituksen tiedekunnalle" totesi turhautumiseni reitille joutunut yliopiston työntekijä.

Niinpä sitä sitten käydään iltaisin ihan perinteisessä opiskelijaduunissa - pikaruokapaikan kassalla.

Tämä on muuten jonkinlainen tabu. Vaikka joka tuutista toitotetaan nykyisen työnhaun mahdottomuutta, niin jotenkin sitä aina törmää uskomukseen, että kyllähän sitä ainakin minun tulisi jo olla kokoaikatyössä jossakin suuressa lakitoimistossa. Jakkupuku päällä, hiukset ojennuksessa ja kahvikuppi huolellisesti manikyroidussa kädessä, siis. Kieltämättä tämä oli lähempänä omiakin odotuksiani silloin aikanaan, kun silmät innosta kiiluen astelin tiedekunnan ovista ensi kerran sisään. Vaan koska tämä ei ole toteutunut, niin vallan hyvin viihdyn nykyisessäkin työpaikassani, vaikkakin tiedostan sen tilapäiseksi: työ on työtä ja raha on rahaa, mikä varsinkin tällä hetkellä motivoi aika hyvin jaksamaan. Ensi kertaa vuosiin en joudu laskemaan jokaista senttiä.

Vaikka en koe häpeäväni nykyistä työpaikkaani (tai edes koe, että minun tulisi ymmärtää hävetä sitä), huomaan silti, etten ole asiasta juuri keskustellut tai tiedottanut ympäriinsä. Syynä lienee tähän asti ollut juurikin tästä kummallisesti seuraava selittelyn tarve: kun muut saavat kehuja aktiivisuudestaan ja onnistumisestaan työnhaussa, minun kertoessani työstäni saan lähinnä kummastuneita katseita ja "kai se on hyvä kokeilla kaikenlaista" -tyylisiä kommentteja. Muutama päivä sitten käänsin kuitenkin jossain aktiivisuuden puuskassa ansioluetteloani englanniksi, ja päädyin kysymään neuvoa ulkomailla asuvalta ystävältäni.

"Pitäisiköhän tähän kirjoittaa muutakin kuin "kassatyöntekijä"?"

"Sinäkö kassalla? Ei voi olla! Hahahahahah!"

Toisin kuin yleensä, tunsin saman tien provosoituvani hieman. On se nyt kumma, kun työttömyyskin olisi ilmeisesti parempi vaihtoehto.

"Niin olen. Olen kyllä huomannut, että suurimman osan mielestä sellainen työ on jotenkin arvolleni sopimatonta. Itse en ole sitä mieltä."

"Ei, en tarkoittanut sitä...

 Kai tiedät, että ihailen sinua? Näin sinut jossain suuressa lakitoimistossa, en siksi, että muu työ olisi sinulle häpeällistä. Vaan siksi, että olet kuin kansikuvatyttö Kaikessa Onnistumiselle."




Vaikka tämä on kliseisesti sanottu enkä ole täällä maan päällä saadakseni selkääntaputuksia, niin kyllä nuo sanat vaan kummasti lämmittivät mieltäni.


Iloitaanhan siitä (tulevasta) työpaikasta itse kukin!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti