perjantai 26. helmikuuta 2016

Sopivan epäsopiva

Tänään ajattelin mennä sinne, minne kukaan itseään kunnioittava työntekijä - saati harjoittelija - ei ole aiemmin mennyt: kirjoitan blogia työpäivästäni, kesken työpäivän.

Tämä on suoraa seurausta siitä, että työaikani ovat täysin yhdentekevät. Kun kukaan ei valvo tekemisiäni ja tiedän pääseväni paikalle aivan yhtä hyvin huomennakin, tai vaikka sunnuntai-iltana, en edes yritä hillitä levottomuuttani. Vaan asiaan.


Aamulla lähtöä tehdessäni ilahduin C:n saapuessa ovelleni toivottamaan hyvää huomenta.

"Huomenta. Mukava nähdä sinua."

"Kiitos. Olen täällä vain lyhyesti - lähden huomenna jälleen pois."

Keskustelimme hänen tällä viikolla alkaneesta tuomioistuinharjoittelustaan. Aamu oli sen verran tahmainen meille molemmille, että koimme ylivoimaiseksi esimerkiksi kääntää sanan "syytetty" saksasta englantiin - huolimatta siitä, että molemmat tiesivät, mistä puhuttiin. C naureskeli hyväntuulisesti kunnianhimolleni ilmoittaessani lopulta joutuvani lähtemään: olin kerrankin päättänyt olla töissä ennen kello kymmentä aamulla.

Pääsin täpärästi tavoitteeseeni avaamalla toimistoni oven kello 9:50. Tyydyin kuitenkin pitämään saavutukseni omana tietonani. Tässä vaiheessa kuvittelin vielä saavani töitä tehtyä, joten avasin jälleen kerran professorini kirjoittaman malliartikkelin ja aloin lukea. Teksti kävi kerta kerralta ymmärrettävämmäksi, mutta epäilin silti lievästi ymmärrystäni, varsinkin tärkeimmissä kohdissa. Niitä kun ei olisi kovin mukavaa tulkita väärin.

Lopulta hetkellisenä päähänpistona kopioin tärkeimmän kappaleen sähköpostiini ja pistin sen menemään M:lle, otsikolla "käännös, kiitos". Nousin ja kipitin hänen toimistoonsa.

"Hei. Lähetin sinulle sähköpostia."

Selitin asiani. Kun viesti ei ollut kuitenkaan vielä saapunut, juttelimme hetken niitä näitä. Kuten tavallista, M kyseli viikonlopun suunnitelmistani. En kehdannut sanoa aikovani olla toimistolla.

Viestin lopulta saavuttua M luki sitä keskittyneesti.

"Haluatko, että käännän sen sinulle, vai oliko sinulla jokin tietty kysymys, vai miten?"

"No siis, jos nyt voisit vain nopeasti pitää jonkin yhteenvedon siitä. Että varmasti olen ymmärtänyt oikein. Ei sitä nyt sanasta sanaan tarvitse kääntää."

M naurahti.

"Sehän on vaikeampaa. Uskon tekeväni parempaa työtä, jos saan miettiä muutaman minuutin ja sitten kirjoittaa sen sinulle. Voin lähettää sen sähköpostitse. Kävisikö se?"

Jälleen kerran tunsin lievää syyllisyyttä hänen ylipanostuksestaan, mutta nousin silti paikaltani.

"Totta kai, miten vain haluat. Kiitos!"

Matkallani ulos pysähdyin vielä hetkeksi oviaukkoon.

"Söisimmekö lounasta tänään?"

Tiesin jo hänen ilmeestään, mikä vastaus tulisi olemaan. Hänellä oli se tietty jännä hymy näihin tilanteisiin.

"No, täytyy katsoa... tämä päivä on aika kiireinen... kerron sinulle myöhemmin."

Toisin sanoen, emme. Poistuin melkein tyytyväisenä. Nyt minulla olisi syy ja motivaatio etsiä muuta seuraa.

Jatkoin matkaani eiliseltä tutulle, kahvattomalle ovelle toisessa päässä käytävää. Juuri ollessani aikeissa koputtaa tajusin kuitenkin kuulevani sisältä keskustelua. Hitto, tällä kertaa en kyllä kävelisi sisään kesken jonkin olennaisen - professorillehan olin tehnyt tämän jo ainakin kolmesti, ja aina yhtä vaivaannuttavasti.

Sähköposti se siis olisi!

Palasin huoneeseeni, totesin kellon olevan puoli kaksitoista - eli aikaa olisi minimissään puoli tuntia, heidän tavoistaan riippuen - ja osoitteen googlesta napattuani naputtelin viestin sen kummempia miettimättä.


"Hyvä herra M3,

Pahoitteluni siitä, että en tule paikalle henkilökohtaisesti. En halunnut häiritä sinua työssäsi.

Halusin vain ilmoittaa, että jos tarjouksesi on yhä voimassa, liittyisin mielelläni tänään seuraanne lounaalle tai kahville. Voisitko ilmoittaa minulle, jos tämä sopii?

Ystävällisin terveisin,

Elle"


Hetken mietittyäni otsikoin viestini suomalaisiksi terveisiksi, joskin epäilin hänen kyllä muistavan varsin hyvin, kuka olin. Jäin uteliaana odottamaan vastausta.

Tällä välin M:n viesti saapui viimein - viesti, jossa hänelle lähettämäni kappale oli lähestulkoon sanasta sanaan käännetty. Ei ihme, että aikaakin oli kulunut muutaman minuutin sijasta ainakin parikymmentä. Loppuun oli vielä lisätty ystävällinen kehotus kysyä, jos jotakin oli jäänyt epäselväksi.

Vastasin tienneeni M:n hoitavan tämänkin tehtävän uskomattoman tunnollisesti ja käännöksestä olevan varmasti hyötyä. Aloitin artikkelini säätämisen saamani tiedon pohjalta, mutta siinä ei oikeastaan ollut juurikaan mitään uutta. Lisäsin noin yhden lauseen.

Vähän ennen kahtatoista sähköpostini kilahti jälleen, ja avasin älyttömän innostuneena saamani vastauksen.


"Hyvä Elle,

olet erittäin tervetullut liittymään minun ja kahden kollegani seuraan tänään kello 12:30! Haen sinut toimistoltasi. Nähdään myöhemmin, M3"


Erinomaisen tyytyväisenä jäin odottamaan lounastaukoa. Olisihan minulla reilusti aikaa työskennellä sen jälkeenkin. Piipahdin kuitenkin varmuuden vuoksi informoimassa M:ää siitä, että olin löytänyt lounasseuraa, eikä hänen tarvitsisi huolehtia - vaikka tokihan hän voisi aina liittyä seuraan, jos haluaisi. M vaikutti lähinnä huojentuneelta siitä, että olin keksinyt itselleni uusia tuttavuuksia.


Tasan puoli yhdeltä M3 saapui paikalle, ja ilmoitti heti ensi töikseen, että heidän epävirallisessa ilmapiirissään voisin hyvin puhutella kaikkia etunimeltä.

"Okei, hyvä. Me suomalaiset emme oikeastaan ole erityisen kohteliaita, ja siksi vedän mieluummin vähän överiksi" totesin hänelle oveani lukitessani. Hän tuntui ymmärtävän. Matkamme stoppasi jo ensimmäisessä käytävässä useampaan otteeseen, sillä mies tuntui tuntevan suurin piirtein kaikki - ja kutsuvan heidät mukaamme lounaalle. Jonkinlaiseksi helpotuksekseni kellään ei kuitenkaan tuntunut olevan aikaa.

Pääsimme lopulta M3:n työpaikalle, ja tapasin hänen kollegansa, F:n, älyttömän pitkän nuoren miehen, joka puhui heti mitä sujuvimmin englantia. M3 ilmoitti, että menisimme vielä alakertaan hakemaan "muutaman muun" mukaamme. Yksi heistä oli nimeltään K.

Heti asian todettuaan molemmat miehet muuttuivat hieman jännän näköisiksi, ja M3 virnisti minulle lähestulkoon huolestuneena.

"Kuule, tämä K... minun täytyy varoittaa sinua hänestä. Hän on melkoinen persoona. Naisena sinun voi olla vaikea tulla toimeen hänen kanssaan."

"Sanoisin, että miehenäkin hänen kanssaan toimeen tuleminen on varsin haastavaa", totesi F huvittuneena. Virnistin. Kuulosti lupaavalta.

"Alan olla hieman huolissani."

"Ei, ei, älä ole! Ajattelimme vain, että olisi hyvä kertoa sinulle etukäteen. No niin, menkäämme."

Seurasin miehiä tyytyväisenä. Alakertaan päästyämme minut esiteltiin jälleen yhdelle tohtoriopiskelijalle, ja jälleen yhdelle... Lopulta seurueemme oli kasvanut hämmennyksekseni kolmesta noin seitsemään henkeen, kaikki minua lukuunottamatta iältään 25-35 vuoden väliltä. Olin ainoa naispuolinen, ja tunsin itseni pieneksi F:n ja M3:n välissä ringissä seistessäni. Hymyilin silti iloisesti joka suuntaan. Lopulta paikalle saapui teräväkatseinen nuori mies, joka kätteli minua tiukasti.

"Ja tässä on K, hänestä varoitimme sinua."

K virnisti iloisesti, ilmeisesti tietäen varsin hyvin, että moinen kommentti voisi edeltää hänen esittelyään vieraille. Puoliksi odotin jotakin täysin eriskummallista, mutta kielitaidostani kysymistä lukuunottamatta hän pitäytyi kommentoimasta mitään ylimääräistä. Lähdimme joukolla vaeltamaan kohti ruokalaa, jossa tapasimme vielä yhden tohtorikoulutettavan.

"Mukava tavata", mies totesi minulle kätellessään ja hymyili ystävällisesti. K nojautui lähemmäksi ja virnisti minulle kuin joku, joka oli aikeissa jakaa salaisuuden kanssani.

"Ei se ole hänestä oikeasti mukavaa. Näetkö, miten hän räpyttelee? Se tarkoittaa, että hän valehtelee."

Seurue räjähti nauruun. "Sanoinhan", M3 totesi hilpeästi. Nauroin muiden mukana. Tästä tulisi kiinnostavaa.

Tiemme erkanivat hetkeksi muiden poistuessa hakemaan lounaansa pääruokalasta. Itse seurasin M3:a tuttuun tapaan toiselle, hieman tyyriimmälle, mutta kuulemma myös paremmalle puolelle linjastoa.

Lastasin yhden lautasen täyteen salaattia ja yhden kasvisnuudeleita. M3 katsoi minua huvittuneen hämmästyneenä lähtiessämme etsimään muita.

"Vau, olen vaikuttunut. Sinulla mahtaa olla nälkä."

Hän oli ensimmäinen, joka oli kehdannut kommentoida ruokahaluani. Hymyilin hänelle iloisesti.

"No, minä syön kuin hevonen."

M3 räjähti nauramaan.

"Kuin hevonen..."

"Ei, kun ihan totta. Syöminen on mahtavaa. Ja se säästää minut kauppareissuilta, kun en juuri kaipaa iltapalaa. Ruoat täällä ovat niin hyviä."

M3 vaikutti varsin tyytyväiseltä, ja parkkasimme muiden jatkoksi pöytään. Yrittäessäni istuutua päätyyn K viittasi minut siirtymään häntä vastapäätä olevalle paikalle, F:n viereen, ja jättämään M3:n kauemmaksi istumaan.

"Niin, että olet mukana keskusteluissa. M3 on tottunut tulemaan jätetyksi ulkopuolelle joka tapauksessa."

Olin mielissäni ja istahdin minulle osoitetulle paikalle. Keskustelu lähti varsin tavallisille urille: mistä olin kotoisin, miten olin päätynyt Bayreuthiin, olinko huomannut eroja Suomen ja Saksan välillä... Toisinaan K kommentoi jotain, mikä sai muut miehet paitsi nauramaan, myös vilkuilemaan reaktioitani. Nauroin joka kerta vilpittömän huvittuneena.

"Minua ei haittaa suorapuheisuus. Itse asiassa olen itse saanut kuulla siitä. Kuten kerran, kun sanoin, että en aasialaisopiskelijana varmaankaan pahemmin ajattelisi lähteä Bayreuthiin opiskelemaan."

"Mutta he menevät pidemmällekin", K vastasi heti. "Rikkaat aasialaiset lähettävät lapsiaan tänne kouluun, jotta he pääsisivät sitten hyvään yliopistoon. Ja tiedätkö, mistä muualta tulee yllättäen paljon opiskelijoita Saksaan? Syyriasta. Heitä tulee välistä oikein aaltoina tänne." Hän virnisti leveästi muiden alkaessa jälleen nauraa.

"Uskon lukeneeni jotakin siitä" vastasin heti hihittäen.

"Varmasti. Ja usko tai älä, monet heistä ovat jo insinöörejä tai lääkäreitä - vaikka ovat vielä alaikäisiä!" hän jatkoi armotta, välittämättä koko pöydän ääneen hohottamisesta. Yritin nielaista ruokani vetämättä sitä väärään kurkkuun. Olin arvannut pitäväni kaverista.

Lounas jatkui samaan tapaan. Kerroin muun muassa käyneeni ensi kerran Saksassa Kotkanpesän vierailullani, mihin K tietysti totesi M3:n olevan Hitlerin suuri fani. Kertoessani, etten perustanut urheilusta K tiedusteli, oliko virkkaaminen mahdollisesti minulle enemmän mieleen. Hetkeksi keskustelukieltä vaihtaessaan miehet pyysivät moneen kertaan anteeksi, vaikka olin todennut ymmärtäväni heitä silti. Huomasin olevani varsin otettu. Omalla työporukallani moisesta ei enää jaksettu välittää. K päätti kuitenkin lisäksi vielä kääntää keskustelun minulle.

"F tässä päätti leikkiä muotipoliisia ja paheksua sitä, että minulla ja kollegallani on samanlaiset paidat päällä. Mitä F sen sijaan ei kerro sinulle on se, että hänellä ja minulla on samanlaiset alusvaatteet."


Jossain kohtaa käännyin M3:n puoleen.

"Mukavaa, että pyysitte minua mukaan. Omat kollegani ovat usein niin kiireisiä, ja minä taas en... alan joskus kyllästyä yksin toimistolla oloon."

M3 vaikutti tyytyväiseltä.

"Tiedätkö, huomasin kasvoistasi, miten suorastaan järkyttynyt olit, kun tulin tapaamaan sinua viime viikolla: "Kuka tämä tyyppi on ja mitä hän tekee, kävelee vain toimistooni ja kutsuu minut lounaalle?"." Miehet nauroivat. Yritin puolustautua.

"No anteeksi, mutta se oli niin yllättävää. Yleensä minulle tullaan vain puhumaan saksaksi ja pyytämään apua milloin mihinkin. Mistä oikeastaan edes keksit tulla luokseni?"

Tämä oli minua kiinnostanut koko viikon.

"No, näin sinun kuvasi Facebookissa, ja samana päivänä kävin lounaalla professorisi kanssa. Hän pyysi minua integroimaan sinut tähän lounasporukkaamme, ja lupasin tehdä sen."

Sitä olin aavistellutkin. Olin oikeastaan mielissäni eleestä professorini puolelta. Aina hänestä keskustellessaan miehet puhuivat yksinomaan positiiviseen sävyyn... mitä olin toisaalta odottanutkin.

Lounaalta poistuessamme miehet kehuivat sitkeyttäni, olinhan selvinnyt hengissä. Totesin nauttineeni olostani. M3, K, ja minulle vielä pitkälti vieraaksi jäänyt tohtorikoulutettava päättivät haluavansa vielä kahvia. Suuntasimme tuttuun tiedekunnan kahvilaan. Matkalla K näytti minulle riemastuneesti nauraen videon, jossa ihmiset epäonnistuivat jonkinlaisessa tasapainokokeessa ja putosivat dominoefektinä useamman metrin matkan maahan.

"Vanha kunnon Schadenfreude" (suom. vahingonilo) totesin miehille. "Tiedättekö, meillä on sille sana Suomessakin, täysin identtisellä merkityksellä. Mutta englanniksi siitä ei voi puhua."

"Ei, hekin sanovat Schadenfreude. Se on meille tuttu ilmiö."

"Niin meillekin."

Kahvilan jonossa päädyin seisomaan K:n vieressä. Hän käytti ajan keskustelemalla yliopiston henkilökunnasta ja tiedustelemalla, oliko M naimisissa miehen kanssa.

"Ei?" kysyin kummissani.

"Ai, ajattelin vain varmistaa. Tiedän nimittäin, että kaikki työkaverisi eivät ole heteroita."

"No, minä en tiennyt sitä" vastasin huvittuneena hänen jatkuvasta sopimattomuudestaan. En tiennyt, oliko se jo osittain testiä sietokyvylleni. "Mutta toisaalta, enpä ole kysynytkään."

"Nimenomaan." K sai kahvinsa. "No, minun täytyy palata töihin. Mutta nauti ajastasi täällä, ja käy katsomassa sitä paikkaa, josta kerroin sinulle. Ja jos sinulla on aikaa, mene myös Müncheniin. No, hei sitten."

Hyvästelin hänet ja olin melkein pahoillani. Siirryin M3:n ja toisen miehen kanssa kolmen hengen pöytään, jota ympäröi nojatuoli ja kaksi tavallista tuolia. M3 osoitti nojatuolin minulle.

"Tämä on neidille."

"Kiitos" totesin ilahtuneena ja istuuduin alas. "Tämä on se, mistä puhuin, kun sanoin saksalaisten olevan suomalaisia kohteliaampia. Suomessa olisitte juosseet kilpaa ehtiäksenne ennen minua."

Miehet totesivat moisen olevan kyllä mahdollista Saksassakin, mutta tuntuivat joka tapauksessa ymmärtävän näkökulmani. Kahvia juodessamme miehillä tuntui olevan meneillään kilpailu siitä, kumpi vuorotellen haukkuisi ja sitten kehuisi itseään enemmän. Minulle vieraampi mies totesi saaneensa työpaikan, ei keskinkertaisen älykkyytensä, vaan uskomattoman komeutensa turvin. Nautin jatkuvasta leukojen loukuttamisesta. Jos olinkin pitänyt kollegoideni seuraa hauskana tai rentona, niin tämä oli kyllä ollut sama elämys potenssiin kymmenen.

Lopulta yläkertaan lähtiessämme päädyin kaksin M3:n kanssa tuttuun käytävien risteykseen.

"Onneksi selvisit lounaasta kanssamme", hän totesi uudemman kerran. "Ja K:sta samoin... Näet varmaan, miksi varoitimme sinua heti."

"Minusta hän oli mahtava" vastasin spontaanisti ja virnistin. "Todella hauska kaveri."

M3 nauroi.

"No, hyvä juttu. Liityhän vaan koska tahansa seuraamme, jos siltä tuntuu."

"Tiedätkö, luulen, että liitynkin. Nähdään taas."


Palasin erittäin hyväntuulisena työpisteeseeni, mutta en malttanut matkalla olla koputtamatta jo kolmannen kerran M:n ovelle.

"Hei taas. Sori, ajattelin vain tulla kertomaan..."

Selostin nopeasti lounaalla olleen hauskaa. M totesi, että K oli varsin kuuluisa koko tiedekunnassa. En osannut hänen ilmeestään päätellä, mitä mieltä hän itse oli miehestä. Jätin varmuuden vuoksi mainitsematta tiedustelut hänen avioliitostaan.

"Minä ja S olemme tehneet melko huonoa työtä tänne integroitumisessa. Tunnemme ja tervehdimme kyllä muita, mutta emme vietä aikaa yhdessä. Sinä luultavasti tulet tutustumaan heihin paremmin kuin me."

Olin kieltämättä arvellut samaa. Toisinaan tuntui, että hyvä, jos miehet puhuivat edes toisilleen. Selostin olleeni aiemmin sosiaalisemmissa työympäristöissä ja tottuneeni siksi jutustelemaan pitkin päivää työkavereilleni - tapa, jota oli täällä yllättävän vaikea kitkeä.

"No, ehkä syömme taas yhdessä ensi viikolla... emme maanantaina, sillä en ole silloin itse täällä, mutta vaikkapa tiistaina." M sanoi jälleen. Lause oli totisesti kuin esirippu jokaiselle visiitilleni.

"Jep, toki. No, ajattelin vain tulla kertomaan sinulle. Nähdään taas."

M hymyili huojentuneena, kun ymmärsin hänen tutuksi tekemästään merkistä suunnata ovelle.

"Tietysti, kerrothan ihmeessä jatkossakin. Nähdään."

Palasin toimistooni olemaan täydellisen tehoton. Kummallista kyllä, en silti kerrankin ollut täysin murheissani ajatuksesta, että viikonlopun lisäksi olisin siis maanantainakin pitkälti yksin paikalla.

Kenties käytävän toisessa päässä olisi elämää?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti