lauantai 19. maaliskuuta 2016

Lauantai.

Yö oli hemmetin kylmä.

Heräsin moneen otteeseen patjalta frankfurtilaisen yksiön lattialla. En siksi, että olisin ollut hermostunut tai pelännyt... vaan siksi, että palelin, ja kerälle käpertymiseni sai taas niskani pysyvästi jumiin.

Lopulta päätin yhdeksän maissa nousta, huolimatta siitä, että pelkäsin hieman, mitä päivä toisi tullessaan. H oli luvannut lähteä kanssani katsomaan jotakin paikallista jokalauantaista kirpputoria, mikä oli häneltä erittäin ystävällistä. Kaipasin kuitenkin kuollakseni yksinoloa.

Hetken kuluttua H nousi ja toivotin hänelle huomenta. Suihkusta palatessaan hän alkoi vetää kenkiä jalkaansa.

"Oletko lähdössä jonnekin?" tiedustelin, ja hän nyökkäsi.

"Hakemaan aamupalaa."

"No, se olisi kai minullekin ihan hyvä idea."

Päätin lähteä mukaan, enhän ollut eilen ostanut itselleni mitään. Tällä kertaa tiemme vei ensin lähestulkoon alakerrassa sijaitsevaan leipomoon, josta hän pyynnöstäni tilasi sämpylöidensä lisäksi minulle pretzelin. Sitten piipahdimme myös tutussa kaupassa todettuani, että voisin ehkä syödä jotain muutakin. Palasimme ruokiemme kanssa ylös ja söimme enimmäkseen hiljaisuudessa.

Mietin tulevan päivän kulkua. Eilisellä kauppakeskusvisiitillämme olimme nähneet, että paikalla järjestettäisiin pääsiäisen kunniaksi päivisin kilpajuoksuja kaneille. Lauantain ainoa tapahtuma olisi kahdelta, joten olimme sopineet menevämme katsomaan moista spektaakkelia ja veikanneet jo voittajakanejakin netissä, tämä lysti kun oli ilmaista. Kello tuli kuitenkin vasta kymmenen, kun H jo totesi, että voisimme lähteä nyt kirpputorille.

Miten hitossa käyttäisimme ajan kello kahteen asti?

Lähdimme kuitenkin Frankfurtin itälaidalle, jossa tori tällä kertaa sijaitsi. Matkallamme kiinnitin huomiota siihen, että aivan kuin eilen, kadut olivat täynnä Porscheja, Audeja ja toisinaan jopa Ferrareita vartijoineen.

"Frankfurtissa on paljon rikkaita ihmisiä", H oli todennut, mutta ei malttanut ajoittain olla itsekin pysähtymättä ottamaan kuvaa.

Itse kirpparilla meininki oli hieman eri kuin Suomessa: suurin osa myytävistä tavaroista oli siroteltu maahan erinäisten peittojen ja muiden vastaavien päälle, ja arvioni mukaan valtaosa oli täysin arvotonta rihkamaa. Kummastelin nähdessäni muutamaan otteeseen valtavan valikoiman meikkituotteita, ja käännyin H:n puoleen.

"Tiedätkö, noitahan ei saisi käyttää, jos ne ovat jo avattuja. Pistää miettimään, onko ne hankittu ihan laillisesti."

Hän nyökkäsi.

"En yleensä osta täältä mitään, tulen vain katselemaan."

Jatkoimme kierrostamme, joka kesti lopulta noin vartin. Sää oli pilvinen ja melko kylmä; en lainkaan kadehtinut maassa tavaroidensa vierellä istuvia ihmisiä.

Päästyämme lähtöpisteeseemme jatkoimme kuin sopimuksesta jatkaa takaisinpäin. Emme kuitenkaan menneet metrolle, vaan raitiovaunupysäkille. Ihmettelin asiaa hieman, mutta en kysynyt.

Syy selvisi hypätessämme ulos, kun vastassa oli toinen ilmainen kirjahylly.

"Tulen aina tarkistamaan tämänkin, ei sitä koskaan tiedä" H totesi iloisesti. Tarkastimme tarjonnan, mutta jouduimme pettymään. Palasimme tyhjin käsin metropysäkille.

"No, mitä haluat nyt tehdä, se on sinusta kiinni?" H kysyi ja paleli selvästi. "Minulle täällä on aika kylmä, joten voimmehan palata kotiinkin."

"Sopii", totesin hieman helpottuneena. "Minun täytyy oikeastaan kirjoittaa jotain."

Palasimme hänen yksiöönsä, ja istuin seuraavat tunnit patjallani kirjoittamassa tekstiäni Bayreuthista lähdöstä. Muutamaan otteeseen tunsin silmieni kostuvan ja pysähdyin pitämään pienen tauon. H vaikutti kuitenkin tyytyväiseltä Netflixiä pääni yli katsellessaan, ja niinpä sain tekstini oikolukua vaille valmiiksi, ennen kuin tajusin kellon tulleen jo melkein kaksi.

"Hei, eikö meidän olisi nyt mentävä?" kysyin, ja hän hyppäsi ylös.

"Joo, mennään vaan."

Pääsimme alakertaan asti, kun hän huomasi saaneensa kirjeen.

"Vien tämän takaisin ylös", hän sanoi ja lähti samantien.

Seisoin hetken odottelemassa, sitten lähdin hitaasti ostoskeskuksen suuntaan.

No mutta, tajusin. Minähän tiedän paikan. Miksen voisi vain kävellä sinne, etsikööt minut sitten.

Lähdin liikkeelle normaalia vauhtia ja olin melko tyytyväinen olooni. Tällä kertaa en varmasti edes eksyisi, niin lähellä paikka oli.

Perille päästyäni katsoin kelloa. Kisa oli alkamassa muutaman minuutin kuluttua, joten paikka oli jo varsin ruuhkainen. Järjestelin itseni mahdollisimman hyvälle paikalle ja kuuntelin juontajan selostusta siitä, miten kaneille ei aiheutuisi mitään harmia kisasta. Kieltämättä touhu näytti aika vaarattomalta, kun pupeltajia nosteltiin valmiiksi omiin koppeihinsa odottamaan noin kymmenen metrin juoksua kohti herkuilla täytettyjä koppeja radan toisessa päässä.



Itse kisa kesti noin puoli minuuttia. Suurin osa jänöistä ei jaksanut edes hievahtaa paikaltaan, kun yksi reippaampi oli jo maalissa syömässä lounastaan. Naureskelin näylle ja käännyin lähteäkseni, kun näin H:n seisovan muutaman metrin päässä.

"Hei, siinähän sinä olet" hän totesi iloisesti. En tiennyt, oliko hän pelännyt minun eksyneen. Myöhemmin selvisi, että hän oli vähintäänkin lähettänyt minulle whatsapp-viestin kysyäkseen, minne olin hävinnyt.

Lähtiessämme totesin hienovaraisesti, että voisin käydä siinä näköalatornissa, josta hän oli puhunut. Tiesin, että hän ei ollut kiinnostunut tulemaan mukaan. Olin oikeastaan itsekin lähinnä aikeissa mennä etsimään lounasta ja chillaamaan ylhäisessä yksinäisyydessäni, mutta sitähän minun ei kai tarvinnut hänelle ilmoittaa.

"Okei, käydään katsomassa matkalla oopperataloa, sitten vien sinut sinne" hän vastasi kuitenkin, ja myönnyin lähtemään pois ostoskeskuksen lämmöstä.

Kun keskustassa olimme, molemmat nähtävyydet olivat kuitenkin alle kilometrin säteellä. Oopperatalo oli kieltämättä ihan vaikuttava. Kuten kaikkialla muuallakin Frankfurtissa, sen lähistöllä parveili välistä niin monia kiinalaisia, että välillä mietin olinko sittenkin erehtynyt maanosasta.



Jatkoimme matkaa tornille, vaikka päänsärkyni alkoikin pikku hiljaa yltyä sietämättömäksi. En ollut juonut kahvia sitten edellisaamun, ja vieroitusoireet olivat jo melkein liikaa. Harkitsin kääntyväni tornilta takaisin vain kahvilan etsiäkseni ja palaavani sitten vähin äänin takaisin.

Tunsin kuoron laulavan hallelujaa päässäni, kun lopulta käännyimme oikealle kadulle. Starbucks, aivan tornin sisäänkäyntiä vastapäisellä talon seinustalla. Ehkä selviäisinkin maisemien katselusta tämän ajatuksen turvin.

H hyvästeli minut ystävällisesti sisäänkäynnin edessä, ja lupasin palata joskus illalla. Asetuin lyhyeen jonoon maksaakseni 6,50€ ja päästäkseni sitten turvatarkastukseen, joka oli kuin lentokentällä ikään. Ihmisten hälinä pahensi jomotusta päässäni. Tajusin toivovani, että olisin vain sittenkin hakenut ensin kahvin, mutta suoriuduin siitä huolimatta lopulta hissille ja yläkertaan kaikkien muiden turistien mukana.

Ylhäällä astelin vielä muutamat rappuset ylös oikealle näköalatasanteelle. Sää oli ehkä hieman lämmennyt. Tuuli tarttui hiuksiin.

Tajusin olevani yksin.

Yhtäkkiä oloni muuttuikin ihan kelvolliseksi. Otin muutaman kuvan ja seisoin hyvän tovin katselemassa kattojen yli ja Mainin liikennöintiä. H:n ansiosta tiesin esimerkiksi, mikä taloista oli Euroopan Keskuspankki. Ensi kertaa en pelkästään inhonnut Frankfurtia.







Lopulta palasin alakertaan ja suunnistin suorinta tietä Starbucksiin, jossa valitsin suuren cappuccinon ja palan porkkanakakkua, professorin kunniaksi. Istuin ikkunapöytään ja kirjauduin onnellisena wifiin. Nyt olivat asiat hyvin.



Korjasin tekstini loppuun ja julkaisin sen, sitten keskityin viestittelemään tutuilleni ja katselemaan nettiä. Mielessäni oli viime päivinä alkanut kaiken sen surun keskellä hautua uusi idea, mutta se oli vielä alkutekijöissään. En ollut täysin tyytyväinen selvitysteni tuloksiin, mutta toisaalta syytä täyteen epätoivoonkaan ei ollut. Esitin ideani avomiehelleni, joka ei täysin jakanut innostustani. Ymmärrettävästi.

Yli tunnin istuttuani en enää kehdannut jäädä paikalleni, joten nousin ja lähdin takaisin ostoskeskukselle. Seuraava tavoite, lounas.

Aikani harkittuani päätin syödä aasialaisessa, mukavan näköisessä paikassa aivan kanijuoksujen vieressä. Ruoka oli herkullista ja lisäksi halpaa - tippasin tieten tahtoen liikaa ihan vain siitä ilosta.



Nyt minulla oli jo ihan mukavaa.

Okei, seuraava tavoite: korttien lähettäminen. Kiertelin seuraavat tunnit kauppoja pitkin keskustaa. Ongelmaksi osoittautui kuitenkin ei korttien, vaan postimerkkien löytäminen. Olin ostanut muutaman kirjekuoren, ja saanut vasta sitten kuulla, että vähät löytämäni merkit kävisivät vain kortteihin. Aloin turhautua.

"Otatko tälle pienen pussin?" kysyi mies kirjakaupassa ostaessani jälleen yhtä korttia.

"Kiitti, menee se näinkin", totesin ajatuksissani, ja tajusin vasta ulos päästyäni puhuneeni saksaa. Kirosin mielessäni sitä, että lähtisin juuri, kun olin alkanut toden teolla tottua kieleen.

Kännykkäni akku oli loppua, joten vein sen alakerran puolen tunnin ilmaiseen latauspisteeseen. Kaupat suljettaisiin pian, mutta en voinut enää asialle mitään. Olisi ehkä tylsää lähettää kirjeet Suomesta, mutta kaipa sekin olisi tyhjää parempi.

Odotellessani astuin ulos pimenevälle kadulle, ostin frankfurterin sämpylällä ja asetuin syödessäni kuuntelemaan katusoittajia. He olivat suosikkejani, eteläamerikkalaisia soittamassa jotain, mitä ensi sanoinani kuvailisin "intiaanimusaksi". Olin aina rakastanut sellaista. Ilta oli kieltämättä tunnelmallinen.



Palasin hakemaan puhelimeni ja suunnistin vähän matkan päässä sijaitsevaan McCaféen juomaan toisen cappuccinon - oikeastaan siis käyttämään wifiä. Pöydässä istuessani kirjoitin osan korteista ja tunsin viereisillä paikoilla olevien vilkuilevan puuhiani. No, kaipa he olivat tottuneet turisteihin, elleivät olleet sellaisia itse.



Lopulta kello tuli kuitenkin jo yli kahdeksan, ja akkuni alkoi jälleen vilkkua punaisella. Päätin palata kaupan kautta kotiin, tarvitsisinhan huomisellekin aamupalaa. Olin päivääni tyytyväisempi kuin olin osannut odottaa.

Perillä tiedustelin H:lta, oliko tällä ollut mukavaa, ja kerroin hieman omista tekemisistäni - sekä aikeistani lähteä huomennakin kiertelemään. "Valokuvia ottamaan", sanoin, ettei hän suotta ihmettelisi. Oikeasti mielessäni oli lähinnä toinen pala porkkanakakkua.

Loppuillan istuimme sohvalla puhumatta toisillemme mitään: hän luki kirjaansa, minä kuuntelin napit korvissa musiikkia ja kirjoittelin viestejä. Olimme molemmat täysin tyytyväisiä oloomme. Lopulta yhdentoista jälkeen ilmoitin, että voisin ottaa patjani, jonka hän oli siivonnut pois. Tällä kertaa nukkuisin shortsien lisäksi legginsseissä.

Huomenna tähän aikaan olisin jo kotona.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti