lauantai 13. helmikuuta 2016

Lempihetkeni päivästä

Miten voi jälleen olla perjantai? Ihan totta, vastahan juhlin yhdestä viikonlopusta kunnialla selvittyäni. Bayreuthissa olen totisesti joutunut tottumaan aivan uudenlaisiin ongelmiin...


Hämmästyin aamulla melkoisesti kohdattuani keittiössä näyn, jota joku voisi hätäisesti kuvailla hävityksen kauhistukseksi. Olin toki kuullut illalla tavallista myöhempään meteliä, joka viittasi vieraiden läsnäoloon - normaalisti kämppikseni kun alkoivat haukotella ja hiljentyä viimeistään siinä yhdentoista aikaan, mikä sopikin minulle vallan mainiosti.

Istahdin kaaoksen keskelle syömään aamupalaani, eikä aikaakaan, kun C ilmestyi oviaukkoon kertakaikkisen väsyneen ja krapulaisen näköisenä.

"Hei, anteeksi. Halusin pahoitella tätä sotkua. Olisin varoittanut sinua eilen, järjestimme illanistujaiset enkä jaksanut siivota... nyt minulla on hyvä syy pestä koko keittiö."

"Ei se mitään. Näyttää olleen hauskaa."

C intoutui luennoimaan ruoista ja tarjosi minulle ylijääneitä lohkoperunoita kokeiltavaksi. Olin jälleen enemmän mielissäni seurasta kuin pahoillani sekasotkusta. Juttelimme työtehtävistäni ja seurasin C:n puurtamista hetken, kunnes kello oli jälleen salakavalasti tullut liki kymmenen.

"Auttaisin sinua, mutta... en oikeasti voi."

C viittasi kintaalla asialle rasvakeitintä puhtaaksi jynssätessään, aivan kuin kuka tahansa olisi mielellään siivonnut keittiötään heti aamusta.

"Ei se mitään. Hauskaa päivää!"

Lähdin töihin harvinaisen hyvällä tuulella, mikä johtui lähinnä yhdestä syystä: juuri ovesta ulos astuttuani vielä aamulla minua tuskastuttanut räntäsade tuntui loppuvan, minkä lisäksi puiston poikki tarpoessani aurinko ilmestyi aivan yllättäen pilvien lomasta. Näin joka-aamuiset koiranulkoiluttajatuttavani, ja pariskunnan mies toivotti minulle jälleen iloisesti huomenta. Onnistuin jopa uskottelemaan itselleni, että viikonlopusta voisi tulla ihan hauska.


Töihin päästyäni ilahduin entisestään nähdessäni M:n seisomassa kahvia keittämässä (no, espressokoneen nappia painamassa) muutoin tyhjässä sihteerin toimistossa. Mikä tilaisuus kuluttaa kollegani aikaa, kun tämä kerrankin ei ollut tekemässä mitään olennaisempaa. Asetuin jonoon kahvia odottamaan ja vaihdoimme tavanomaiset "miten voit, kiitos hyvin" -kohteliaisuudet. M vaikutti olevan tavanomaista puheliaammalla tuulella, mikä oli minusta aina mukavaa. Niinpä kerran jo huoneeseeni vetäydyttyäni päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja vaelsin kahvikuppi kourassa M:n toimistoon.

"Hei, tuota, kun nyt olet ainoana täällä, minulla olisi pari kysymystä."

M nojaili rauhassa tuolinsa selkänojaan kahveineen ja näytti harvinaisen kiireettömältä. Mikä huojentava näky.

"Toki, kysy ihmeessä."

"No ensinnäkin... Kun lähetän professorille tekemäni työn ja hän ei vastaa mitään, tarkoittaako se, että pärjäsin hyvin... Vai huonosti?"

"Niin hän yleensä tekee. Hän vastaa jos ehtii."

Huokaisin.

"Eli se ei tarkoita mitään."

"Hän kyllä kertoo sinulle, jos teit jotain väärin. Voit siis olettaa tehneesi hyvää työtä."

"Okei. Sitten toinen kysymys..."

Kyselin paraikaa käsillä olevasta työtehtävästäni, ja M neuvoi parhaan kykynsä mukaan. Yllätyksekseni hän ei kuitenkaan koittanut tavanomaisen kohteliaaseen tyyliinsä päättää keskusteluamme, vaan alkoi jutella niin viikonlopun suunnitelmistani (niitä ei ollut), mielipiteestäni Bayreuthista (se on ihana) ja siitä, olinko mahdollisesti jakanut kyseisen mielipiteeni herra professorin kanssa.

"Yritin kertoa hänelle eilen... Hän nauroi."

M nyökkäsi.

"Hän pitää Bayreuthia hieman pienenä paikkana. Minä synnyin täällä ja pidän kaupungista edelleen."

Juttelimme Bayreuthin erinomaisuudesta hetken. Kehuin pikkukaupunkimaista tunnelmaa ja ystävällisiä ihmisiä, kunnes aloin jo itsekin kokea lievää tarvetta poistua työtehtävieni pariin. M hymyili edelleen aivan yhtä kohteliaasti.

"Jos haluat, voisimme kysyä S:ltä, menisimmekö tänään yhdessä lounaalle. Jos siis haluat meidän seuraamme."

"Minusta se on päivän paras hetki" totesin sydämeni pohjasta. M:ää nauratti.

"Lounaan syöminen? No, joo..."

"En tarkoita sitä, vaan sitä, että saan mennä sinne yhdessä teidän kanssanne." M naurahti melkein vaivaantuneena, joskin selvästi mielissään.

"Minähän punastun kohta. Katsotaan, jos voimme sitten mennä kaikki."

Lähdin mielissäni hymyillen palauttamaan kahvikuppiani ja aloittamaan töitä, kun M seurasikin vielä minua väitöskirjaansa liittyvistä ongelmistaan tarinoiden. Hänen kertoessaan minimipituudeksi 250 sivua säpsähdin avoimesti.

"Luoja, mikä sivumäärä."

"Eihän se ole mitään. On 400-sivuisia väitöskirjoja... Minusta sellainen olisi helpompi kirjoittaa. Täällä Saksassa meillä on sanonta: "minulla ei ollut aikaa tehdä sitä lyhyesti"."

Vielä nauraessamme huoneeni ovella S saapui lippa vinossa töihin. M:n lounastiedusteluun ymmärsin hänen vastaavan, että oli jo sopinut muuta - minkä M tosin myös käänsi heti minulle jäätyämme jälleen kaksin.

"Mutta kuule, jos nyt saisin seuraavan parin tunnin aikana jotain tehtyä eikä pomon suunnalta tule mitään yllätyksiä, voisimme mennä sitten yhdessä. Okei?"

"Okei. Nähdään."

Istahdin koneeni ääreen enkä totisesti edes harkinnut kollegoideni kiusaamista vähään aikaan - lounasaika kun jostain syystä koitti aina jo puoli yhdeltä, vaikka kaikilla vapaat työajat olivatkin. Kun kello kuitenkin lähestyi lopulta yhtä ja tiesin kahdelta alkavan läsnäoloani edellyttävän palaverin, kävelin itse M:n ovelle.

Tällä kertaa miehellä oli selvästi kiire.

"Hei... Ajattelin vain kysyä, menisimmekö nyt lounaalle..?"

"Tuota, minä.. Ihan hetki, viisi minuuttia! Noudan sinut sitten." Jätin hänet hetkeksi setvimään paperipinoaan ja palasin huoneeseeni lähinnä heittämään takin päälleni. Kymmenen minuutin päästä M oli ovellani odottamassa.

Lähdimme ruokalaan, jossa valitsimme ensimmäistä kertaa "koulumaisemman" linjaston, jossa kaikki annokset olivat valmiina, ja jota minulle oli väitetty hieman toista huonommaksi. En välittänyt: valitsemani pinaatti-lohilasagne oli älyttömän hyvää.

Syödessämme keskustelimme pitkälti Suomen työmarkkinoista ja siitä, miten oikeastaan vain työkokemuksella tuntui alallani olevan merkitystä. M lähti olettamuksesta, että arvosanani olivat erinomaiset - minkä väärinkäsityksen oikaisin nopeasti.

"Ne ovat ihan keskitasoa. Mutta nyt, kun olen täällä..."

"Olet jo ylipätevä mihinkään harjoittelijan työhön tämän jälkeen. Löydät varmasti töitä."

Uskalsin suhtautua väitteeseen varovaisen positiivisesti. Siirryimme keskustelemaan kielten osaamisesta. Erityisesti pakkoruotsi tuntui edelleen olevan kollegalleni täysi mysteeri. Selitin käsitteitä kuten suomenruotsalaisuus ja pyynnöstä lausuin jopa kyseisen termin ihan suomeksikin.

"Sinä voisit siis nimesi puolesta kuulua tähän suomenruotsalaiseen, "eliittiin?" Minusta voisit yrittää. Voisit vain opetella lisää ruotsia."

"Siinä olisikin opettelemista."

M käytti tilaisuuden kertoakseen, miten ihaili englannin osaamistani. Saksassa juristien kun ei juuri odotettu panostavan kielitaitoonsa.

"Siitä on ollut sinulle varmasti iso etu, kun hait tätä työtä."

Nyökkäilin. Olin kieltämättä huomannut, että työnantajani ainoa jyrkästi ilmaistu vaatimus oli ollut englannin osaaminen. Saksa tuli ikään kuin kaupan päälle.

Kaikesta höpöttämisestäni huolimatta sain lopulta syödyksi (jostain syystä olin aina viimeisenä valmis - mihin minulle kohteliaasti kilvan vakuuteltiin seurassa kuin seurassa, että tein aivan oikein enkä ollenkaan haitannut muita hitaudellani). M ehdotti, että menisimme kahville, mikä tosin oli minulle lounasta seuraavana aktiviteettina jo itsestäänselvyys.

Matkalla kerroin, miten rakastin Saksassa erityisesti ihmisten kohteliaisuutta. Selvensin väitettäni tilittämällä sähköpostikulttuurista: pakollisista tervehdyksistä, kiittelyistä ja terveisistä, oli kyseessä sitten ensimmäinen tai sadas viesti. M:ää analyysini tuntui viihdyttävän suuresti.

"Olet aivan oikeassa. Minusta se on mukavaa, huomaavaista." Vakuutin heti olevani täysin samaa mieltä. "Mutta se viesti, jonka lähetit minulle pari päivää sitten, oli oikeastaan hyvin kohtelias. Osasit hyvin, olet jo sulautunut tänne."

Nyt epäilin kollegani muistavan tai haluavan muistaa väärin. Kyseisessä viestissä kun ei ollut ollut sen paremmin kunnon tervehdystä kuin loppufraasejakaan. Toisaalta, koko juttuhan oli ollut vitsi.

"No, kiitos. Olen yrittänyt opetella, haluan osata käyttäytyä. Samoin kun täällä aloittaessani mietin, mitä sanoisin. Etten vain toteaisi tulleeni töihin."

"Suomessa vain toteaisit haluavasi työn. Ei, liian kohteliasta... Vaatisit päästä töihin."

Tilauksensa saatuaan M kääntyi etsimään pöytää ja alkoi ajatuksissaan höpöttää saksaa.

"Haluaisitko vaikka..."

Lause katkesi hänen vilkaistuaan minua, vaikka olinkin kuunnellut aivan tyytyväisenä. Häntä nauratti.

"Anteeksi, se oli vahinko" hän totesi jälleen englanniksi. "Haluaisitko istua tähän?"

Istuimme hyväntuulisina alas, tällä kertaa Saksan murteista keskustellaksemme. Tilaisuuden tullen kerroin, että hän äänsi myös Suomea hyvin.

"Se johtunee siitä, että tykkään kuunnella suomalaista musiikkia. Suomen "r" on hauska, vähän kuin minun murteessani täällä Oberfrankenissa. Muualla se on enemmänkin pehmeä "r"."

Demonstroin hänen huvikseen suomalaisen ärrän ääntämistä. Pitäydyin kannassani siitä, että syystä tai toisesta Oberfrankenin, samoin kuin Itävallan, saksa oli minulle jopa hieman ymmärrettävämpää kuin niin sanottu hochdeutsch. Kysehän oli luultavasti tottumuksesta.

Keskustelumme siirtyi murteista jotakin kautta perheasioihin. M tiedusteli, oliko minulla sisaruksia.

"Minulla on veli..." ehdin aloittaa, kun hän jo hieman saksalaiseen tyyliin tiedusteli veljeni ikää.

"Hän on nuorempi kuin minä, ei tosin paljoa. Täyttää 22."

"Joten tiedän siis tavallaan sinunkin ikäsi... Anteeksi, tiedän että sitä ei ole hyvä kysellä." M virnisti.

"Ei se haittaa. Minkä ikäiseksi minua luulet?"

"No juuri sanoit, että veljesi on sinua vähän nuorempi. Siis 23, 22..."

"Sanoin veljeni täyttävän 22. Miten se olisi mahdollista?"

Nauroimme, ja nielin kommenttini siitä, miten hän oli valinnut oikein jättämällä matematiikan opiskelun sikseen - tämänhän olin jo riskillä ainakin yhdelle uudelle tuttavalleni lohkaissut. Juristien laskutaidottomuus piti paikkansa joka maassa.

"Entä kuinka vanha sinä olet?"

"Minä? Minä olen 25-vuotias" M totesi ja olin tukehtua juomaani, niin nopeasti puuskahdin "mitä?!". Toivoin jälkikäteen, että en ollut ollut turhan epäkohtelias. En yksinkertaisesti olisi uskonut tohtorinväitöstä tekevän, naimisissa olevan kollegani olevan lähestulkoon samanikäinen. Tunsin jälleen kerran lievää alemmuudentunnetta, joka usein valtasi mieleni työkavereideni läsnäollessa.

Kellon tullessa varttia vaille kaksi siemailin vielä rauhassa kahviani - olimmehan kaksi kerrosta työpaikkani alapuolella - kun M alkoi jo näyttää hieman huolestuneelta.

"Eikö sinulla ole palaveri kahdelta?"

"Jep, on."

"Ehkä meidän siis pitäisi mennä... Anteeksi, en halua olla epäkohtelias. Voithan ottaa kahvisi mukaan. Muuten professori kysyy, missä olet."

"Jos löytää minut", totesin, mutta seurasin tietysti kollegaani yläkertaan. M kääntyi vielä nyökkäämään minulle ystävällisesti.

"Kiitos lounasseurasta, minulla oli hauskaa."

Vakuutin tietysti heti samaa. Käytävään oli jo ilmestynyt maleksimaan muutama sen näköinen tallaaja, että oletin heidän osallistuvan palaveriin. Suunnilleen tasan kahdelta professori ilmestyi huoneestaan. Toisin kuin kollegani, hän tapasi puhua minulle, ainakin aina muiden läsnäollessa, oletuksena saksaa.

"Hei Elle. Tuletteko mukaan konferenssiin?"

Pidin kysymystä jälleen kerran retorisena, mutta ilmoitin tulevani. Seuraamme liittyi minulle vieraiden mies- ja naisopiskelijan lisäksi minua aiemmin viikolla valokuvannut naiskollegani, joka oli koko projektista vastuussa. Kysehän oli siis ensi viikolla lukiolla järjestettävän teemapäivän suunnittelusta, johon professori oli itse vaatinut minua häntä avustamaan. Tämä sai minut välillä tosissani pohtimaan, mitä hän odotti minun 16-vuotiaiden saksalaisten edessä tekevän, moinen kun olisi ollut Suomessakin minulle aika koettelemus.

Istuimme pieneen huoneeseen, jossa neljä kahden hengen pöytää oli työnnetty neliöksi mukavan keskustelutilan aikaansaamiseksi. Olin mielissäni professorin istuessa, tai enemmänkin romahtaessa, viereeni (hänen istumistaan ei voinut parhaalla tahdollakaan kuvailla ryhdikkääksi). Mitä lähempänä puhujaa olin, sitä parempi, mitä ymmärtämiseeni tuli.

Ensimmäisen vartin professori käytti kyselemällä minulle vieraalta naiselta tämän hiljattain päättyneestä työharjoittelusta Saksan kilpailuviranomaisessa. Lopulta tuli myös aika lyhyen esittelyn.

"Tämä on harjoittelijani Elle Suomesta. Herra X ja rouva Y."

Hymyilin leveästi, joskin muut näyttivät vielä tyytyväisemmiltä. Useimmiten ulkomaalaisuudellani yhdistettynä saksan ymmärtämiseeni oli se efekti, sanoin sitten itse mitään eli en.

Tavalliseen tapaansa professori ryhtyi luennoimaan puolimakaavasta asennostaan hillittömällä nopeudella saksaksi, silloin tällöin vitsin sekaan heittäen. Riemastuksekseni huomasin jälleen korvieni tottuvan, paitsi hänen myöskin erottuvan erilaiseen aksenttiinsa, myös saksan kuuntelemiseen ylipäätään kollegoideni vastaillessa. Olin ylpeä ymmärtäessäni pääasiat kaikesta ja osatessani vielä nauraa vitseillekin, muutenkin kuin muiden reaktioita tulkitsemalla, siis.

"Jos haluatte, haluaisin myös tarjota teille jonain iltana illallisen tästä hyvästä. Saatte kaksi vaihtoehtoa."

Ilmeisesti kummankaan ravintolan nimi ei sanonut kenellekään mitään. Kuuntelin hiljakseen pohtien, mahtoiko kutsu koskea minuakin, kunnes professori kääntyi puoleeni.

"Entäs Elle? Italialaista vai ranskalaista ruokaa?"

"Samantekevää" totesin jälleen kohdanneesta äkkinäisestä puheenvuorosta häkeltyneenä. No, ainakin olin tällä kertaa ymmärtänyt, mitä minulta haluttiin.

"Tai ehkä suomalaista ruokaa" totesi professori ja katsoi minua suu virneessä, ehkä nähdäkseen, ymmärsinkö hänen hauskuuttaan edelleen. "Elle tässä laittaa kaikille meille, no, poronlihaa tai jotain ruoaksi."

Repesin muiden kanssa nauramaan. Mieleni teki kommentoida poronlihan olevan oikeasti varsin herkullista, mutta professorin mielipiteet ja ennakkoluulot Suomesta olivat ehkä jo riittävän omituisia ilman myötävaikutustanikin.

Palaverin jo kertaalleen lopetettuaan professori innostui täysin omia aikojaan pitämään noin vartin mittaisen esitelmän siitä, miten small talkia käytiin oikeaoppisesti. Kuuntelimme eittämättä vaikuttuneina, mikä tuntui viihdyttävän häntä suuresti. Kyse kun oli enemmänkin suhteellisen yksinkertaisten faktojen toteamisesta, joita kukaan ei ollut ehkä vain aiemmin tullut ajatelleeksi. Nauroin enemmän kuin tavallista, varsinkin pöydän toisella puolella istuvan miehen lähtiessä mukaan vitsejä heittämään. Osa riemuani johtui varmasti edelleen siitä, että olin pysynyt niin hyvin mukana keskustelussa, mutta nauruni näytti silti ilahduttavan muuta seuruetta.

"Heippa!" totesivat uudet tuttavuuteni erittäin hymyilevinä poistuessamme salista... Tulisimmehan tapaamaan jo ensi viikolla. Professori kääntyi puoleeni innostuneen näköisenä.

"No, mistä aiheesta meidän pitäisi puhua? Osaatteko immateriaalioikeutta?"

"Olen tehnyt perusopinnot", aloitin huomaamattani englanniksi, kun kollegani jo keskeytti sivusta jotain muuta ehdottaakseen. Muilla työryhmillä kun oli jo valmiiksi mietityt esitykset ja työpajat valmiina. Odotin professorin päättävän omasta, tai siis meidän, esityksestä arviolta kymmenen minuuttia ennen sen tapahtumista.

"Tiedättekö tämän tapauksen? Se on aivan ajankohtainen ja kiinnostava, lähetän sen Teille sähköpostitse. Voisimme miettiä siitä jotain."

"Okei" totesin ja oletin hänen tarkoittavan, että minä voisin miettiä jotain. Käytin tilaisuuden hyväkseni utelemalla häneltä ohjeet kaikkiin muihinkin keskeneräisiin tehtäviini, ja jäin toimistooni kerrankin työskentelemään. Stressitasoani lievitti hetkellisesti se, että ilmeisesti deadlinen käsite oli ainakin tällä osastolla suhteellisen joustava myös minun tehtävieni suhteen.

Loppuillan istuin silti hyvillä mielin töideni ääressä. En saanut sähköpostia (yllätys), mutta kaivoin tapauksesta kertovat lehtijutut esille tutustuakseni niihin joka tapauksessa. Jossain kohtaa havahduin siihen, että koko kerros oli jälleen tyhjentynyt.

Juuri päätettyäni lähteä puoli seitsemän aikaan kuulin professorin rymyävän takaisin toimistoonsa.

Ei hemmetti, ajattelin. Jos pomo tulee perjantai-iltana tähän aikaan takaisin töihin, mihinpä minulla olisi kiire. Viikonloppuni ei näyttänyt yhtään sen täydemmältä nyt kuin aamullakaan.

Istuin lukemassa saksankielisiä lehtileikkeitä suomipoppia korvanapeistani kuunnellen. Välillä keskittymiseni tosin väkisinkin herpaantui professorin puhjetessa laulamaan kovaäänisesti ja rummuttamaan pöytiä seinän toisella puolen. Yritin tukahduttaa nauruni, vaikka arvelin hänen kyllä tajuavan, että kuulisin vallan hyvin.

Viimeiset kymmenen minuuttia istuin kirjoittamassa älynväläyksen saatuani tätä blogia, säästääkseni edes hetken aikaani kotona. Professori ilmaantui kesken kaiken ovelleni. Kun nyt olimme kahden, hän vaihtoi jälleen suosiolla keskustelukieltämme.

"Heippa Elle. Tuletteko tänne huomenna?"

Olin ollut töissä kymmenen tuntia ja näytin epäilemättä hieman hämmästyneeltä.

"Öm, en tiedä. En ole miettinyt sitä lainkaan."

"Ettehän ymmärrä niin, että Teidän olisi tultava. Mietin vain, itse olen varmaankin täällä."

"No, tulen tänne kuitenkin lounaalle. Ehkä pistäydyn sitten."

Professori nauroi ja alkoi jo lähteä.

"Tiedättehän, että voisitte syödä myös sellaisessa paikassa kuin kau-pun-gil-la? Suosittelen sitä todella." Olin huomaavinani hänen iskevän silmää. Työnteolleni nauraminen olisi ollut vakuuttavampaa, jos hän ei olisi juuri myöhään perjantai-iltana kehdannut kysyä, tulisinko lauantaina töihin.

"Joudun kuitenkin syömään kaupungilla sunnuntaina. Joten... Heippa sitten."

"Nähdään, Elle."


Omalaatuinen pomoni häipyi iloisesti itsekseen hyräillen, ja jätti minut yksin viikonloppuani pohtimaan.

Ehkä lauantain suurinta hupia olisikin työpöytäni ääressä istuminen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti