torstai 17. joulukuuta 2015

Ei heikkohermoisille

Tänään koitti se päivä, jota olin odottanut pelonsekaisella kauhulla. Päivä, jona menisimme Berliinin Dungeoniin.

"Mutta mitä eilen tapahtui?" kysytte ehkä. Kaikenlaista. Koska pyrin kuitenkin pitkälti välttämään yksitoikkoista "kävimme torilla, siellä oli kivaa" -tyyppistä kerrontaa, en keksi eilisestä päivästä mitään kovin kummoista sanottavaa. Aikamme kului akvaariossa (hieno, mutta ei vedä vertoja Wienille) ja tv-tornissa. Päivän kohokohdaksi voisi melkein nostaa lounaamme aivan akvaarion lähellä sijainneessa aasialaisessa ravintolassa: herkullista ruokaa ja itsetehtyä juomaa kympillä nassu.


Tänään aamupäivämme kului pitkälti aikaa tappamalla Dungeonin visiittiä odotellessa (sillä englanninkielinen kierros järjestetään kahdesti päivässä). Tallustelimme keskustasta Brandenburgin portille ja hieman kiertoteitse ja ravintolan kautta takaisin. Tässä kohtaa mielenterveyteni alkoi jo hieman horjua, ja huomasin hermostuneena hokevani, kuinka minua pelotti. Koitin rohkaistua ajattelemalla, että paikan ikäraja oli kymmenen vuotta... Mutta toisaalta niin on luultavasti monien kummitusjunienkin, joihin en myöskään uskalla. Erityisesti niin kutsutut jump scare -kohdat niin leffoissa kuin livenäkin saavat minut yleensä, paitsi sananmukaisesti hyppäämään, myös kiljumaan ja toisinaan melkein sydänkohtauksen partaalle.

Sanalla sanoen, olen pelkuri. Ja niinpä pyrin yleisesti ottaen pysymään kaukana kaikesta edes potentiaalisesti pelottavasta.

Seistessämme Dungeonin jonossa takana oleva mies kysyi, olisiko kierros vaarallinen. Emme tienneet, mutta yritin nauraa. No ei tietenkään! Seuraavassa hetkessä minut ja avomieheni raahattiin ottamaan "jäähyväiskuvaa", jossa toinen olisi hilpeästi katkaisemassa toisen päätä. Siinä missä suurin osa pareista tuntui saavan päättää, kuka selviäisi ja kuka ei, kuvaajarouva iski minulle suorinta tietä kirveen käteen. "Tiesi, miten homma meillä toimii" totesin, mutta en hermostukseltani pystynyt juuri eläytymään teurastajan rooliin. Siirryimme jonon jatkoksi kierrosta odottamaan.

Ryhmämme koostui noin kahdestakymmenestä nuoresta aikuisesta, joista valtaosa näytti saapuneen Aasiasta tai Etelä-Euroopasta. Ryhmän koko tuntui rauhoittavalta, ja kommentoinkin sen tuomaa turvaa. Lippuja ostaessamme olimme ilmoittaneet kansallisuutemme, ja käytimme jonotusajan arvailemalla, miksi tieto oli ollut oleellinen. Se oli kuitenkin varmaa, että olimme ainoat Suomen edustajat paikalla.

Kierroksen alkaessa yritin tungeksia keskelle ryhmää, ja komensin avomieheni suojaamaan selustaani. Ensimmäisenä ryhmää johdattanut ja piinannut hullunoloinen nainen tuijotti eturivissä olevia uhkaavasti, mutta lupasi samalla, että jatkossa kohtaamamme henkilöt eivät koskisi meihin, jos mekään emme heihin. Vaikka en nyt tosissani odottanutkaan kenenkään käyvän pimeyden turvin kurkkuuni kiinni, niin tieto kuitenkin lohdutti kummasti. Pystyin jo naureskelemaan, kun mustiin pukeutunut uhkaava hahmo hiipi hönkäilemään taaksemme kesken toisen hahmon esityksen. Oloni ei silti ollut mitenkään erityisen mukava, kun lähdin jatkamaan joukon loppupäässä jälleen yhteen pimeään käytävään.

Tällä kertaa vastassa oli iloinen, ikävästi veren tahrimaan lääkäriasuun pukeutunut nuori mies, joka patisti jonoa sisään huoneeseen. Vilkaistessani miestä hän otti äkkiä askeleen eteenpäin ja kumartui nuuhkaisemaan kasvojani. "Voi Luoja" hän totesi sitten - eikä lainkaan imartelevaan sävyyn. Aavistin pahaa siirtyessäni istumaan keskiriviin.

Huoneesta löytyi toki myös "oikea" tohtori - niin ikään verisen lakanan alta elottomana makaamasta, tottakai. Seinät oli vuorattu eriskummallisia vanhanaikaisia purkkeja ja instrumentteja sisältävillä kirjahyllyillä, ja ruumispöydän vieressä oli tuoli, jossa oli epäilyttävät lepositeet käsinojissa. Tohtorin apulainen itse oli varsin hyväntuulinen, ottaen huomioon, että kaupungissa kuulemma riehui rutto, joka oli hänen esimiehensäkin vienyt. Eipä aikaakaan, kun fanaattisen oppipojan katse kääntyi jälleen minuun.

"Sinä näytät melko sairaalta."

Nyt muistetaanpa muutama aiemmin blogissani mainitsemani fakta. 1. Olin paikan ainoa pohjoismaalainen nainen. 2. Olen niin kalpea, että samantyyppiset kommentit ovat minulle tuttuja jo aiemmasta kokemuksesta. Kun kalpeaan ihooni lisätään vielä vampyyrimaisen tummat silmänaluset, joita mikään määrä unta ei poista, ei miehen väite ollut lainkaan perätön. Tyydyin kohtalooni ja siirryin kauhujen penkkiin odottamaan parannusta.

Nuori lääkärinalku esitteli tyytyväisenä tohtoria kohdanneita kauheuksia kaivamalla kuvottavien äänten saattelemana esiin muun muassa suoliston, keuhkon ja vielä sykkivän sydämen. Sain ihastella ruton tekemiä tuhoja aitiopaikalta, kunnes mies lähestyi minua lihaveitsen kanssa. " Mitäs tuolla on?" hän kysyi ja osoitti katsomoa. Kääntyessäni vilkaisemaan kuulin veitsen sivaltavan jossakin nyt siteissä olevan ranteeni tienoilla, ja jotakin erehdyttävästi verta muistuttavaa alkoi lorista jalkani viereen asetettuun ämpäriin. Yleisö hihitti hieman kauhistuneesti, ja olin itsekin lähinnä huvittunut.

"Huonoa verta" totesi tohtorinalku kannustavasti.

"Hänessä on selvästi ruton oireita. Katsokaa - kuiva iho, todella kuiva. Ja pahanhajuinen hengitys!" jatkoi herra nuuhkaistuaan minua uudemman kerran. "Mutta ei hätää, asian voi korjata: meidän täytyy vain poistaa joitakin pilaantuneita osia."

Tohtori kiskaisi verhon ympärilleni, mutta näin yhä varjon heijastuvan siihen - samoin kuin kaikki muutkin. Takanani seisten hän nosti jotakin nuijan näköistä ja kehotti minua kallistamaan päätä taakse. Parannusmetodejaan selittäen hän sitten kumautti (näennäisesti) minua kerran jos toisenkin, ennen viikatteeseen siirtymistä. Vaikka kiljahdin hieman pelästyksestä ensimmäisten iskujen aikana, niin jotenkin ilmoille kuitenkin kajahti verhon takaa sellainen kirkuna, että kenellekään ei olisi pitänyt jäädä epäselväksi, että parannus jäi ehkä tällä kertaa vain haaveeksi. Ja niinpä pian innokas tohtorini siirtyi verhon toiselle puolelle ilmoittamaan katuvana, että jotain oli mennyt pieleen ja muiden olisi parempi jatkaa matkaa.

"Hyvä, ota vain hänen tavaransa - hän ei tarvitse niitä enää" hän totesi vielä suremaan jääneelle paremmalle puoliskolleni. Kun huone sitten tyhjeni, mies vetäisi iloisesti hymyillen verhot tuolini edestä.

"Oletko kunnossa?"

"Olen, kiitos. Voin jo paremmin."

Mies naurahti.

"Hienoa. Pidähän hauskaa loppukierroksella."

Liityin joukon jatkeeksi juuri kidutuskammioon siirryttäessä, eikä mystinen henkiinheräämiseni tuntunut kummemmin järkyttävän ketään.

Loppukierros noudatti suhteellisen samaa kaavaa: erinäisissä kauhistuttavissa kohteissa hieman vinksahtaneen oloiset historian hahmot kertoivat toinen toistaan järkyttävämpiä tarinoita ja valitsivat toisinaan uhrin demonstroimaan tilannetta. Kansallisuuskyselynkin syy selvisi kiduttajanaisen uhatessa työntää valtavan teräskoukun erään miehen "sinne, minne aurinko ei paista - enkä tarkoita nyt Suomea." Toteamus herätti ryhmässä melkoista hilpeyttä. Kaikki raakuudet nostattivat me-henkeä sen verran, että tuomarin määrätessä erään epäonnisen laulamaan pelastuksekseen joululaulua, ryhmä yhtyi mukaan rytmikkäästi taputtaen ja mukana laulaen.

Kierroksen lopussa paikalta poistui kaksikymmentä erittäin elävää ja erittäin tyytyväistä nuorta miestä ja naista.

"Olinpas urhea", totesin tyytyväisenä kadulle päästyäni. " Menisin vaikka uudestaan. "

Ja niin muuten menisinkin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti