lauantai 27. helmikuuta 2016

Älä ole yksinäinen

Koska eilinen päivä oli mennyt työnteon osalta täysin hukille, olin päättänyt viettää tämän päivän perinteiseen tapaan: herätä rauhassa, syödä aamupalaa, käydä kaupassa ja iltapäivällä siirtyä yliopistolle lounaalle ja sitten töihin.

No, herätessäni puoli kymmeneltä tajusin suunnitelman menevän väistämättä uusiksi ainakin viimeisen kohdan osalta. En ollut nimittäin koskaan nähnyt Bayreuthissa yhtä kirkasta ja kaunista säätä.

Tarkistin Forecan siinä pelossa, että tämäkin ilmiö olisi ohikiitävä. Koko päiväksi oli luvattu täyttä auringonpaistetta, sunnuntaille taas puolipilvistä.

Tokihan voisin siis tehdä töitä sunnuntainakin........ Krhm, varmasti.

Vaelsin puoli yhdentoista aikaan aamupalalle, mutta muuten pysyttelin lähinnä huoneessani. Käytävästä kuului jatkuvaa meteliä, mutta en ollut erityisen utelias. Puolilta päivin lähdin kuitenkin hakemaan pyykkejäni kellarista.

Matkalla törmäsin ainoaan samassa kerroksessa asuvaan naiskämppikseeni, joka seisoi eteisessä rinkka selässä.

"Heippa, Elle. Lähden vanhempieni luokse ja sieltä matkalle. Emme enää tapaa, mutta nauti ajastasi täällä."

Koitin hämmästykseltäni toivottaa hänelle mukavaa matkaa ja autoin avaamaan ulko-oven. Tämäpä odottamatonta. Kun emme syystä tai toisesta, luultavasti lähinnä ujouttani, kuitenkaan olleet ikinä edes tutustuneet, niin asialla oli toisaalta positiivinen puoli: rauhallisempaa aikaa kämpillä. Lähdin pian kauppaan, ja palatessani kämppikseni oli jo poissa. C sen sijaan oli laittamassa lounasta.

Liityin hänen seuraansa ja vietin hetken keskustelemalla siitä, minne kaikkialle voisin mennä jalan. Päädyimme siihen, että lähes kaikki hyvät nähtävyydet olivat bussimatkan päässä.

"No, pitänee jättää toiseen kertaan" tuumasin lopulta alkaessani jälleen pukeutua ehtiäkseni vielä lounaalle. "Menen sitten vain kävelylle. Muuten, etkös sinäkin lähde tänään?"

"Lähden ihan pian. P lähti jo eilen, ja K tänään."

"Olen siis yksin täällä? Mielenkiintoista."

P hymyili ja tulkitsi ehkä minun olevan asiasta pahoillani.

"Sellaista se on näin loma-aikaan. Palaan joskus keskiviikon tienoilla."

"Ja P?"

"Hänestä en tiedä."

Oletukseni oli joka tapauksessa, että tulisin viettämään ainakin seuraavan vuorokauden ylhäisessä yksinäisyydessäni. Toivotin C:lle hauskaa harjoitteluaikaa ja lähdin yliopistolle jokalauantaiselle currywurstille ja ranskalaisille.

Syötyäni ampaisin samantien yliopiston ruokalasta pihalle päästäkseni mahdollisimman nopeasti takaisin aurinkoon. Toimisto ei olisi voinut vähempää houkutella. Päätin napata kahvin ja kierrellä kampusaluetta, olihan se jokaisen paikallisen opiskelijan ylpeys. Musiikki pauhasi korvissani ja hymyilin leveästi koko kävelylenkkini ajan. Aurinko porotti, kaikkialla oli hiljaista ja minulla ei ollut kiire mihinkään. Ihanaa.


Noin tunnin kierreltyäni ja välillä istuskeltuani päädyin takaisin kampuksen sisäpihalle. Istahdin hetken mielijohteesta kasvot aurinkoa kohti, nostin jalkani kivelle ja suljin silmäni. Paikalla oli muutamia muitakin opiskelijoita, mutta piha oli niin iso, että en edes kuullut musiikin yli mitään ympäröivän maailman ääniä.

Ehdin hengailla paikallani ehkä viisi minuuttia, kun vaistosin jonkun lähestyvän. Minua kohti tallusti noin neljävuotias, iloisen vaaleanpunaiseen takkiin ja pipoon sonnustautunut pikkutyttö. Häntä kohti katsoessani hän hymyili leveästi.

"Moi!"

"No moi." Hymyilin hänelle takaisin hieman kummissani hänen pysähtyessään aivan eteeni.

Tyttö avasi nyrkkinsä ja näytti siten pitelevänsä pientä valkoista muovipalloa.

"Haluaisitko leikkiä minun kanssani?" hän tiedusteli somasti saksaa lausuen... Osa kirjaimista tuntui olevan vielä hieman hakusessa.

"Mielelläni." Otin pallon ja heitin sen hänelle muutaman kerran. Osuin joka kerta tytön mahaan. Leikki oli ehkä hieman haastava. Pian tyttö ojensi pallon suoraan käteeni.

"Tässä. Haluan lahjoittaa tämän sinulle, että voit leikkiä sillä ystäviesi kanssa." Hän hymyili vilpittömästi.

"Voi, kiitos paljon." Hymyilin hänelle leveästi hänen palatessaan omiin leikkeihinsä ja pidin pallon kädessäni. Mikä liikuttava ele.

Suljin uudelleen silmäni, mutta pian tajusin tytön palanneen.

"Mikä sinun nimesi on?"

"Elle."

"Minun on Katharina." Tyttö osoitti pihan toisella puolen pienen taaperoikäisen pojan kanssa puuhailevaa miestä. "Tuolla on minun isäni. Ja pikku-Felix."

"Hauska tutustua."

Lapsi jatkoi jutusteluaan samalla, kun nyppi ja keräili taskuunsa kukkasia ympäriltäni.

"Missä sinun koulusi on?"

Osoitin takanani olevaa rakennusta.

"Tuossa. Oikeustieteellinen tiedekunta."

"Ai."

Mietin, että lapsen täytyi tajuta minun kuulostavan kummalliselta, vaikka hän hyvin ymmärsikin.

"Tiedätkö, minä olen Suomesta kotoisin."

Tyttö pysähtyi hetkeksi miettimään otsa rypyssä, sitten selvästi viittasi tiedolle kintaalla. Liian monimutkaista.

"Minä olen vielä päiväkodissa."

"Viihdytkö siellä?"

"Joo."

Lisää kukkien poimimista. Vilkaisin välillä lapsen perheen suuntaan. Heillä ei ilmeisesti ollut tytöstä sen kummempaa huolta.

"Katso, olen kerännyt kaikki kukat taskuuni... Katso!"

Kurkkasin tytön vaaleanpunaiseen taskuun ja totesin tämän todellakin pitävän paikkansa.

"Minkä nimisiä sinun ystäväsi ovat?" Katharina tiedusteli äkkiä kirkkain silmin. Arvelin paremmaksi pysytellä saksalaisissa nimissä.

"No, yksi on M. Yksi on Johannes."

"Entä muita?" hän uteli kiinnostuneena. Mietin, oliko lapsi todella huolestunut näennäisestä yksinäisyydestäni.

"Minulla on korvakorut, niin kuin sinullakin" hän ilmoitti samassa tyytyväisenä vastaustani odottamatta, ja esitteli pinkkejä kukkakorviksiaan. Ihmettelin, miten hän oli edes ehtinyt huomata korvani.

"Niinpä näkyy. Ne ovat kauniit, kukkaset oikein."

"Haluaisitko auttaa minua keräämään kukkia?"

En raaskinut kieltäytyä. Nousin ylös ja hymyilin hänelle.

"Tietysti haluaisin."

"Me voimme mennä tuonne kauas etsimään niitä" hän ilmoitti silmät loistaen ja viittasi tietysti aivan toiseen suuntaan kuin missä muu perhe edelleen oli. Vilkaisin huolestuneena heidän suuntaansa. Mietin, miten muotoilisin tiedon, että en voisi lähteä viemään vierasta lasta pois näköpiiristä.

Sattumalta tai ei, kuulin onneksi isäksi esitellyn miehen huudon.

"Katharina, tule, lähdetään!"

"No, täytyy mennä" lapsi ilmoitti täydellisen tyytyväisenä ja lähti kirmaamaan pihan poikki.

"Heippa" huusin perään. En kehdannut istua enää takaisin alas, vaan poistuin sisätiloihin hakemaan uuden kokispullon ja palasin sitten verkkaisesti pihalle. Perhe oli kadonnut. Istuuduin vielä hetkeksi, ennen kuin päätin lopulta yhtä hyvin voivani lähteä kotiinpäin.

Hienoin lahja vähään aikaan.

Kun en kuitenkaan viitsinyt kiirehtiä, päätin kulkea pidempää reittiä ja vierailla matkalla läheisen järven eläimiä katsomassa. Tultuani vuohiaitaukselle tulin tahtomattanikin vilkaisseeksi pariin kertaan hieman kauempana aikaa viettänyttä perhettä. Katharina ja Felixhän ne siellä.

Olisi kai pitänyt arvata, että Bayreuthissa lapsille olisi se yksi lähellä sijaitseva ajanviettopaikka.

Jätin tekemästä uudelleen tuttavuutta. Yhtä peuraa taputettuani palasin hiljakseen järven rantaa pitkin kotiin.

Kuten luvattua, koko asuinkerroksessani ei ollut ketään. Omituisen vapauttava tunne. Vietin kerrankin aikaa keittiössä kahvia juoden ja myöhemmin hengailin poikkeuksellisesti huoneeni ovi auki - ihan vain, koska voin.

Ehkä aikuiselle yksinäisyys ei ollut aina pahasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti