torstai 18. helmikuuta 2016

Kaljaa ja chilisuklaata

Miten päädyin jo näin "aikaisin" torstai-iltana juomaan kyyneleet poskilla kaljaa asunnolleni? Tässä se tarina.

Aamulla heräsin kuudelta, eilisillan urakan ja blogipäivityksen jätettyä minulle ruhtinaalliset viisi tuntia aikaa nukkua. Olin jo valmiiksi kärsinyt lievästä univajeesta, mutta aamulla se ei haitannut: hiippailin pitkin nukkuvaa asuntoa ja valmistauduin ensimmäiseen aikaiseen työaamuuni Bayreuthissa.

Onnellisesti koululle päästyäni tapasin professorin ja kanssaopiskelijani, ja paikan päällä järjestelyistä vastannut opettaja johdatti meidät pian luokkiin. Alkuperäisen suunnitelman vastaisesti koulu oli luvannut joustaa niin, että meidän sijastamme oppilaat vaihtaisivat luokkaa aina workshoppien välissä.

Keskustelin ajankäytöstämme professorin kanssa tarvikkeita esille ottaessani, kunnes muistin eilisen viestittelymme.

"Oliko Teillä minun avaimeni?"

"Ah, on. Hetkinen... Kumpikohan se nyt näistä on?"

Professori tutki avainnippuaan, jossa oli kaksi käytännössä identtistä avainta - hänen ja minun.

"Menettekö tänään toimistolle? Sittenhän selviää, jos annoin väärän avaimen."

"Niin. Sitten käytän Teidän toimistoanne."


Olin noin puoli tuntia aiemmin alkanut itsekseni miettiä, miten esittäytyä luokalle. En tapojeni vastaisesti ollut mitenkään sekoamassa jännityksestä: ehkä ajatus siitä, että voisin kuvainnollisesti aina piiloutua professorin selän taakse toi lohtua.

Oppilaiden valuessa hitaasti luokkaan ja tuijottaessa meitä jo valmiiksi kyllästyneinä vilkaisin lähinnä malttamattoman näköistä professoria ja nojauduin lähemmäs.

"Voitteko oikein aistia innostuksen täällä?" kysyin mutisten ja vilkuilin pulpeteissa löhöäviä tulevaisuuden toivoja.

"Oikeastaan voin aistia OMAN innostukseni" professori totesi, ja näytti kieltämättä lapselta jouluaattona. Tiesin hänen kuitenkin tietävän varsin hyvin, mitä tarkoitin.

Lopulta liki kolmenkymmenen oppilaan ja heidän opettajansa asetuttua paikoilleen oli aika aloittaa. Koska olimme päivän ensimmäiset esiintyjät, professori avasi tunnin keskustelemalla innostuneesti lähinnä siitä, mitä laki ylipäätään oli ja miksi siitä olisi hyvä tietää. Luokka hölisi armotta hänen puheensa päälle niin, että laskin hänen sihahtavan puolihumoristisesti hiljaisuutta pyytääkseen liki kymmenen kertaa parin minuutin aikana. Muistin äkkiä vihanneeni yläastetta.

"Toin tänään mukanani vieraan" professori ilmoitti lopulta ja kääntyi kasvot edelleen loistaen minua kohti. "Haluaisitteko esitellä itsenne?"

No en halunnut.

"Moi, olen Elle" totesin silti hymyillen saksaksi luokalle, joka tuntui hiljenevän lähes saman tien. "Olen hänen harjoittelijansa ja tulen Suomesta."

Nyt viimeistään kaikki tuijottivat minua hipihiljaa. Vaihdoin englantiin.

"Osaan saksaa, en siis vain googlannut tuota äskeistä viisi minuuttia sitten" totesin, ja ihmeekseni osa luokasta nauroi. "Kuitenkin, jatkossa haluaisin puhua englantia" (kuulin muutaman kauhistuneen voihkaisun). "Jos haluatte puhua minulle saksaa, se on täysin okei, luultavasti ymmärrän teitä kyllä. Ja puhukaa ihmeessä, minusta on kiva jutella saksalaisille. Olipa se sitten kysyäksenne apua tehtävienne kanssa, tai vain "sano jotain hauskaa suomeksi" (ei-enää-niin-kamala-yleisöni nauroi jälleen), niin kysykää ihmeessä. "

Katsoin professoria, joka hymyili edelleen iloisesti. Uskoin saattaneeni hieman yllättää hänet pitämällä niinkin pitkän monologin.

"Niin, kuten Elle siis sanoi" hän tarttui heti juttuun saksaksi, "hän on suomalainen oikeustieteen opiskelija ja tekee nyt harjoitteluaan täällä. Hän ymmärtää oikeasti saksaa erittäin hyvin, mutta ei ehkä puhu aivan yhtä loistavasti - mutta voitte hyvin jutella hänelle saksaksi. Tiedättekö, miksi Ellen on helppo tehdä Saksassa lakiharjoittelua, lukea tapauksista ja niin edelleen, vaikka hän onkin suomalainen?".

Kukaan ei vaikuttanut innokkaalta vastaamaan. "En tiedä, Suomi on niin kaukanakin" totesi huvikseni yksi ääneen pakotettu oppilas. Professori kertoi EU:n jäsenyyden merkityksestä asialle ja seisoskelin kuuntelemassa tyytyväisenä siitä, että en joutuisi enää ääneen.

Jaettuamme lopulta varsinaiset tehtävät oppilaille ja heidän ryhdyttyään vaihtelevalla innolla toimeen professori nojautui kuiskaamaan minulle.

"Ei ikinä enää."

Tiesin hänen vitsailevan, ainakin osittain, ja nauroin. Olin samaa mieltä.

Tehtävät sujuivat mikä mitenkin. Tunsin turhautumista oppilaiden pyytäessä apuani, kun en osannut vastata. Syy kun oli enemmänkin puutteellinen tietämykseni tapauksista kuin kielitaitoni, mutta sitähän olisi ollut turha selittää.

Selvisimme kuitenkin aina esitysten laatimisesta niiden esittämiseen mielestäni kunnialla, varsinkin kun kerta oli ensimmäinen ja yleisömme varsin haastava. Huokaisin mielessäni helpotuksesta oppilaiden poistuessa tauolle ja ennen uusien saapumista. Professori ilmaantui viereeni ja näytti myöskin tyytyväiseltä.

"Huomasitteko, että ainoa hetki jona he kuuntelivat oli se, kun Te puhuitte? He olivat todella keskittyneitä."

"Huomasin" vastasin hymähtäen. "Ehkä vaan kuulostin heistä hauskalta."

"Ei, ette hauskalta... Mutta varmasti jotenkin erilaiselta, se oli jotain mitä he eivät osanneet odottaa."


Seuraavat kolme esitystä vedimme jokseenkin samalla kaavalla läpi. Vaihtelin hieman sanojani: toisinaan totesin esimerkiksi saksaksi opiskelevani oikeustiedettä Turun yliopistossa. Kerroin kuitenkin aina englanniksi ymmärtäväni saksaa, mutta puhuvani silti heille englantia.

Toisen luokan saapuessa sisään professori nojautui jälleen juttelemaan minulle muiden kuulematta.

"Se ei ole nyt niin ilmiselvää, mutta tiedättekö, miksi naisia on selvästi enemmän? Tämä oli ennen tyttökoulu."

Tämän saimme todeta viimeistään, kun kahdessa viimeisessä ryhmässä ei sitten ollutkaan ainoatakaan poikaa. "Voi Luoja, he ovat kaikki naisia - kamalaa" älähdin hiljaa professorille kolmannen luokan saavuttua, ja tämän naurutavasta päättelin, etten ollut ainoa asiasta huolestunut.

Ehkä hieman yllättäen yksi huomattava parannus kuitenkin tapahtui: ensimmäisenä meitä kohdanneen kauhujen luokan jälkeen seuraavat olivat kuin enkeleitä. Hymyileviä, keskittyviä ja ahkeria. Monet uskaltautuivat puhumaan minullekin, joko englantia tai saksaa, ja olin aina riemuissani osatessani auttaa. Toiselta tauolta palattuaan professori oli ilmoittanut minulle naureskellen, että olimme kuulemma olleet ykkösryhmän kauhuteinien mielestä huonompia kuin toisen parin pitämä workshop.

"Miksi menitte sanomaan sen?! Olin täysin tyytyväinen tekemisiimme" puuskahdin hänelle, mutta asia ei oikeasti liiemmin vaivannut meitä kumpaakaan. Esitys oli käytännössä professorin, ja, kuten hän itse asian ilmaisi, hän oli jo tottunut kaikenlaiseen nöyryytykseen. Parempi näin päin.

Yhden kolmosryhmän tyttöporukan kanssa erityisesti puuhasteltuani päätin täyttää lupaukseni professorille ja noudin kännykkäni - hän kun oli asiasta tiedustellessani todennut, että pelkäsi kysyä tuon ikäisiltä kuvanottoa kaiken sen aiheuttaman hössötyksen vuoksi.

Tyttöjen saama tapaus oli sattuvasti eilen uudelleenotsikoitu; "Kiusallinen Kuva". Astelin pöydän ääreen nelikon ahertaessa.

"Kun aiheennekin on kerran noin osuva, voisitteko mahdollisesti antaa minun ottaa teistä kuvan? En julkaise sitä, se on vain meille."

Tytöt käänsivät kysymykseni sitä ymmärtämättömille osapuolille ja suostuivat yllättävän hyväntuulisesti. Ehkä olin jonkinlainen auktoriteetti.

"Suostuivatko he kuvaan?" kysyi professori tyytyväisenä alkaessani asetella kännykkääni valmiiksi.

"Jep, otan sen nyt."

"Minusta Teidänkin pitäisi olla siinä. Menkää tuonne heidän taakseen."

Lykkäsin puhelimeni professorille ja tein työtä käskettyä. Onnistuneen hilpeistä ilmeistä vastasi professorin korostunut kyvyttömyys ottaa valokuvaa ilman ohjeitani - asia, jolle hän toki nauroi itse eniten. Olimme tyytyväisiä saatuamme edes yhden kuvatodisteen päivästä.

Kolmas ryhmä oli muutenkin suosikkini, sillä siihen asti minua kohteliaasti vältelleiden luokanvalvojien sijaan olin yhtäkkiä nenäkkäin erittäin ystävällisesti hymyilevän ison miesopettajan kanssa. Hän oli kuullut esittäytymiseni ja nähnyt nimeni kirjoitettuna taululla.

"Oletteko Te suomenruotsalainen?" hän kysyi minulta yllätyksekseni englanniksi.

"Öm, en, mutta niin useasti luullaan Suomessakin" vastasin ilahtuneena hänen tietämyksestään. "Nimeni on vain sattumaa. Useasti ihmiset täällä eivät tosin tunnista sitä suomalaisesta."

"No, minun maantiedon opettajana täytyy tietää hieman näistä asioista" mies vastasi hivenen ammattiylpeänä. Jatkoimme keskustelua muun muassa Ahvenanmaasta ja suomen ja viron kielten samankaltaisuudesta. Mies oli oikein pidettävä. Neljännen ryhmän opettajatar, tapahtuman vastaava, oli puhunut minulle jo useampaan otteeseen saksaa ennen esittäytymiseni kuulemista, joten hän pitäytyi saksassa tullessaan vuorostaan juttelemaan minulle.

"Kauanko olette Bayreuthissa?"

"Öö", vastasin miettiessäni kuumeisesti oliko kysymys todella ollut tämä, vai " kauanko olette olleet" vai kenties "kauanko vielä olette". Tajusin, ettei sillä ollut väliä. "Kuusi viikkoa."

"Ja onko päätös tulla tänne kannattanut?"

"On" totesin melkein nauraen. "On todellakin. Minulla on ollut todella hauskaa."

"Mukava kuulla. Missä asutte?"

"Asun kimppakämpässä X-kadulla" totesin ja hymyilin hieman anteeksipyytävästi keskustelumme tyrehtyessä. Ehkä hän ymmärsi.

Lopulta viimeisenkin ryhmän tuli aika poistua. Katsoimme professorin kanssa toisiamme jonkinlaisen tyytyväisen helpotuksen vallassa. Kaikki oli mennyt suhteellisen hyvin.

"Muutitte esittäytymistänne joka kerta" hän sanoi. "Esimerkiksi nyt sanoitte olevanne harjoittelija, aiemmin opiskelevanne lakia."

En tiennyt oliko tämä kehu vai moite, luultavasti pelkkä toteamus. Halusin silti selittää.

"En halunnut vain toistaa samaa litaniaa ulkoa.. Se olisi kuulostanut siltä, kuin olisin oikeastikin vain ottanut sen googlesta. Päätin improvisoida."

Muiden workshoppien pitäjien kanssa kokoonnuttuamme tulimme yksimielisyyteen siitä, että seitsemän hengen porukkamme menisi tiistai-iltana syömään ravintolaan. En ollut superinnoissani: tiedossa hälyä ja saksaa, jota en mainitun häiriötekijän johdosta niin ymmärtäisi. Hyvästelin professorin hänen suunnatessaan jälleen johonkin toiseen kaupunkiin pitkäksi viikonlopuksi, ja lähdin laahustamaan kohti yliopistoa.

Kiitos koulun puolesta.

Tavanomainen lounasaika oli juuri mennyt ja kello löi yksi, mutta olin mielissäni huomatessani, että kollegani olivat toimistoissaan. Huoneeseeni päästyäni avasin sähköpostini ja tuskastuin heti: se vanha, jo kertaalleen palauttamani iso tehtävä oli palannut. Tällä kertaa joutuisin jotenkin työstämään sitä kolmen mieskollegani kanssa, joista oikeastaan vain yhden, P:n, tunsin. Lähetin selittelyjen kera heillekin tähänastiset aikaansaannokseni ja tunsin äkkiä väsymystä. Ei taas. Paitsi, että kollegani olivat muutenkin minua paljon pätevämpiä, en edes tällä kertaa tiennyt, mitä minun tulisi tehdä - tai oikeammin, mitä minä osaisin tehdä. Sama päti ikävä kyllä kaikkiin tehtäviini.

Päätin lähteä syömään ja toivoin ruoan piristävän. Matkalla pistäydyin lohdukseni M:n toimistoon kertomaan lyhyesti, miten päivä oli mennyt. Epäilin vähemmänkin tarkkaavaisen ihmisen huomaavan väsymykseni, joten totesin asian ääneen ja hymähdin.

"Ehkä tänään en ole yhdeksään asti töissä."

Alkaessani jo poistua M katsoi minua hieman säälivän näköisenä.

"Jos haluat mennä kanssani myöhemmin kahville, voisimme tehdä niin."

Tällä kertaa hymyilin jo reippaammin.

"Se olisi kivaa. Tule vain hakemaan minut, kun ehdit - minulla ei ole kiire."

Jatkoin matkaani ruokalaan ja kiskoin salaattia ja risottoa hillittömän annoksen. En silti kokenut juurikaan piristyväni: olin oppinut tunnistamaan univajeesta ja stressistä johtuvan mielentilani, jossa olin kokoajan aivan veitsenterällä. Palasin toimistooni vain kahvikutsun voimin.

En ollut ehtinyt istua tuolissani lasittuneesti ruutua tuijottamassa kauaakaan, kun ovelleni koputettiin. Käännyin hieman kummissani toivottamaan tulijan sisään. En ollut uskonut M:ää näkyvän vielä ainakaan tuntiin.

Tulija oli kyllä M, mutta kollegani sijasta tämän kaima. Olin nähnyt miehen eilen lounaalle lähtiessämme käytävässä, jossa tämä oli vitsaillut kollegoideni kanssa ja hymyillyt minulle ystävällisesti. Mitään muuta en hänestä tiennyt, kuin että hänen täytyi työskennellä yliopistolla.

"Hei, ajattelin tulla pyytämään anteeksi, että en eilen ehtinyt esittäytyä" mies aloitti sujuvasti englanniksi ja sulki oven perässään. Nousin hämmästyneenä seisomaan ja kättelin tulijan.

"Ei... ei haittaa mitään?"

"Minä olen M."

"Elle... Hei."

"Elle, aivan niin. Professori on kertonut minulle Teistä, halusin siis tulla tutustumaan."

Mies jatkoi juttuaan keskeyttämättä kuin vanhalle ystävälleen ja oli erityisen kiinnostunut muun muassa siitä, miksi olisin paikalla vain kuusi viikkoa enkä voisi jäädä pidemmäksi ajaksi - henkilökohtaisesta vai muusta syystä (helkkarin hyvä kysymys, johon olisin itsekin halunnut tietää vastauksen). Seisoin edelleen, enkä hämmennykseltäni huomannut edes ajatella hänelle istumapaikan tarjoamista.

"Kertokaahan", mies totesi pian silmät tuikkien, "miten päädyitte tulemaan tänne? Voisin ajatella että suomalaiselle Bayreuth, Saksa ei ole mitenkään erityisen tuttu tai houkutteleva paikka."

Pidin hänestä kokoajan enemmän, muistaessani vastaavan kommenttini kollegoilleni ja sen aiheuttamat näennäiset kauhistelut. Kerroin vilpittömästi, miten en ollut edes kuullut koko kaupungista ennen työn hakemista, mutta miten olin pitänyt ilmoituksesta.

"No, ajattelin tulla myös kertomaan, että jos haluaisitte joku päivä vaikkapa lounasseuraa, tiedätte nyt mistä meidät löytää" mies jatkoi aina vain yhtä ystävällisesti. "Kuka nyt haluaisi syödä lounasta professorin ja hänen apulaistensa kanssa joka päivä?"

Nauroin, vaikka totuus olikin täysin päinvastainen.

"Sitä paitsi, minusta olisi mielenkiintoista tutustua Teihin. En tunne ketään, joka olisi Skandinaviasta kotoisin."

En mahtanut itselleni mitään.

"Voinko kertoa Teille salaisuuden? Suomi ei oikeasti kuulu Skandinaviaan."

Virnistin ja jäin odottamaan miehen reaktiota. En ollut erehtynyt - hän tuntui lähinnä ilahtuvan kommentistani.

"No okei, mutta tiedättehän... Se onkin ehkä enemmän näkökulmakysymys. Täällä päin kaikki Mainin (tiedättehän, mikä Main on? hyvä) yläpuolella oleva on Pohjois-Eurooppaa. Siinä mielessä minäkin olen alkuani pohjoiseurooppalainen."

Vakuutin ymmärtäneeni hyvin ja mies nyökkäsi tyytyväisenä.

"Jos siis haluatte joskus lounasseuraa... Lupasin professorille tulla kertomaan Teille tämän, kun hän on niin paljon poiskin... Tulkaa ihmeessä kysymään meiltä."

Olin kuulevinani rivien välistä, että mies oli siis ikään kuin ilmoittautunut tai velvoitettu lapsenvahdikseni. Mietin, oliko asialla jotain tekemistä sen kanssa, että olin eilen hieman surumielisesti tiedustellut professorilta, tulisinko nyt lomien alettua olemaan yksin paikalla. Hän oli vakuuttanut, että en.

Hymyilin miehelle ja päätin ottaa asian hyvin.

"Ehkä tulenkin."

"Tulkaa ihmeessä. No niin, jätän Teidät nyt töidenne pariin. Näkemiin." Mies poistui säilyttäen loppuun asti vilpittömän hyväntahtoisuutensa.

Istuuduin takaisin pöytäni ääreen varsin hämmentyneissä tunnelmissa. Tällaiset iloisetkin yllätykset tahtoivat olla melkein liian vaikeita prosessoida äkkiseltään, varsinkin näin kaoottisessa mielentilassa. Ensi kertaa harkitsin vakavasti kotiinlähtöä, vaikka ulkona ei ollut edes pimeää.

Tyydyin makaamaan tuolissani silmät kiinni, kunnes M lopulta koputti noin tunnin sisällä ovelleni.

"Menisimmekö nyt kahville?"

Seurasin harvinaisen vaitonaisena, tosin ensin avainsekoiluani hänelle muuten vain selitettyäni. Tuntui naurettavalta olla hiljaa sinä yhtenä kertana, kun en oikeasti olisi häirinnyt höpötykselläni. Yritin keksiä puhuttavaa istuessamme alas.

"Eräs mies tuli äsken toimistooni. Minusta hänkin oli M?"

Kerroin tilanteen M:lle, joka vahvisti tietävänsä kaverin.

"Hän sanoi, että saisin teistä mukavaa vaihtelua, jos menisin heidän kanssaan lounaalle."

"Sanoiko hän tosiaan niin?" M kysyi ja vaikutti huvittuneen hämmästyneeltä.

"Jep. Hän myös kysyi, miksi en ole täällä pidempään, onko minulla syyni lähteä."

"Se on erittäin henkilökohtainen kysymys" M totesi ja tuntui nyt jo selvemmin  hämmästelevän miehen käytöstä.

"Pidin hänestä. Hän oli hyvällä tavalla kuin suomalainen."

"Hyvin suorapuheinen" M vahvisti ja hymyili sen oloisena, että tämä oli oikeastaan hänestäkin ihan hyvä.

"Niin. Hän myös sanoi, että olisi mukava tutustua johonkuhun, joka tulee Skandinaviasta. Kerroin hänelle, että Suomi ei ole Skandinaviaa. En tiedä, oliko tämä taas niitä juttuja, joita ei sanota ekalla tapaamisella." Virnistin. M katsoi minua hieman hämmästyneenä.

"Oikeastaan minäkin luulin, että Suomi kuuluisi Skandinaviaan. Mitkä maat sitten ovat osa sitä?"

"Ruotsi, Norja ja Tanska. Mutta eivät kaikki suomalaisetkaan tiedä sitä." Kohautin olkiani ja hörpin kahvia. M hymyili minulle veikeästi.

"Olisi pitänyt arvata. Te suomalaiset olette aina ja kaikessa jotenkin erityisiä."

Tietääkseni olin ainoa hänen tuntemansa kansamme edustaja, mutta otin huomautuksen hyvällä.

"Eilen tapasin toisenkin mukavan miehen täällä. Hänellä oli silmälasit ja parta."

M nyökkäsi tietäväisenä.

"Se oli M."

"Ei ole totta." Nauroin. "Onneksi teette tämän minulle helpoksi."


Päädyimme jälleen keskustelemaan stereotypioista ja toteamaan, että suomalaiset ja saksalaiset olivat oikeastaan useimmissa asioissa - ainakin universaalilla mittapuulla - hyvin samanlaisia. Totesin arvostavani tietynlaista suorapuheisuutta ja hillittyä small talkia, en siis Amerikan mallia. M nyökkäili.

"Tulin tämän kanssa tekemisiin entisen amerikkalaisen kollegani kanssa. Hän oli hyvä puhumaan, jatkoi aina juttua ja oli kiinnostunut. Kun tiemme erosivat, hän lupasi pitää yhteyttä. Se jäi ehkä kahteen viestiin. Kun kysyin professorilta mitä ajatella asiasta, hän totesi tämän olevan aivan tavanomaista. No - ehkä tämäkin on jälleen stereotypia." M piti tauon juodakseen kahvia ja miettiäkseen asiaa. "Saksassa me toimimme eri tavalla. Me emme edes sano haluavamme pitää yhteyttä."

Purskahdin väsymystäni nauramaan äänekkäästi, ja M koitti hieman korjata sanomisiaan.

"No, se oli väärin ilmaistu. Tarkoitan, että emme sano sellaisia turhan tähden, tarkoittamatta sanojamme."

Koitin rauhoittua ja hymyilin hänelle ymmärtäväisesti.

"Tajuan kyllä. Emme mekään."

"Mutta älä ole huolissasi... Me tulemme kyllä sanomaan sinulle, että haluamme pitää yhteyttä."

Olin jo tästä sen verran liikuttunut, että en oikein tiennyt, mitä sanoa. M katsoi tyhjiä kuppejamme.

"No... Haluatko palata yläkertaan?" hän kysyi ja nousi jo puoliksi ylös.

"En oikeastaan..." yritin kuitata tämän varsin toden kommenttini vitsillä. Ilmeisesti näytin kuitenkin sen verran kärsivältä, että M istuutui takaisin alas. Tunsin syyllisyyttä.

"Anteeksi. Kun, olen oikeasti todella väsynyt, enkä oikein tiedä, mitä minun tulisi tehdä, tiedätkö? Minulle annetut tehtävät ovat niin epämääräisiä ja vaikeita eivätkä koskaan valmistu... Ja kun en oikeasti ole niin taitava" tilitin minua vakavana kuuntelevalle kollegalleni, joka pudisti heti päätään vastalauseeksi. "Ei kun ihan totta, tiedän, etten ole huono työntekijä... Mutta minulla ei ole sellaisia taitoja kuin teillä ja olen ahdistunut, etten osaa."

Näytin luultavasti melko surkealta, vaikka olin yrittänyt pitää valitukseni melko pinnallisena. Heti suunvuoron saatuaan M jatkoi päänsä pudistelua.

"Se ei ole totta. Meistä kaikista nämä tehtävät ovat vaikeita, oikeasti. Olen iloinen saadessani jotain edes valmiiksi, silloinkin tunnen melkein ylittäneeni odotukset. Onneksi näit sen professorin sähköpostin, muistatko?". Hän hymyili kun nyökkäsin hieman pirteämpänä. "Sen, jossa hän kehui sinua oikein nokkelaksi. Se on epätavanomainen kohteliaisuus. Jos et olisi suoriutunut tähän asti hyvin, hän olisi epäilemättä lakannut antamasta sinulle näitä tehtäviä, käskenyt minun ja S:n keksiä sinulle jotain helppoa puuhaa ja pitänyt sinuun vähemmän yhteyttä. Olet pärjännyt oikein hyvin."


En tiennyt, tulisinko nauramaan, itkemään vai halaamaan kollegaani. Onnistuin vaivoin vain hymyilemään kiitollisena paikaltani.

"Minulle ei ole väliä, mitä tulen tästä hyötymään, jos mitään. En ole myöhään töissä saadakseni häneltä hyvät suositukset tai jotain vastaavaa. Haluan vain tehdä työni hyvin, nyt kun täällä olen."

M nyökkäsi edelleen vakavana.

"Hyvä asenne on tärkein. Kaiken muun voi oppia viikossa, kahdessa - tai kuudessa. Sinulla on hyvä asenne."

"Hän huomaisi kyllä, jos yrittäisin vain mielistellä." Onnistuin jo vähän nauramaan. "En jaksa yrittää, minusta me tulemme nyt hyvin toimeen. Kuule, voimme mennä takaisin, jos haluat. Saattaa olla, että menen kotiin."

M ei suotta kiirehtinyt toistamiseen, vaan jäi vielä hetkeksi juttelemaan kevyemmin jotain tulevasta viikonlopusta. Lopulta palasimme ylös.

"Kiitos kahveista" hän totesi tavalliseen tapaansa kohteliaasti ja hymyili oveaan avatessaan. Hymyilin takaisin.

"Kiitos sinulle."


Huoneeseeni päästyäni tajusin, että koko paikallaolossani ei selvästi ollut mitään tolkkua. Sammutin koneeni, pakkasin reppuni ja puin päälleni. Katsoin kelloa. Uusi ennätykseni: viideltä lähtö kotiin. Toisaalta työpäiväni oli silti kestänyt yli yhdeksän tuntia.

Matkallani koputin vielä kerran M:n oveen ja kävelin väsyneesti hymyillen sisään.

"Olen iloinen nähdessäni sinun lähtevän näin aikaisin" hän totesi heti vilpittömästi pöytänsä takaa.

"Niin. Taidan mennä kotiin ja... Juoda sen kaljani, tai jotain."

M hymyili hyvin ymmärtäväisen näköisenä.

"Se on erittäin hyvä suunnitelma. Nähdään huomenna."

"Nähdään huomenna."


Laahustin puolisumussa kotiin ja nieleskelin kyyneleitä miettiessäni tulevia hyvästejäni, en vain kollegani, vaan koko Bayreuthin kanssa. Kotona kävelin lupaukseni mukaisesti suorinta tietä jääkaapille ja korkkasin aarteeni. Maistoin olutta matalin odotuksin: pahaa, mutta jotenkin juotavaa, vähän kuten olin aavistellutkin.

Huoneeseeni linnoittauduttuani istuin napit korvilla oluttani lipittämään ja itkeskelemään hetkeksi ennenaikaista väsynyttä itsesääliäni tulevan lähtöni vuoksi. Päätä särki. Tajusin olevani helvetin väsynyt.

Mikäs sen parempi aika kirjoittaa blogia.

Nyt, yli kolme tuntia näpyttelyn aloituksesta (oikeasti, kännykkä ja autocorrect) olen jo moneen kertaan rauhoittunut. Olutta on valitettavasti jäljellä noin kolme-neljäsosapulloa. Olen silti lujasti päättänyt juoda sen.

Huomenna on perjantai, mutta ehkä se on kerrankin ihan hyvä juttu.


Voisin taas vaihteeksi mennä myöhään töihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti