keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Miesten maailma on yksinkertainen

Huomaa aiempi teksti!


Heräsin aamulla hikisenä jo ennen muutenkin liian aikaista kellonsoittoa: syystä tai toisesta olin nukkunut huonosti. Olin toisaalta tyytyväinen ylimääräisestä ajasta suihkun alle kömpiessäni. Tämä oli aina katkeransuloinen hetki: lämmin vesi vastaan se Siperia, joka kylpyhuoneemme järjestään oli. Vanhassa talossa ainoa kuivatussysteemi kun oli ikkunan avaaminen.

Huoneeseeni palatessani katselin talon aistikasta sisustusta, joka koostui lähinnä erinäisistä vähäpukeisia naisia esittävistä julisteista, ja vilkaisin C:n aina vaan avoinna olevaa ovea. Kaipasin hieman kämppistäni aamuseurakseni, mutta minkäs teit. Ainakin näin ehdin yleensä jokseenkin kohtuulliseen aikaan töihin.

Tuttuun käytävään astuessani M käveli minua vastaan. Hymyilimme toisillemme, mutta sanattoman säännön mukaisesti kumpikaan ei hidastanut.

"Hei, miten voit tänään?"

"Hyvin kiitos." Jatkoin matkaani ja avasin tuttuun tapaan tietokoneeni kellon tullessa hieman yli kymmenen. Jälleen uusi oletettavan epätuottelias päivä edessä.

Poistuessani jonkun ajan päästä huoneestani törmäsin professoriin käytävässä, ja samaan ohikävelytyyliin hän tiedusteli vointiani.

"Hyvin voin, kiitos. Olen tosin vähän väsynyt."

"Se on hyvä" hän huikkasi minulle toimistoonsa painellessaan. Olin oppinut olemaan aina jossain määrin tyytyväinen hänen ollessaan läsnä; ainakin mahdollisuus johonkin kummalliseen oli silloin aina olemassa. Epäilin tosin, että tulisin olemaan eniten hyödyksi pysymällä pois tieltä.

Huoneeseeni palattuani ovelleni koputettiin pian kahdesti. Ensin paikalle saapui P. Kuten aiemmin todettua, pidin hänestä suuresti: hän hymyili minulle aina kuin Naantalin aurinko ja tuntui oikein huokuvan jonkinlaista vilpitöntä ystävällisyyttä.

"Hei Elle. Tulin vain kertomaan sinulle, että istun tänään M:n toimistossa" hän totesi.

"Siis siellä missä eilenkin? Hienoa, kiitos." hymyilin hänen poistuessaan. Arvostin tiedonantoa, vaikka en oikein tiennyt, mitä sillä tekisin.

Hetken kuluttua asia selvisi sihteerin saapuessa luokseni kirje kädessään.

"Postipalvelu!"

"Oi, kiitos paljon!" totesin spontaanisti saksaksi lähetyksen napatessani. Tiesin tasan tarkkaan, mitä siinä oli: M:lle Suomesta maanantaina lähetyttämäni levy Fazerin popcornsuklaata. En ollut uskonut sen saapuvan vielä pariin päivään.

Kirjoitin tyytyväisenä levyä suojaavaan pahvikääreeseen viestin.

"M - kiitos, että aina autat minua! Toivottavasti pidät tästä. Elle"

Laskin levyn pöydälleni ja aloin juonitella. Normaalisti en olisi mitenkään saanut sitä ujutettua M:n pöydälle, ellen sitten vahtimalla tämän jokaista lyhyttä poistumista huoneestaan. Nyt, P:n istuessa kaksihuoneisen toimiston etuosassa, tämä olisi ehkä mahdollistakin. Pohdin, pyytäisinkö tätä mukaan juoneen.

Kello kävi huomaamatta. Sen lähestyessä yhtä olin kuulevinani ääniä, jotka viittasivat lounaalle lähtöön. Kuunnellessani askeleet tuntuivat kuitenkin kaikkoavan. Nyt levyn pöydällä polttelun lisäksi olin jo sen verran uteliaskin, että hiippailin raottamaan ovea P:n huoneeseen.

"Hei. Onko M täällä?"

"Öm, ei. He lähtivät juuri lounaalle" P totesi astuessani sisään ja todetessani itsekin saman.

En voinut olla kokematta loukkaantumisen pistoa sydämessäni. Minusta oli aina ihanaa mennä mukaan - ilmeisesti tällä kertaa se vain ei ollut käynyt. Salasin mielipiteeni ja hiippailin joka tapauksessa jättämään lahjani M:n pöydälle, samalla hämmentyneelle P:lle touhujani selittäen.

"Joten... Etkö sinä halunnut syödä lounasta?" kysyin häneltä palatessani hieman hämilläni.

"Toki haluaisin" hän vastasi. En tiennyt, mitä hän ajatteli muiden lähdettyä ilmeisesti häntäkään mukaan pyytämättä. Ehkä tämä oli hänelle tuttua. Ajatus tuntui vähän pahalta.

"No ehkä voisimme sitten mennä yhdessä? Ei meidän tarvitse lähteä juuri nyt, mutta jos ehdit joskus tässä." Hymyilin hänelle toiveikkaasti.

"Sopii, kävisikö lähtö vartin päästä?" hän vastasi ilokseni, ja niin teimme. Kävellessämme selitin hänelle, miten mielelläni olin aina seuroissa - minun näkökulmastani saksalaisilla oli lähestulkoon loputtomasti uutta ja usein kiinnostavaakin sanottavaa. P tuntui olevan mielissään. Oli oikeastaan aika mukavaa voida jutella kahden.

Ruokalaan istuutuessamme totesin kollegoidemme todellakin istuvan pomomme seurassa parin pöydän päässä. Päätin lapsellisuuden puuskassani olla P:lle sitäkin parempaa seuraa. Päädyin selostamaan ravintolakäyntiäni ja lopulta seikkaperäisesti sitä, miten buddyni oli aikanaan Wienissä perehdyttänyt minua saksankielisen ravintola- ja baarikäytöksen saloihin. Jossain kohtaa selitystäni huomasin silmäkulmasta muiden lähtevän, mutta en enää niin välittänyt. Meillä oli hauskaa.

"Zwei g'spritzte, bitte" totesin P:lle, ja hän hymyili riemastuneena. Ei niin yllättäen aloimme lopulta jälleen keskustella kaikkien aikojen klassikkoaiheesta: murteista. Kerroin, miten tamperelaisena kuulin usein Helsingissä puheeni olevan turhan vaikeatajuista, sillä ilmeisesti ainakin minun tapauksessani mansen murteeseen kuuluivat niin nopea puhetahti kuin sanojen yhteen sulauttaminenkin.

"Kuvittelisin sen kuuluvan puheestani kaikilla kielillä."

"En usko koskaan tavanneeni ketään, joka puhuisi englantia noin nopeasti" P totesi leveästi hymyillen. Otin tämän kohteliaisuutena. Selitin hänelle myös aina yhtä kiinnostavaa aihetta eli sitä, miten ja miksi olin opetellut saksaa ja muitakin kieliä.

"Pienistä maista tulevat ihmiset osaavat yleensä niin monia kieliä. Sinä puhut suomea, englantia, saksaa... osaat vähintäänkin kirjoittaa ruotsia..." - virnistin. Olin kertonut puhumisessani olevan toivomisen varaa. - "ja lisäksi espanjaa? Jos menet vaikka Amerikkaan, ihmiset puhuvat hädin tuskin englantia."

"No, tiedäthän... Enpä pelkkää suomea puhumalla paljoa täälläkään tekisi."


Jatkoimme juttua edelleen kahvilaan suunnatessamme. Olin seonnut laskuissani siitä, monelleko ihmiselle olin selittänyt samat asiat. Sen tiesin, että mikään ei kummastuttanut kieliaiheen puitteissa ihmisiä enemmän kuin pakkoruotsi.

Kahvilla istuessamme vaihdoimme lopulta puheenaihetta Bayreuthissa elämiseen. P totesi olevansa isosta kaupungista kotoisin ja pitävänsä vaikeana kuvitella Bayreuthiin jäämistä, ainakaan loppuelämäksi, vaikka paikasta pitikin. Olin samaa mieltä.

"Olen melko helposti kyllästyvää sorttia. Näin kuusi viikkoa täällä on ihanaa, mutta kuusikymmentä vuotta? Enpä usko."

P ei tuntunut panevan lainkaan pahakseen kaupungista vitsailuani - mutta toisaalta, hänhän oli muualta. Lopulta päätimme palata tehtäviemme pariin. Kiitin häntä vilpittömästi seurasta ja jatkoin artikkelini hiomista. Tiesin, että M:n oli täytynyt löytää lahjuksensa ja tajuta tulomme, mutta en pidättänyt henkeäni. Hän tulisi lopulta kertomaan mielipiteensä, ja toisaalta olin tehnyt mukavan teon. Se ilahdutti jo yksistäänkin.

Viiden aikaan, auringon alkaessa pikku hiljaa laskea (paistettuaan poikkeuksellisesti noin tunnin-pari) heitin takin niskaani ja lähdin kahviautomaatin kautta hetkeksi etupihalle seisoskelemaan. Kerrankin ulkona valoisalla. Aikaa tuulettua.

Sää oli kylmä, ja kokeilemani latte maistui tismalleen samalta kuin normaalisti juomani cappuccino - automaattikahvilta. En viihtynyt kovin pitkään. Olin toivonut miettimäni tekstikappaleen muotoutuvan itsestään päässäni taukoni aikana, mutta toisin oli käynyt. Palasin yläkertaan ja päätin jonkin sinnepäin kirjoitetun saavan kelvata, kunnes inspiraatio minut löytäisi. Olin lisäksi päättänyt lähteä ajoissa. Tänään toimisto tympäisi, eikä minulla toisaalta ollut edes ruokaa jääkaapissa.

Kellon lähestyessä kuutta ovelleni koputettiin. Nostin katseeni ja näin tutun, joskin ehkä tavallista leveämmän, hymyn oviaukossa.

"Hei Elle. Kiitos paljon suklaasta. Se on todella hyvää."

"Ai, maistoitko sitä jo?" kysyin ja hymyilin väkisinkin leveästi takaisin M:lle tämän astuessa sisään.

"Maistoin, pidän siitä todella. Mutta tiedät, että sinun ei olisi tarvinnut."

"Niin tiedän. Ei siitä ollut minulle vaivaa." virnistin hänelle ja tälle hyvinkin todelle toteamukselleni - olinhan delegoinut koko homman muille.

"Siitä on nopeasti tulossa suosikkisuklaani. Saisikohan sitä tilattua netistä lisää?"

"Voi olla, että joudut tilaamaan sitä minulta. Mutta niin, Fazerin suklaa on todella suosittua Suomessa... Se ei ole yhtä..."

"Makeaa" M päätti lauseeni ja nyökkäili. "Se on totta. Kuten näet, minulla on ilmeisesti hyvin suomalainen maku."

Vielä uudemman kerran kiitettyään ja nettitilaamisen mahdollisuutta pohdittuaan hän lähti edelleen varsin sydämen sulattavasti hymyillen. Harmi, että tiesin tulevani vielä jatkossakin törmäämään kollegoideni osalta tätä päivää vastaaviin tempauksiin, joita en vain oikein ymmärtäisi. Olin silti onnellinen vaatimattoman lahjani menestyksestä.

Hetken kuluttua erotin M:n ja P:n huoneista kantautuvasta keskustelusta sanat "Elle" ja "suklaa". Oletin P:n tiedustelevan, mitä M oli pitänyt lahjastaan - tai mistä idea ylipäätään oli peräisin, sillä kuulin tämän selostavan jälleen mieltymystään tummaan tai suolaiseen suklaaseen.

Lopetin salakuunteluni siivoojan alettua kolistella käytävässä. Viimeinen koputus kuului oveltani hetkeä myöhemmin, ja tällä kertaa P oli paikalla takki päällään.

"Hyvää illanjatkoa!" hän totesi minulle, jälleen liikuttavasti hymyillen. Toivotin hänelle vilpittömän iloisesti yllättyneenä samaa. Askelten kadottua napsautin tietokoneeni kiinni.

Näihin tunnelmiin olisi parempi lopettaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti