perjantai 27. marraskuuta 2015

Taidepaussi

Taisin noin viikko sitten piilokehuskella reippauttani, kun niin sujuvasti hoidan sekä opintoni että töissäkäynnin ja muutkin velvoitteet siinä sivussa - blogini kustannuksella. No, nyt seuraa suuri paljastus, kuvitteellisen rumpujen pärinän saattelemana:

En ole opiskellut mitään sitten lokakuun lopun.

Olenko itse tajunnut sitä, se onkin visaisempi kysymys. Lukuvuoden kuluessa olen jatkuvasti jonkinlaisessa opiskelumoodissa, mikä tarkoittaa siis yksinkertaisesti sitä, että kokoajan on se ikävä "jotain pitäisi varmaan tehdä" -tunne takaraivossa. Kaikki syksyllä vietetty vapaa-aika kun on useimmiten pois jostakin olennaisemmasta.

No. Nyt on kuitenkin niin, että seuraava tenttini odottaa tammikuun alkupuolella. Aikaa on siis runsaasti! Etenkin, kun tämä on suunnilleen neljäs yritykseni kyseisen tentin läpäisemiseksi. Eikä kyse edes ole aiheen vaikeudesta (perustuslaki, yhdenvertaisuus ja sitä rataa), vaan enemmänkin siitä, että aika on aina loppunut uusintoihin lukiessa kesken muiden kurssien painettua päälle. Vaan nyt olen välttänyt moiset sudenkuopat ja tyhjännyt kalenterini tehokkaasti aina H-hetkeen asti. Mitä nyt ne useahkot työvuorot, matkat ja muut humputukset ovat hiukan tiellä...

Tämä johdantona sille, että olen jälleen palannut tilapäisesti juurilleni Tampereelle viikonloppua viettämään, missä ensimmäinen pysäkkini tänään oli vakikampaamoni.

Nyt seuraa toinen paljastus: jos joltakulta tämä hienovarainen viestini meni eilen ohi, niin en ole varsinkaan nykyisellään sieltä huolitelluimmasta päästä. Kun hiusteni värjäämisestä ja leikkaamisesta oli vierähtänyt mukavat puoli vuotta, niin peilikuvani alkoi näyttää jo melko epätoivoiselta. "Mitä sä oot tehny sun latvoille?" kysyi kampaajanikin ystävällisesti koittaessaan väkivalloin suoristaa hiuspehkoani. Ja kun on vielä mieskampaajasta kyse, niin tämä tosiaan sitten tuntui ihan päänahassa asti.

Alun perin reissuun varaamani puolitoista tuntia venähti mukavasti kolmeen tuntiin, kun tuoliin kello kaksitoista istuuduttuani lupauduin työharjoitteluaan suorittavalle kampaajan alulle harjoituspääksi. Niinpä hiuksiani sitten suorittiin ja värjättiin molemmilta puolin, mikä näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä voinut päättyä aika mielenkiintoisestikin. Vaan kaikilta kummallisuuksilta ja Cruella de Vil -efektiltä vältyttiin ja olin lopputulokseen hyvinkin tyytyväinen.

Kun sitten työn valmistuttua olin aikeissa lähteä, sai kampaajani uuden ajatuksen. "Mutta sullehan voisi tehdä jonkin kampauksenkin! Tulepa tänne! Tee Ellelle jokin nätti kampaus!".

"Mä en oo kyllä tänään ees menossa mihinkään..."

Näistä villeistä perjantaisuunnitelmistani huolimatta kampaajatyttö alkoi huolellisesti kihartaa hiuksiani, jotka oli onnekseni juuri saatu jokseenkin inhimillisen näköisiksi. "Mulla ei ole mitään odotuksia, tee mitä vaan haluat" totesin ja jäin seuraamaan muodonmuutostani mielenkiinnolla vakikampaajani siirryttyä jo seuraavien asiakkaiden luokse.

Istuin samassa asennossa vielä puolen tunnin kuluttuakin, kellon lähestyessä kolmea, kampaajani käsitellessä jo toista minua seurannutta asiakastaan viereisessä tuolissa.

"Elle, ootko sä vielä hengissä?"

"Joo, mä vaan aattelinkin sit jäädä tänne."

"Mä voin heittää sut sit kotiin kun ootte valmiita, mun vuoro loppuu seitsemältä."

"Älkää nyt kiusatko mua" apulaiskampaajani mutisi, ja katsoin parhaaksi olla naureskelematta ajan kulumiselle enempää. Itsepä olin ilmoittanut, että minulla oli kaikki maailman aika ja kärsivällisyys käytössäni. Kun hiukseni sitten kuitenkin oli moneen kertaan kiharrettu ja lopulta kahden ihmisen voimin letitetty, jouduin jälleen kääntymään kampaajani puoleen.

"Hei ihan oikeesti, mitä mä nyt teen tänään tän näköisenä?"

"Keksitään jotain, mä voin viedä sut sitten treffeille."

"No joojoo, just sanoit olevasi töissä iltaan asti."

"Mä pääsen seitsemältä, lähetään sit kun oon pistäny mun lapset nukkuun."


Niin houkutteleva ja ei-yhtään-säälivä kuin tämä tunnollisen perheenisän ehdotus varmasti olikin, niin jätin tällä kertaa väliin.

Kokonaisten kolmen tunnin kuluttua vapauduin siis tuolistani ja koin ensimmäisen koekaniinina oloni onnistuneen erinomaisesti. Ja! Ei pidä luulla, että kaikki tämä koreilu olisi mennyt hukkaan. Paitsi, että pääsin oppimispäiväkirjan kuviin opettajalle esiteltäväksi, selvisin melkein kodin kautta koirapuistoon asti, kun sade ja viima olivat huuhdelleet loputkin kiharoistani pois ja pipo sotkenut huolellisesti tehdyn vesiputouslettini.

Vaikka kuvan laatu on mitä on, niin tässä on nyt ainoa kelvollinen minulta löytyvä todiste jo menetetystä glamouristani:


Aijai, osatapa itse muutakin kuin se perusponinhäntä, ja sydämeni ei ehkä vuotaisi verta aina moisen taideteoksen tuhotessani.

Mutta ehkä taas puolen vuoden päästä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti