maanantai 25. tammikuuta 2016

Puhutaanko ennakko-odotuksista?

Lähtöön jäljellä 7 päivää.


Viikon kuluttua, juurikin matkapäivänäni, tulee kuluneeksi tasan puoli vuotta muutostani Itä-Helsinkiin.

Tänä aikana on yksi asia naapurustossani ollut ylitse muiden: kirjaimellisesti parin(kymmenen, heittäjästä riippuen) kivenheiton päässä sijaitseva koirapuisto, jossa sekä minun että koirani naamat ovat epäilemättä tulleet koko naapurustolle jo moneen kertaan tutuiksi. Satoi tai paistoi, siellä me pönötämme aina tilaisuuden tullen iltapäivät läpeensä. Tai siis minä pönötän koirani riekkuessa milloin toisen koiran, milloin pallon, milloin maasta löytyneen jäisen kepinpätkän kanssa.



Vaikka en ole kovinkaan sosiaalinen tai herkästi uusia ystävyyssuhteita solmiva tyyppi (itse käytän itsestäni ehkä tamperelaisittain termiä hitaasti lämpiävä), niin ei liene kovin kummallista, että tässä ajassa olen kuitenkin saanut jo muutaman kaverinkin muista koiranomistajista. Ehdottomasti parhaissa väleissä olen kuitenkin ollut alusta lähtien erään jo vuosikymmeniä sitten Etelä-Euroopasta Suomeen muuttaneen miehen kanssa, mikä johtuu yksinkertaisesti hänen loputtomasta puheliaisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan. Olen kerran jos toisenkin seissyt sadetakissani yksinäni keskellä sateista ja kuraista puistoa, kun hän on hyväntuulisena ilmestynyt paikalle ja kaivanut taskustaan milloin mitäkin karkkeja tai keksejä.

"Tässä, mä halusin antaa sinulle nämä!"

Ja niinpä olemme sitten mussuttaneet yhdessä marianneja ja jutustelleet milloin maailman menosta ja hänen kotimaansa korruptoituneisuudesta, milloin minun tenttituloksistani.


Kun tapasimme molempien lomailusta ja kiireistä johtuen ensimmäistä kertaa yli kuukauteen vain muutama päivä sitten, olin riemuissani voidessani kertoa uutiset Saksaan lähdöstäni. Olinhan aikanaan kertonut vaisusti myös hakusuunnitelmistani - jotka luultavimmin eivät johtaisi mihinkään, kiitos suurten hakijamäärien ja jo moneen kertaan horjuneen uskoni hakemusteni tasoon. Tällöinkin ystäväni oli jaksanut kannustaa minua jatkamaan kirjoittamista pienistä mahdollisuuksistani huolimatta. Oli siis sanomattakin selvää, että kerroin uutiset melkein riemusta hyppien. Koska karkkivarastot olivat tällä kertaa tyhjät, tyydyimme kättelemään.

Tänään kohdatessamme jälleen mies myhäili edelleen yhtä tyytyväisenä.

"Mun lapset, kerroin sinusta niille. Miten hekin aina sanovat että ei kannata ja on paljon hakijoita... kerroin että niin sinäkin sanoit ja nyt onnistuit. Että aina kannattaa yrittää."

Olin mielissäni. Tiedän kyseisten lasten olevan itseäni vanhempia, vaan tuskinpa moiset viisaudet tulevat koskaan liian myöhään.

Kun sitten valmistauduimme lähtemään omille tahoillemme, ystäväni muuttui yhtäkkiä hieman huolestuneen näköiseksi.

"Mutta kuka sinut vie lentokentälle?"

"Ei kukaan" vastasin iloisesti samantien. "Aattelin ensin mennä metrolla ja sitten junalla, mutta taitaisi mennä turhan tiukaksi aikataulu. Otan taksin rautatieasemalle."

"Minä voisin viedä sinut?"

Olin eleestä yllättävän liikuttunut. Mielessäni olin jo ehtinyt todeta metroajatukseni olleen muutenkin aivan järjetön - minäkö vetäisin suurta matkalaukkua kinosten halki jo ennen kukonlaulua? Jos ei tahto, niin vähintäänkin kunto tulisi siinä kyllä pettämään.

"Kiitos, mutta se on ihan totta viideltä aamulla."

"Mehän nähdään vielä. Ei se haittaa, luulen että voisin oikeasti viedä. Katsotaan sitä!"

Koska samainen mies tarjoutui melko hiljattain ottamaan koirani hoitoon niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsisin - välittämättä siitä, että hänellä on omasta takaakin useampia lemmikkejä, ja siitä, että en menisi takuuseen, että hän muistaa edes nimeäni - niin en ollut aivan niin yllättynyt kuin olisin voinut olla. Vaan kieltämättä pelkkä ajatuskin moisesta lähimmäisenavusta lämmittää edelleen mieltäni, oli toteutus sitten mitä hyvänsä.

***
Kun lähtöön on nyt tosiaan jäljellä viikko ja työvuorojakin on jäljellä vain kolme, aloin jo eilen olla kuin tulisilla hiilillä. Liian aikaista pakata, toisaalta liian myöhäistä esimerkiksi sen kummemmin opiskella vaikkapa saksan kielioppia tai paikallisia tapoja. Myönnän tosin sortuneeni googlaamaan aiheita kuten "saksalaiset tavat" ja ennen kaikkea "saksa poskisuudelmat" - tuo sinänsä herttainen tapa, jota pelästyin Itävallassa yhtä lailla joka kerta. Tämän häväistyksen haluaisin nyt välttää, mikäli ylipäätään tarpeellista. En löytänyt kummastakaan aiheesta mitään erityisen valaisevaa.

Aikani kuluksi tutkiskelin siis uudelleen myös professorilta saamaani ystävällistä sähköpostia. Toisella lukukerralla huomasin ilokseni, että viestin alareunaan oli merkitty professorin työryhmän Facebook-sivut - varsin edistyksellistä toimintaa mielestäni. Päädyin selailemaan sivuja lähinnä nähdäkseni, miten tulevat naiskollegani olivat pukeutuneet ja miten voisin siis parhaiten sulautua ensimmäisenä työpäivänäni joukkoon. Selailuni pysähtyi kirjaimellisesti kuin seinään, kun kuvien joukosta pompahti yhtäkkiä esiin otos professorista muutaman muun samanikäisen henkilön seurassa kuvatekstillä "Helsinki!"...

Ja toden totta, Helsinkihän se. Ilmeisesti Hankenilla oli viime vuonna järjestetty tapahtuma, johon oli tullut osallistujia aina Bayreuthista asti. Huomioni varastivat kuitenkin professorin kuvaan lisäämät hashtagit, jotka olivat jokseenkin seuraavanlaiset:

"#Svenskahandelshögskolan #Kansainvälinenkonferenssi #Saunaolirikki"

Tuijotettuani viimeisiä sanoja vähän aikaa ilahtuneen epäuskoisena jatkoin kuvien selailua. Tämä loppui toistamiseen lyhyeen löydettyäni kuvan, joka oli otettu professorien parkkipaikalta Bayreuthissa.

Kuvassa professorin vanha, pieni ja oikeastaan aika herttaisen nuhjuisen näköinen auto nökötti etuperin parkattuna ruudussa. Yhden ruudun päähän muuten tyhjälle parkkipaikalle oli sen sijaan parkattu takaperin tuliterä, kiiltävä urheiluauto, jonka konepellistä aurinko tuntui likipitäen paistavan takaisin taivaalle. Tämän kuvan hashtagit puolestaan kuuluivat vapaasti käännettyinä:

#Onkotämäteidänkakkosautonne #Eirouvakollegatottakaiteostittesen

Alle sympatiaa kokeva opiskelija oli kehitellyt oman hashtaginsa tekstillä #Muttaherraprofessoriosaaparkata. Tähän tuleva työnantajani oli vastannut "kyllä, mutta vain etuperin." Keskustelu jatkui kommenteilla siitä, miten tämän "rouva kollegan" tullessa töihin kolmosautollaan professoriparka joutuisi luultavasti parkkaamaan jo viereiselle kadulle.

Leukani tippui viimeistään tässä kohtaa niin alas, että tarvinnen ammattiapua loksauttaakseni sen uudelleen paikalleen. Niin hyvässä muistissa ovat vielä lähestulkoon kaikki Wienin vanhat, arvonsa tuntevat ja, anteeksi nyt, turhantärkeät professorit. Yhä edelleen koen kertakaikkista mykistävää hämmennystä (riemunsekaista sellaista) ajatellessani koko asiaa. Tässäkö siis se mies, jonka kohtaamista olen kuollakseni pelännyt jo yli viikon? Naureskelemassa opiskelijoiden kanssa itselleen Facebookissa?


....

Vau. Eipä mulla muuta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti