perjantai 19. helmikuuta 2016

Valot pimeyksien reunoilla

Perjantai, päivä, joka saapui viikko viikolta nopeammin.

Ajoissa töihin pääsyn uhrasin nukkumalla varmuuden vuoksi niin kauan, että eilinen väsymysangsti ei ainakaan pääsisi jatkumaan. Lisäksi valmistauduin muutenkin rauhassa, ja kiharsin vielä pokkana hiuksiani kellon tullessa kymmenen. Yllättävää kyllä, olin silti puoli yhdeltätoista toimistolla - se viimeisin takaraja, jonka olin henkisesti itselleni asettanut. Tämä kun oli suunnilleen sama aika, jona työnantajani yleensä suoriutui paikalle, vaikka oli minulle todennut olevansa ihan samoissa määrin aamuihminen kuin minäkin. Myöhemmin en olisi siis kehdannut enää ilmaantua töihin.

Ei sillä, että asialla olisi oikeasti ollut väliä. Yliopisto oli jo hiljentynyt viikonlopuksi: professori oli poissa, sihteerimme oli poissa, samoin suurin osa opiskelijoista. M ja S istuivat, kuten tavallista, toimistoissaan, enemmän tai vähemmän ovien takana.

Aikani tyhjän panttina palloiltuani päätin ottaa paikalla olostani kaiken irti. Aloin etsiä tutkimusaiheestani kertovia kirjoja. Samalla toisaalta tajusin, että vaivani oli luultavasti turha: en voisi löytää mitään, mitä professori ei jo tietäisi - no, kenties Suomen lakeja lukuunottamatta. Kulutin silti aikaani lähteiden etsintään ja kirjoittelin laiskasti löytämiäni kirjoja ylös.

Lounasaika tuli ja meni, odotetusti. Yhden jälkeen päätin lopulta pistäytyä M:n luona. Kerroin yrittäneeni juoda olueni, mutta epäonnistuneeni. Samalla lahjaksi saamani suklaan sen sijaan olin syönyt. M jutteli hetken mieltymyksistään ja totesi olevan enemmänkin ei-niin-makean suklaan, tai jopa suolaisen suklaan, ystävä.

Päätin mielessäni lähetyttää heti Suomesta levyn Fazerin popcornsuklaata ja hymyilin sisäisesti ajatukselle.

"Kenties voimme mennä myöhemmin kahville" M sanoi jälleen, mutta jostain syystä arvelin tällä kertaa kyseessä olevan enemmänkin kohteliaan vihjeen poistua kuin oikean ehdotuksen. Palasin huoneeseeni vain hakemaan takkini ja rahani ja suuntasin lounaalle.

Oli kyseessä sitten vaisto vai mikä, mutta tiedekunnan rakennukseen palatessani menin M:n sanoista huolimatta kahviautomaatille. Vuoroani odotellessani kaivoin aikani kuluksi kännykkäni esille ja klikkasin Facebookin auki.

Pysähdyin tajutessani tuijottavani suoraan omaa naamaani keskellä uutisvirtani etusivua. Tunnistin kuvan kuitenkin heti. Professori, S ja minä hymyilimme leveästi kameralle kesken Skype-konferenssin. Ainoa pieni miinus loistavassa kuvassa oli ehkä se, että olin itse täysin keskellä kuvaa - ihan kuin olisin oikeasti jotenkin osallistunutkin projektiin.

Nyt tämä kuva sitten vain olikin julkaistu, asianmukaisine kuvateksteineen (selostus tilanteesta ja yrityksestämme säätää EU-direktiiviä muiden asiantuntijoiden avustuksella) ja hashtageineen (suosikkini oli "professori ei tarvitse selfiekeppiä"). Olin mielissäni; kuva oli mielestäni harvinaisen onnistunut ja luultavasti lempiotokseni vähään aikaan.

Ylös palatessani poikkesin M:n toimistoon kysymään apua ja kehoittamaan häntä tsekkaamaan Facebookin. Sittemmin emme enää nähneetkään, kuten olin jo aiemmin arvellut. Kollegani olivat joskus varsin mystisiä tyyppejä.

Toimistossani kirjoitin M:ltä saamani neuvon mukaisesti P:lle ja tiedustelin, mitä voisin tehdä eilen meille kaadetun projektin hyväksi. Vastaus saapui pian. P lupasi miettiä minulle sopivaa tehtävää, mutta käski minun lakata miettimästä asiaa ja nauttia viikonlopustani.

"Bayreuthissa, ja Saksassa, on varmasti sinulle vielä paljon nähtävää."

Kerrankin olin tavallaan mielissäni. Kun minulla ei ollut mitään järkevää tehtävää, en oikein voinut ahdistua sen tekemisestä. Tyydyin jatkamaan triviaalia netin selailuani. Tarkistin Facebookin: kuvalle oli jo lyhyessä ajassa sadellut tykkäyksiä ja kommentteja. Päätin itsekin jakaa otoksen.

"Te sanotte "tärkeä skypeneuvottelu eri puolilta Eurooppaa tulevien ammattilaisten kanssa", me sanomme "aika ottaa selfie!"."

Hymyilin tyytyväisenä itsekseni. Hetken kuluttua puhelimeni piippasi kesken musiikin kuunteluni: tämä oli sinänsä varsin tavanomaista. Kun kukaan ei välittänyt kytätä tekemisiäni, useimpina päivinä keskustelin töideni lomassa sekä skypessä että whatsappissa. Nyt uskoin äänen kuuluneen jälkimmäisestä.

Tavanomaisuus loppui siihen, kun puhelimeni yläkulmassa luki professorin lähettäneen minulle kuvan.

Klikkasin melkoisen ällistyneenä kuvan auki ja näin jälleen kasvomme. Olin saanut kuvakaappauksen minulle jo tutusta päivityksestä.

Kuvaa katsoessani sen alle ilmestyi viesti.

"Neljä kommenttia alle tunnissa!"

Olin mielissäni asian jakamisesta ja aloin kirjoittaa vastaustani, jossa totesin hämmästyneeni omaa naamaani etusivulla, mutta pitäväni kuvasta kovasti. Ennen kuin ehdin kuitenkaan vastata mitään, sain vielä yhden viestin: Viestin, jossa todettiin tämän olevan sivuston uusi ennätys, ja niinpä sen täytyneen johtua minusta.

Häkellyin tästä parin lauseen viestistä hetkellisesti niin, että olin tyytyväinen voidessani vastata kirjallisesti. Jatkoin alkuperäistä viestiäni lisäyksellä.

"No, pitihän minunkin tehdä jotakin... Ilmeisesti panokseni vain oli varsin pinnallinen!"

Viestin lähetettyäni en odottanut vastausta, joku raja nyt sentään. Olin yhä sitä mieltä, että pieneen mieleenikään ei olisi tullut lähetellä työnantajalleni pikaviestejä - saati, että tämä lähettäisi minulle yhtäkkiä jotain, varsinkaan jotain noin spontaanin ystävällistä.

En voinut olla hymyilemättä leveästi tyhjälle toimistolleni.


Hän taisi kuin taisikin olla minuun tyytyväinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti