tiistai 1. maaliskuuta 2016

Jo toinen kolminumeroinen postaus

Eilen töistä lähtöä suunnitellessani huomasin saaneeni kaveripyynnön mieheltä, jonka nimi tuntui kyllä tutulta, mutta jota en kuitenkaan heti osannut yhdistää muualle kuin Bayreuthiin noin yleensä. Hetken mietittyäni tajusin kyseessä olevan huoneeni oikean omistajan nimeltä A.

Huomatkaa ehtymätön luovuuteni valenimiä keksiessä!

Muutamaa tuntia myöhemmin, jo kotona viiniä siemaillessani ja blogin päivitettyäni, A kirjoitti minulle kysyäkseen, miten olin pärjännyt ja olinko viihtynyt hänen huoneessaan - ja että olihan Johannes välittänyt aikanaan A:n minulle kirjoittamat ohjeet.

Niin, ne kuuluisat ohjeet talon tavoista, jotka eivät olleet koskaan saapuneet. Ohjeet, joista kysyessäni C oli nauranut ja todennut A:n varmasti unohtaneen koko jutun.

Ilmeisesti olimme haukkuneet väärää puuta.

Kerroin asioiden todellisen laidan A:lle, joka vaikutti hieman järkyttyneeltä. Ymmärsin pian, miksi. A lähetti minulle kirjoittamansa saksankielisen viestin, josta olisi tulostettuna saanut useamman paperiarkin. Onnekseni en löytänyt mitään kovin dramaattista infoa, jonka puuttuminen olisi asumiseni pilannut - suurimman osan olin tajunnut omia aikojani, kuten esimerkiksi vaatekaapin rikkinäisyyden ja sen, että kylmyyden vuoksi huoneen ovea oli aina paras pitää kiinni.

"Kuten näet, ei mitään elintärkeää, mutta ehkä hyödyllistä" totesi A:kin. Päädyin selittämään, miten C oli neuvonut minua tarvittaessa ja että olin pärjännyt ihan hyvin jopa yksin jäädessäni, olihan talo edelleen pystyssä. Huoneeni omistaja vaikutti tyytyväiseltä.

"Yksi kysymys minulla tosin on... Miten pidän tuon puusi elossa paluuseesi asti?" En ollut mikään viherpeukalo, ja tästä aiheesta ei edes ohjeissa oltu mainittu mitään.

"Se on aika sitkeä, tarvitsee vain vähän vettä silloin tällöin. Näyttääkö se olevan kunnossa?"

Vastasin arvelevani puun nähneen parempiakin päiviä, mutta juottaneeni sille hieman vettä pari päivää sitten sen alettua selvästi kuivua. Hetken mielijohteesta päätin lähettää perään vielä valokuvan.


"Onneksi aina on olemassa varasuunnitelma" kirjoitin, ja jäin odottamaan miehen reaktiota taloudenhoitooni. Tokihan hän ymmärtäisi, että vitsailin, vaikka emme toisiamme käytännössä lainkaan tunteneetkaan.

Kun vastausta ei kuulunut, aloin hivenen huolestua. Koska stereotypia saksalaisten huumorintajuttomuudesta oli kuitenkin osoittautunut niin rankasti vääräksi, päätin antaa asialle aikaa.

Kieltämättä virnistin silti melko helpottuneena saadessani lopulta vastauksen.

"Tuota en olekaan ennen kokeillut... Ehkä se kasvaa nyt nopeammin!"

"Tai sitten se muuttuu vain pikku hiljaa aggressiivisemmaksi ja huutaa lopulta, etten ole sen oikea äiti" vastasin, mutta päätin jo pikku hiljaa lopettaa pelleilyn. Ilmoitin huoneen tulevan olemaan pitkälti entisellään lähtiessäni 11. pvä.

"Se taitaa muutenkin olla enemmän olueen menevää sorttia" A vastasi vielä toivottaessaan minulle mukavaa loppuaikaa. Toivotin hänelle hauskaa mitä hyvänsä se olikin, mitä hän ulkomailla teki. A päätti vielä valistaa minua olevansa suurlähetystössä työharjoittelussa.

"Kuulostaa mukavalta. Tuskin tosin voittaa minun harjoitteluani... Koko päivää kenenkään välittämättä, olenko töissä vai en, ja satunnaista Facebook-päivitystä."

Tähän viiltävän toteen viestiin jätimme kirjoittelumme.

Aamulla arvelin päivästä tulevan kenties ihan hauska. M olisi palannut, professori saattaisi piipahtaa yliopistolla, ja olisin luultavasti menossa Johanneksen kanssa kahville.

No, lyhyesti: ei. Näin sekä S:n että M:n kerran heitä vastaan kävellessäni, professori päätti yllättää kaikki olemalla ilmaantumatta paikalle (mitä pääsin myös saksaksi minulle vieraalle rouvalle selittämään) ja Johannes totesi illalla pahoitellen, että päivä oli ollut niin kiireinen, että voisimme tavata pikaisesti lähempänä kuutta. Ilmoitin voivani hyvin odottaa huomiseen, mikä tuntui olevan hänellekin helpotus.

Ja se artikkeli... Argh. Etenemiseni oli parhaimmillaankin takkuista. Lohduttauduin ajatuksella siitä, että en hitauteni ansiosta ehtisi enää saada vastaavia ikuisuustehtäviä.

Päivän suurin anti olikin siis ehkä oivalluksessa, joka tavoitti minut ensi kertaa joskus illalla: kenties kotiinlähtö ei olisikaan aivan niin kamalaa.

Tähän asti en ollut suonut juuri ajatuksen puolikastakaan muulle kuin sille, miten vastenmielisesti joutuisin palaamaan Helsinkiin. Mutta, no... Päivinä, joina puhuin (harrastamaani itsekseni puoliääneen mutinaa lukuun ottamatta) noin kolme sanaa ääneen ja tuskailin yksinäni turhan haastavan tehtävän kanssa huomasin kieltämättä, että ainakin elämä aiemmin oli ollut suhteellisen rentoa, joskin usein myös tylsää. Kyllähän tämä ihan menetteli huonoinakin hetkinä, mutta tuskinpa moista elämää olisi sentään voinut vuosikausia jatkaa.

Hitto, toisaalta ehkä kyse oli vain alitajuisesta yrityksestäni sopeutua lähtöön. Olin nimittäin jo tiedostanut käyneeni klassisia surun vaiheita läpi. Viime viikolla oli ollut vuorossa kaupankäynti, kun olin jo tosissani miettinyt, miten saisin työaikaani pidennettyä - ja sitten tyytynyt ajatukseen Saksaan paluusta.

Oltiinko nyt siis vihdoin lähellä hyväksyntää?


No. Suomesta en tiedä, mutta saunaan olisi kiva päästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti