perjantai 5. helmikuuta 2016

Sisko ja sen veljet

Tänään koitti se päivä, jota olin koko viikon pelännyt. Perjantai.

Päivässä positiivista oli se, että se oli työpäivä. Negatiivista taas viikonlopun vääjäämätön saapuminen. Nurinkurista, eikö?

Olen pyrkinyt kuvaamaan edes murto-osaa (kyllä, olen oikeasti malttanut jättää aika paljon poiskin) työpäivien aikana tapahtuvista erikoisista tilanteista ja kanssakäymisistä, toisinaan varmaan jo turhankin yksityiskohtaisesti. Uskon tämän kuitenkin kuvaavan lopulta työympäristöä ja kollegoitani enemmän kuin pelkkä ylimalkainen sepustus itse kunkin tehtävistä ja luonteenpiirteistä. Nyt haluaisin kuitenkin luonnehtia selvyyden vuoksi toimistokompleksiamme ihan yleisestikin.
***
Oma huoneeni on aivan pitkän käytävän keskellä, paikassa, jossa rakennuksen osat tavallaan yhdistyvät ja siten toisesta suunnasta huoneeni on aivan käytävän katkaisevan lasioven vieressä, toisesta tavallaan äärimmäisen kaukana portaikosta - tietysti siitä, josta kuljemme töihin. Viereisessä toimistossani on ensimmäisenä sihteeri ja hänen huoneensa sisällä ovi professorin huoneeseen, joka on siis seinäni toisella puolen. Tästä seuraavana on S:n ja kauimmaisena minusta katsoen, lähimpänä sanottua portaikkoa siis, M:n kaksiosainen toimisto, jonka etummainen huone on milloin kenenkin käytössä. Useimmiten tunnumme kuitenkin olevan kolmistaan paikalla ja siis täysin kuulo- saati näköetäisyyden ulottumattomissa toisistamme.

Koska itse olen havainnut kaipaavani hieman ääntä ja edes satunnaista seuraa muuten suhteellisen  haastavaan puurtamiseen, olen ottanut jotakuinkin ainoana tavakseni pitää oveani raollaan. Tätä kadunkin sitten joka päivä, kun milloin ketäkin ja mitäkin etsivät ihmiset haahuilevat sisälle kyselemään neuvoa. Toisaalta useasti toivotan koputtajan tervetulleeksi vain nähdäkseni sitten iloisesti hymyilevän kollegani kasvot.

Sekä S että M ovat arviolta noin 26-30-vuotiaita väitöskirjaansa tekeviä miehiä, joiden työtehtävistä en ole millään muotoa perillä - muuten kuin silloin, kun heidät on valtuutettu minulle lapsenvahdeiksi. S on suhteellisen rempseä paljon hillitympään M:n verrattuna, hupparissa töissä siinä missä toinen kauluspaidassa. Miehet keskustelevat hyvässä hengessä lounastauoilla ja muuten kerran-pari päivässä (käytännössä töihin tullessaan), mutta muuten näyttävät pitäytyvän tiiviisti ja hiljaa huoneissaan. Professorin kanssa molemmat ovat myöskin sinutteluväleissä, mutta valtaosa kommunikoinnista näyttäisi tapahtuvan suhteellisen muodollisten sähköpostien välityksellä.

Hieman ankeaa niin pieneksi työyhteisöksi, ehkä?

Olen kuitenkin havainnoinut jo moneen kertaan olevani jonkinlaisessa erityisasemassa toimistossa. Tämä nyt ei sinänsä ole erityisen yllättävää, mutta asemani jonkinlaisena kaikkien pikkusiskona on silti tullut hieman puun takaa. Minua tullaan tervehtimään aamuisin "onko kaikki hyvin?" -kysymysten saattelemana. Useimmiten miehet myös ilmestyvät ainoastaan minun ovelleni kertomaan olevansa lähdössä, toivottamaan mukavaa iltaa - ja kysymään, onko kaikki hyvin. Tänään ennätyksen teki M, jota olin lähtenyt iloisesti avustamaan tenttivalvonnassa. 90 minuutin koeaikana hän onnistui kuiskaten esittämään kysymyksen kolmeen kertaan - siitä huolimatta, että olin mielestäni ihan reippaana ja hymyilevänä valvonut opiskelijoiden puurtamista.

Muita erittäin suurta mielenkiintoa herättäneitä aiheita ovat muuten olleet tulevan viikonlopun viettoni ja se, että onhan minulla ollut mukavaa iltaisin. Pistän kuitenkin tiedustelut enemmänkin jonkinlaisen suojatin asemani kuin avuttomuuteni piikkiin.

Uusi huolehtimisen muoto on ilmestynyt viime päivinä osaksi kommunikointiamme: halusin tai en, kollegani ovat alkaneet enimmäkseen keskustella kanssani englanniksi, oman kielitaitonsa tasosta riippumatta (se tosin on kaikilla hyvä). "Tiedämme, että se on sinulle helpompaa ja meillekin hyödyllistä" he toteavat ystävällisesti. Sittemmin puhutteluuni on myöskin eksynyt melko epäsuomalaisia piirteitä, kun saatan kuulla kiitokset muodossa "thank you, love" jostain niinkin merkityksellisestä teosta kuin vaikka sanomalehden noutamisesta. Kaiken kaikkiaan kohteluni on siis huomattavan lämminhenkistä miesten muuten melko hiljaisessa ja ajoittain stressaantuneen oloisessa toimistossa.

***
Aamulla istuin syömässä aamiaista, yksin ja tyytyväisenä rauhaani niin kuin yleensä, kun seinätoverini C - aina iloisesti hymyilevä mies, jonka olin nähnyt viimeksi tiistain tienoilla - ilmestyi keittiöön aamutakissaan.

"Hei, mitä kuuluu?" kysyin ollakseni edes hieman vähemmän epäsosiaalinen.

"Hyvää kiitos! Entä sinulle? Missä olet ollut, en ole nähnyt sinua aikoihin!"

"Olen ollut töissä... Se on ollut mahtavaa."

"Mitä teet töissä?"

Tässä kohtaa luovutin ja vaihdoin englantiin selittääkseeni tehtäväni edes pääpiirteissään. C istahti seuraani, eikä tuntunut juuri häiriintyvän tilanteesta, vaikka takeltelikin välillä yrittäessään urheasti puhua minulle englantia.

"Anteeksi tästä. Ymmärrän oikein hyvin saksaa, jos haluat puhua sitä mieluummin, minulle sen puhuminen vain on yhä hieman haastavampaa."

"Ei, olen mielissäni, että voimme puhua englantia. Haluan tulla siinä paremmaksi" C totesi tyytyväisenä. Tiesin ensivaikutelmani olleen oikea. Tulisimme hyvin juttuun.

Loppujen lopuksi istuimme keittiössä liki puoli tuntia keskustelemassa tavallisista aiheista: Suomesta, Saksasta, opiskelusta ja niin edelleen. Viimein C lähti, pahoitellen olevansa jo myöhässä. Olin itsekin missannut alkuperäisen tavoitteeni yliopistolle lähdöstä, mutta mielelläni. Vihdoin tiesin tehneeni hyvän vaikutuksen edes yhteen kämppäkaveriini. En tosin tiedä, mitä mahtoi ajatella myöskin vain muutamaan otteeseen näkemäni totisempi kämppikseni käveltyään hetkeksi keittiöön kesken antaumuksellisen ja nauruni säestämän kertomukseni ensimmäisen päivän sattumista. Kerta oli totisesti ensimmäinen.

Ehdin lopulta yliopistolle vain noin tuntia ennen valvontatehtäviemme aloittamista. Ajan käytin työstämällä eilen yhdentoista aikaan illalla professorilta sähköpostitse saamaani tehtävää, joka oli selkeästi kirjoitettu hätäisesti ja poikkeuksellisesti englanniksi. Viestissä M oli vuorollaan valtuutettu valvomaan tekemisiäni ja asian kiireellisyyttä oli erikseen painotettu - juhlin saatuani edes kerran jotain palautettua myöhemmin iltapäivällä, kun mielestäni olin vielä tehnyt ihan hyvää työtä. Pohdin, oliko professorilla mahdollisesti ollut niin kiire junasta jäämisen takia, mutta luonnollisesti en kysynyt.

Lopulta ilta kuitenkin koitti, valot sammuivat ja kollegani ilmoittivat ystävällisesti näkevänsä minut sitten maanantaina - epäilemättä ensimmäisinä sanoinaan kysyen, oliko viikonloppuni ollut mukava ja olinko kunnossa. Olen siis lähinnä heidän vuokseen päättänyt tehdä muutakin kuin selata netflixiä ja pohtia ensi viikon työtehtäviäni. Silti kahden päivän tyhjyys hieman huolettaa.

Enpä ole ennen tällaistakaan ongelmaa kohdannut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti