torstai 18. helmikuuta 2016

Ein Fall für Zwei

Tämä päivä oli niin kertakaikkisen mahtava ja tapahtumantäyteinen, etten edes tiedä, miten sanoa puoliksikaan kaikki olennainen. Asiaa ei auta se, että yhdeksän tunnin kuluttua minun onkin oltava paikallisen peruskoulun pihassa. Paras siis ryhtyä tuumasta toimeen.

Aamu oli tavallistakin hitaampi, sillä laittauduin hieman tulevaa kuvausta varten. Lopulta valuin töihin puoli yhdeksitoista ja katsoin parhaaksi kerrankin käydä suoraan töiden pariin.

Kahden tunnin kuluttua, tiukasti tavoilleen uskollisina siis, S ja M koputtivat ovelleni.

"Jos sinulla ei ole muuta... Eihän sinun tietenkään tarvitse tulla meidän kanssamme."

Pyöritin henkisesti silmiäni ja seurasin miehiä ruokalaan.

"Elle, tulit tänään tosi myöhään töihin. Professori oli hyvin vihainen" S totesi pokkana. Nauroin, mutta saatoin näyttää joka tapauksessa hieman huolestuneelta, sillä M kiirehti vakuuttamaan S:n vain vitsailevan. Muuten olin lounaamme aikana hieman alakynnessä, sillä osittain saksaksi keskustelemisen lisäksi aiheet koskivat satunnaisesti esimerkiksi urheilua. Osallistuin parhaani mukaan, mutta vilkuilin samalla kelloa.

13:25 jouduin ensi kertaa itse toteamaan, että voisimme palata kahvilasta yläkertaan - minulla kun oli eräs ryhmäkuva odottamassa.

"Tulemmeko mekin siihen?" S tiedusteli.

"No, kai, jos haluatte... He kyllä tarkoittivat lähinnä minua ja professoria" totesin molempien helpotukseksi.

"Mutta haluan kyllä ottaa kuvan teidänkin kanssanne joku päivä" jatkoin M:lle, joka vakuutti tämän tietysti onnistuvan.

Yläkertaan päästyäni ehdin hädin tuskin heittää takkini huoneeseeni, kun Johannes seurueineen oli jo selkäni takana. Pyynnöstä annoin heidän kurkata toimistooni, jota kaikki tietysti kilvan kehuivat mukavaksi. Tunnelma oli odottava.

"No", otin lopulta ohjat, " kai menemme sitten tapaamaan professoria?"

Koputin hänen huoneensa ovelle ja johdin kutsusta koko seurueen sisälle. Professori hymyili säteilevästi.

"Hei, hei, tervetuloa. Ottaisitteko kahvia?" hän kyseli kaikilta ja pyysi ystävällisesti sihteeriään huolehtimaan asiasta. Totesin olevani kerrankin kenties vähiten jännittynyt tilanteesta - jopa kuvan suunnittelu oli ihan hauskaa. Asetuin pyynnöstä eteen keskelle Johanneksen viereen ja hymyilimme S:lle, joka oli saapunut paikalle nappaamaan tuolilla seisten muutaman taiteellisen ryhmäotoksen.

Kuvien ottoa seurasi välttämätön "voi ei, minulla on silmät kiinni!" -ruotiminen, johon en osallistunut. Lopulta professori virnisti minulle.

"Elle, se on sinun kuvasi. Mitä mieltä olet?"*

*(uskoisin professorini sinuttelevan minua nykyisin, siitä muutos. Voin toki olla väärässä, englanti on tästä hankalaa!)

"Ne ovat ihan hyviä" vastasin. Jos minulla olisi ollut silmät kiinni, joku olisi kyllä huomauttanut asiasta. Siirryimme seisomaan professorin pöydän ääreen ja juomaan meille tuotuja kahveja. Professori hymyili minulle edelleen.

"Koska tämä on sinun hetkesi, haluaisitko sanoa jotain?"

Vaikka olin jo tavallaan tottunut olemaan kokoajan kaiken keskipisteessä, tulivat nämä jutut silti aina yllätyksenä.

"Öm, en tiedä. Nyt kun mietin, niin haluaisin kyllä tietää, mihin käyttöön tämä kuva tulee?"

"Vain Facebookkiin" yksi naisista vakuutti minulle nopeasti. "Haluamme vain esitellä sinut".

"No, se on kyllä tavallaan jo hoidettu" totesin professorin huviksi.

"Aivan. Kun kuulimme aikeestaanne ottaa tämä kuva, meidän täytyi ehtiä ensin!"

Jatkoimme kahvittelua rennoissa tunnelmissa. Johanneksen tiedustellessa, ottaisiko professori jatkossakin mahdollisesti harjoittelijoita, tämä ei tuntunut juuri epäröivän.

"Nyt, kun minulla on ollut jo kaksi näin hienoa kokemusta harjoittelijoista, mielelläni" hän totesi ja viittasi minua kohti. Hymyilin onnellisena.

"En halua kysyä tässä kaikkien edessä, mutta ehkä, kun olet lähdössä, voit kertoa meille, mitä hyvää tässä harjoittelussa oli" hän jatkoi minulle. "Edellinen harjoittelijammehan oli asunut pitkään Saksassa ja saattoi siis tehdä asioita, joita emme voi sinulla teettää. Tämä ei siis millään lailla ole sinulle kritiikkiä."

"Ei, ymmärrän kyllä" totesin. "Ja oikeastaan haluaisin sanoa, ihan tässä kaikkien edessä... Tämä on ollut ehkä elämäni paras kokemus, ja toivoisin ettei minun tarvitsisi lähteä."

Sain tyytyväisiä hymyjä joka suunnalta. Professori oli lausettani vielä lopetellessani kaivanut lompakkonsa povitaskustaan ja oli nyt ojentavinaan minulle luottokorttiaan.

"Hienoa, kerro vain, mitä muuta tarvitsisit tästä hyvästä" hän virnisti ja sai koko joukon nauramaan ennen vakavoitumistaan. "Ei vaan, se on hienoa kuulla."

Lopetimme kahvittelun rennoissa merkeissä professorin pahoitellessa, että hänen olisi päästävä skypekonferenssin pariin. Mukiani muiden mukana viereiseen huoneeseen palauttaessani Johannes seurasi minua.

"Elle? Hän kutsui sinua."

Palasin uteliaana S:n ilmestyessä samalla jälleen paikalle. Professori nosti katseensa läppärinsä näytöltä.

"Haluaisitko seurata konferenssiamme?"

Olin älyttömän innostunut. Kyse oli viiden eri maissa asuvan professorin keskustelusta, jossa käytäisiin läpi ehdotusta, jonka parissa olin eilen S:n kanssa työskennellyt. Puhelun alkaessa professori pisti hetkellisesti kameran päälle tervehtiäkseen S:n kanssa muita professoreja, ja väistin sivummalle. Tuntui turhalta kertoa, että olin paikalla, kun en keskusteluun kuitenkaan osallistuisi.

Konferenssi eteni hitaasti. Professorien englannin- ja skypenkäyttötaidot vaihtelivat, samoin kuin heidän panostuksensa aiheen käsittelyyn. Arvostin professoriamme entistä enemmän: ilmeisen vähästä (ja osin meille delegoidusta) valmistumisestaan huolimatta hän tuntui olevan asioista lähes parhaiten perillä. Suuren osan ajasta muut kuitenkin jankasivat hitaasti osittain turhiltakin tuntuvien seikkojen parissa. Noin vartin kuluttua ymmärsimme hankkia äänettömästi tuolit allemme ja istua.

Konferenssi jatkui ja jatkui. Kuuntelin keskustelua tarkasti pysyäkseni edes suunnilleen kärryillä. Toisinaan hihitimme kaikki äänettömästi muiden sekoiluille ja kiistoille, mutta enimmäkseen tuijotin ruudulla näkyviä professorien valokuvia hiljaa ja otsa rypyssä.

Havahduin noin kolmen vartin kuluttua professorin tehdessä silmäkulmassani jotain epätavallisen oloista. Käännyin katsomaan häntä kohti - vain todetakseni hänen ottavan kesken muiden kiihkeän lainopillisen keskustelun meistä ryhmäselfietä.

Yritimme S:n kanssa kaikkemme, että emme olisi nauraneet ääneen, ja siirryimme lähemmäs toisiamme ja professoria. Poseerasimme kaikki leveät hymyt naamalla, ja professori nappasi erittäin hilpeän kuvan, jota sitten äänettömästi esitteli meille. Koitimme olla katsomatta toisiamme pystyäksemme pitämään pokan ja teimme parhaamme seurataksemme jälleen häiriöttä jatkuvaa keskustelua. Mietin, mitä muut osanottajat olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet mitä ruudun tällä puolella tapahtui.

Lukemattomien tylsien minuuttien kuluttua professori nappasi muistiinpanovälineensä ja kirjoitti paperilleen lauseen, jonka sitten käänsi minulle luettavaksi.

"MITÄ ME TEEMME HUOMENNA?"

Nauroin äänettömästi ja kohottelin käsiäni sen merkiksi, etten todellakaan tiennyt. Professori kirjoitti jälleen.

"8:30"

S nappasin paperin ja kynänsä ja teki lisäyksen professorin merkinnän perään.

"8:30, EI 10:30"

Nauroin äänettömästi ja nostin hänen kanssaan samanaikaisesti peukun pystyyn. Hetken mietittyäni otin oman kynäni ja lisäsin oman vastaukseni.

"Luulin, että se juttu alkaisi 7:30?"

Professori virnisti itsekseen päättäessään äänettömän kirjeenvaihtomme.

"7:35"

Nyökkäsin tyytyväisenä. Sitähän minäkin.

Yhteensä noin kahden tunnin kuluttua konferenssi tuli viimein päätökseen. Professorit vaikuttivat melko tyytyväisiltä, itseltäni suurin osa keskustelun aikana saavutetuista virstanpylväistä oli kieltämättä mennyt ohi. S ja professori kävivät lyhyen keskustelun mielipiteistään itse aihetta koskien, kunnes professori vaihtoi kielen englantiin ja katsoi minua.

"Tässä oli myös hyvä elämän opetus. Jos haluat saada jotain läpi, pistä se paperille. Me olimme kirjoittaneet hyvin ja kontrolloimme koko keskustelua."

Hymyilin tyytyväisenä. En toki ollut  itse tehnyt juuri mitään, mutta olin mielissäni tuntiessani olevani osa jotain tärkeää.

S:n poistuessa professorin palasi aiempaan kysymykseensä.

"Meidän pitää oikeasti miettiä, mitä teemme. Haluaisitko mennä vaikka kahville? Tiedän, että tarvitsen ainakin itse jotain piristävää."

Suostuin, tietenkin. Vaelsimme alakertaan, ja yritin olla vaivautumatta liikaa saadessani ilmaisen kahvin lisäksi vielä kakkuakin. En koskaan osannut suhtautua luontevasti jonkun halutessa tarjota, en varsinkaan, kun kyseessä oli pomoni. Istuimme alas ja tunsin opiskelijoiden tuijotuksen joka puolelta. Professori kaivoi kännykkänsä esiin ja näytti minulle whatsappiaan, annettuaan minulle hetkeä aiemmin numeronsa - siltä varalta, että huomenna eksyisin. Uusia viestejä oli yli kolmekymmentä.

"Nytkö lähetät minulle sitten tätä tahtia viestejä?" hän kysyi huumorilla.

"Eikö minun kuulunutkaan tehdä niin?" ihmettelin ääneen muka hämmästyneenä. Ihan kuin olisin todellisuudessa ikinä edes harkinnut moista.

"Minulla on yksi pyyntö" totesin jossain kohtaa käydessämme läpi tulevan lukioesittelyn ohjelmaa. "Ettehän puhu heille kuin he olisivat lapsia. 16-vuotiaana en inhonnut mitään yhtä paljon kuin aikuisten alentuvaa suhtautumista ja oletusta, että en kuitenkaan ymmärtäisi mistään mitään."

Professori naureskeli hieman tavalleen viitata tulevaan yleisöönsä juurikin lapsina, mutta tuntui huomioivan pointtini. Lähinnä hänen ideoimisensa ansiosta tuleva ohjelma alkoi lopulta hahmottua. Olin kuitenkin tyytyväinen tajutessani olevani oikeasti osa suunnittelua: sain joka välissä kertoa mielipiteeni useammasta eri vaihtoehdosta tai ehdottaa jotain omaa. Ilmeisesti ei-niin-kaukainen kokemukseni yläasteelta ja lukiosta oli professorilleni odottamaani hyödyllisempää.

Päädyimme siihen, että muodostaisimme opiskelijoista ryhmiä, jotka saisivat kukin jonkin Facebookkia koskevan erilaisen tapauksen analysoitavakseen.

"Tiedätkö, on yksi tapaus, jossa heidän ikäisensä tyttö kuoli ja tämän vanhemmat halusivat saada hänen FB-tilinsä käyttöoikeudet. Mutta onko se, en tiedä, liian synkkä aihe?" professori kysyi virnuillen. Katsoin häntä silmät pyöreinä innosta.

"Ei yhtään, sehän on kiinnostavaa! Ongelma, jollaisia ei ole ennen edes ollut, siinäpä pohdittavaa."

Olimme yhtä mieltä, että kuolintapaus saisi jäädä - tosin aina jatkossa jotain mustaa huumoria asiasta heittäessään professori muisti huomauttaa, että olin itse halunnut pitää aiheen listalla. Aikamme asiaa vielä puituamme hän totesi lopulta, että voisimme palata yläkertaan ja saisin seurata, miten Saksassa tehtiin tutkimusta. Näin teimme. Seurasin sivusta, kun professori kaivoi sopivia tapauksia esiin ja nauroi välillä hävyttömästi niiden sisällölle.

"Luoja, mikä tapaus tässäkin on..."

Teknisestä toteutuksesta aikamme keskusteltuamme (millaisia ryhmiä, miten käyttää aika, kuka tekisi mitäkin) aloin olla jo todella innoissani. Olin oikeasti saanut vaikuttaa asioihin ja keksinyt mielestäni hyviäkin juttuja ja pointteja - minkä lisäksi myönnän, että nauroimme välillä, ehkä väsymystämme, makeasti aivan typerillekin jutuille kesken ahkerimman työnteon.

Nyt ongelmana oli enää itse tehtävien varsinainen valmistelu. Kello oli kuusi.

"Kauanko olet tänään töissä?"

"Ei väliä, niin kauan kuin tämän tekeminen vaatii" totesin ykskantaan ja professori hymyili selvästi tyytyväisenä.

"Hieno vastaus. Minun täytyy käydä kaupassa ostamassa meille tarvikkeita - lähetän sinulle viestin siitä, mitä voisit tehdä. Kiitos!"

Menin toimistooni tutkimaan tehtäviäni, mitkä onneksi sisälsivät lähinnä tapausten ja olennaisten lakipykälien tulostamista, ja ryhdyin hommiin. Aluksi tosin nauroin hetken nyt myös sähköpostiini saamalleni skypeselfiellemme, joka oli otsikoitu "me olimme paikalla!".

Ravasin huoneiden väliä pimenneessä ja hiljenneessä käytävässä. Tajutessani M:n olevan vielä paikalla kävin kysymässä tältä neuvoa, mihin hän tunnollisesti paneutui jälleen aivan liiankin kanssa. Tämän jälkeen hänkin tosin ilmoitti lähtevänsä, mutta olevansa sähköpostin päässä, jos apua tarvitsisin. Hyvästelin hänet tyytyväisenä ja jatkoin hommia.

Paperipino sylissäni professorin huoneesta jälleen kerran käytävään astuessani olin törmätä mieheen, joka pysähtyi katsomaan minua tarkasti.

"Hei, puhutteko saksaa, vai englantia?" hän kysyi englanniksi suureksi hämmennyksekseni.

"Tuota, puhun mieluummin englantia?"

"Ahaa, hyvä on. Tehän olette se suomalainen tyttö, professorin avustaja? Näin kuvanne facebookissa" mies jatkoi ystävällisesti.

"Ah, joo. Se on totta."

Mies ei koskaan esittäytynyt, mutta jatkoi keskustelua kertomalla vierailustaan Suomeen ja kyselemällä kaikkea erityisosaamisestani lähtien. Olin hieman hätääntynyt; paitsi, että koin jälleen kerran vieraan yliarvioivan minua, minulla oli myös paineita päästä jatkamaan töitä. Lopulta mies toivotti mukavasti minut viereiseen käytävään hakemaan apua, jos sitä tarvitsisin, ja jatkoi matkaansa. Edelleen hieman hämmentyneenä moisesta iltamyöhäisestä kohtaamisesta palasin töihin, samoin kuin onneksi pian professorikin.

Siirryin jälleen hänen selkänsä taakse hänen kirjoittaessaan lyhyitä ja selkokielisiä kuvauksia tapauksista saksaksi. Toisinaan sain itse toimia asiantuntijana: ilmeisesti olin kuitenkin se, jonka tietämykseen Facebookin nykykäytöstä meidän tulisi luottaa. Omat tehtäväni rajoittuivat tämän lisäksi lähinnä professorin kirjoittamien tekstien muotoiluun, asetteluun ja hyödynnettävään muotoon saamiseen - sekä esimerkiksi sen laskemiseen, paljonko mitäkin tarvitsisimme.

"Tämä näyttää todella hienolta, Elle" hän totesi yllättäen jossain kohtaa palattuani valmiiden tulosteiden kanssa, joita sitten järjestelimme lähinnä leikkaa-ja-liimaa-tyyppisesti oikeisiin kansioihin. "Voisi luulla, että sihteerimme on vielä töissä."

Olin hyvilläni ja jatkoin papereiden lajittelua. Kello tuli kahdeksan. Minulla oli hauskaa.

Lopulta kaikki näytti tulevan, ehkä molempien yhteiseksi hämmästykseksi, valmiiksi - ja näytti vieläpä todella asiantuntevalta, vaikka itse sanonkin.

"Tämä näyttää siltä, kuin olisimme valmistautuneet viikkoja" totesin ihailevasti ääneen. "Kukaan ei tule tajuamaan totuutta."

Professori repesi nauramaan.

"Toivotaan niin!"

Pian hän kuitenkin vakavoitui jälleen.

"Elle, tiedän että et tule huomenna mitenkään innoissasi pyrkimään esille. Se ei haittaa, minun on parempi hoitaa iso osa puhumisesta muutenkin. Mutta voisit esittäytyä, vaikka saksaksi, se olisi sinulle mukavaa harjoitusta. Ja sitten voit myös puhua englantia - sehän on heillekin hyväksi. Otan sinut mukaan, en vain koska tarvitsen apua, vaan koska haluan näyttää heille mitä he voivat tehdä. Jos yksikin menee illalla kotiin ja sanoo "näin siellä suomalaisen tytön joka oli tullut tänne harjoittelemaan, minäkin haluaisin tehdä jotain tuollaista" se on jo loistavaa. "

Kuuntelin professorin vielä pitkään jatkunutta puhetta rauhassa.

"Olen siis ikään kuin, no, hyvänä esimerkkinä paikalla?" kysyin lopulta, ja hän nyökkäsi.

"Nimenomaan."

Kellon lyödessä varttia vaille yhdeksän professori totesi meidän olevan valmiita ja ajavansa minut niin halutessaan kotiin. Ilmoitin lähteväni mielelläni, ja kannoimme tavarat autoon valmiiksi.

"Nyt voisimme oikeastaan käydä samalla kääntymässä siellä koululla" professori totesi lähtiessämme pihasta. Kiitin helpottuneena. Kävi ilmi, että olin kävellyt aivan koulun editse matkallani keskustaan - yllätys, Bayreuthin kokoisessa paikassa. Professori kääntyi ajaakseen minut ensi kertaa talolleni asti, ja pidin hieman huvittavana kykyäni neuvoa tarkan reitin takaisin. Ehkä olin oppinut kantapään kautta.

Auto pysähtyi lopulta aivan taloni eteen ja hymyilin jo melkoisen silmät ristissä. Liki 11 tunnin työpäivä, huomenna edessä herätys aamukuudelta.

"Kiitos... Nähdään."

Kömmin ovesta sisään ja jo pimentyneen ja hiljentyneen talon läpi huoneeseeni. Romahdin nojatuoliin syömään muutaman keksin.

Whatsappini piippasi. Katsoin harvinaisen kummastuneena lähettäjän nimeä, kunnes luin viestin läpi.

"Löysin toimistonne avaimen autostani. Muistutatteko minua huomenna?"

Okei, olin ollut väärässä kahdessakin asiassa.


Ensinnäkin, ilmeisesti joskus olikin ihan OK lähettää pomolleni whatsapp-viesti, myöhään illalla vieläpä.

Toiseksi, ei tässä nyt vielä sentään sinuteltu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti