sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

(P)raha ei tee onnelliseksi?

Illalla simahdin hulppean petini tyynykasan keskelle viinin ja allergialääkkeen avittamina suurin piirtein heti blogin kirjoitettuani. Niinpä vastaavasti aamulla avasin silmäni jo puoli kahdeksalta paikallista aikaa ja tunsin itseni varsin pirteäksi. Asiaa auttoi kenties hieman myös ajatus hotellin aamiaisesta, joka oli minulle yleensä loman kuin loman kohokohta.

Selvitessämme puoli yhdeksän jälkeen ravintolalle ilmoitti ystävällinen nainen meille heti ovella, että saisimme ensimmäisen päivämme kunniaksi kuohuviiniä tai kotitekoista limua. Ilmoitin reteästi juovani viiniä ja luovin lasini kanssa vapaaseen pöytään. Sali oli niin suuri, että valinnan varaa löytyi. Yhdessä nurkassa soitti pianisti, ja ruokaa tuntui riittävän joka lähtöön. Siemailin kuohuviiniä jo toista kertaa peräkkäisinä päivinä heti aamuvarhain ja ahdoin itseeni järjettömät määrät ruokaa. Isäni seurasi lopulta huvittuneena itse itselleni kasaamani lettuvuoren tuhoutumista ja tarjosi jopa apuaan - turhaan.

Päivä oli alkanut melko mallikkaasti.

Eilisen kävelylenkkimme aikana olimme jo etukäteen tutustuneet lähes hotellin vieressä virtaavan Vltava-joen matkustusmahdollisuuksiin. Erilaisia risteilyjä riitti joka lähtöön, mutta meillä oli varsin toisenlainen retki mielessä: huhtikuun loppuun asti viikonloput olivat ainoa ajankohta, jona Prahan eläintarhaan olisi lauttakuljetus kolmesti päivässä.

Koska tähtäsimme vasta puolen päivän jälkeen lähtevään lauttaan, isäni päätti tappaa aikaa käymällä läheisessä Intersportissa tarkastamassa paikallisen hintatason. Kieltäydyin kunniasta lähteä mukaan ja jäin istuskelemaan yksin sviitin sohvalle. Aikani kuluksi tarkastin blogini ja totesin Bayreuthissa kirjoittamieni tekstien olevan edelleen suosiossa. Hetken mielijohteesta klikkasin yhden auki.

Luin tekstin ja hymyilin, lopulta jopa nauroin ääneen. En ollut muistanut kaikkea, mitä minulle oli tuonakin päivänä tapahtunut, mutta teksti palautti tilanteet elävästi mieleen. Avasin toisen tekstin, ja kolmannen, ne, joissa tiesin olevan mukavia juttuja. Kuin tunnelmaa korostaakseen soittolistani päätti siirtyä Boyce Avenueen, bändiin, joka oli töissä ollessani minua useimmiten viihdyttänyt.

Lopulta suljin blogini ja kapusin parvekkeelle katselemaan Prahan kattojen yli. Tajusin olevani suurin piirtein yhtä kaukana Bayreuthista kuin Frankfurtissa ollessani. Silloin matka oli tuntunut tappavan pitkältä, mutta nyt olin toista mieltä. Mietin, mitä kukin parhaillaan teki, kaikki he, joista olin kirjoittanut.

Oli hetkiä, joina tajusin, että nuo ajat eivät palaisi. Pidin itseäni pinnalla miettimällä asioita, jotka olivat joissain määrin samanlaisia kuin Saksassa asuessani: sähköpostien ja kirjeiden kirjoitteluni entiselle työpaikalleni, Johanneksen mahdollisen vierailun odottaminen, ehkä ennen kaikkea Saksaan opiskelemaan hakuni - ja tällä hetkellä tutun oloisilla keskieurooppalaisilla kaduilla tallailuni. Mutta toisinaan ymmärsin, että mikään noista ei tulisi olemaan samanlaista, saati samaa kuin ennen. Pelkäsin pettymyksen iskevän minuun aikanaan sitäkin kovemmin.

Hain tämän reflektoinnin aiheuttaman alakuloni kunniaksi lasin viiniäni ja palasin parvekkeelle vaikka palelin. Samaa tai ei, täällä oli kotoisaa. Punatiiliset harjakatot, kivetyt vanhat kadut, vieraat liikkeet teiden varsilla. Pidin Prahasta. Siemailin lasistani ja muistin muutamaa päivää näkemäni moton:

"Se ei ole alkoholismia, kunnes valmistut".

Ajatus jopa nauratti hieman. Palasin sisälle odottamaan lähtöä.

Olin ostanut liput netistä, joten maleksimme ilmoitetulle paikalle noin varttia etuajassa. Ystävällinen mies ilmoitti meidät nähdessään, että joutuisimme hakemaan printatun version lipuistamme läheiseltä laiturilta, ja että laivakin itse asiassa lähtisi hieman eri paikasta kuin ilmoitettu. Koska kyyti oli kuitenkin kymmenisen minuuttia myöhässä, emme pahemmin joutuneet kiirehtimään. Ainoat seuranamme odottavat olivat saksalainen pariskunta. Joka toinen ihminen täällä tuntui puhuvan saksaa. Puolet lopuista puhuivat suomea.

Lautta ei ollut ollenkaan huonompi tapa matkustaa. Katselin kiinnostuneena maisemia ja siemailimme cappuccinoa sisätiloissa - ulkona saisimme sään kylmyyteen ja epätasaisuuteen nähden olla aivan riittävästi. Noin kolme varttia kestäneen veneajelun jälkeen saavuimme todellisuudessa vesiteitse alle kilometrin päässä olevalle laiturille, josta kyltti neuvoi meidät eläintarhan suuntaan. Pidin välittömästi paikasta: maisemat olivat niin kauniita, että olisin melkein ollut valmis skippaamaan eläimet ja vain kävelemään ympäriinsä. Itse eläintarhan nähtyäni totesin kuitenkin pikapuoliin, että tämä olisi ollut suuri virhe.

Vai... Mitä mieltä?

Näkymä laiturilta.

Matka tarhalle. Loput kuvat itse tarhan sisältä.



Tätä kyytiä halusin todellakin kokeilla - kadun syvästi, etten ehtinyt.








Tässä äitini muistuttaisi, miten lapsena pelkäsin mennä Korkeasaareen lautalla. Luulin lauttaa todellakin suunnilleen pariksi yhteen sidotuksi puunrungoksi.

Kuten kuvista näkyy, en tällä kertaa vaivautunut juurikaan taltioimaan itse tarhan asukkaita - edes virtahepovauvaa, jonka olisin mieluusti ottanut  mukaani kotiin. Arvelin kuvanneeni eläimiä viimeisen vuoden aikana sen verran useaan otteeseen, että en enää erottaisi kuvia toisistaan. Vietimme siis muutaman tunnin lähinnä maisemia ihastellen.

Ruokapaikkaa etsiessämme totesin tšekin kielen olevan onneksi, kuten eilen todettua, jossain määrin ymmärrettävää - se kun oli ainoa kieli, jolla suurin osa menuista löytyi. Osasin kertoa isälleni erään paikan ruokalistasta sen verran, että päätimme vielä jatkaa etsintäämme. Seuraava ravintola muistutti saksalaista ruokalaa, ja löysimme lopulta kaikeksi onneksi myös käännetyt annosten nimet listalta - en uskonut tšekin ääntämiseni kehittyneen ymmärtämiseni myötä. Pistelin onnellisena gnoccheja poskeeni ja jatkoimme hintatason kummeksumista.

Kaiken kaikkiaan vietimme tarhassa aikaa vain noin kolmisen tuntia, sillä viimeinen lautta takaisin lähti jo viideltä. Kun sää tosiaan vaihteli miellyttävän auringonpaisteen ja hyytävän tihkusateen välillä, olimme ihan tyytyväisiä päästessämme palaamaan hotellille. Hetken levähdettyämme päätimme vielä piipahtaa illallisella eilistä ravintolaa vastapäätä olevassa pubintapaisessa, joka näytti olevan ainoana kadulla sunnuntai-illan kunniaksi auki.

Paikassa oli vain yksi tarjoilija ja yksi (saksalainen) perhe, mutta emme antaneet asian sen kummemmin häiritä. Onnistuimme pienen kielimuuriin takaa tilaamaan, ja pian meille kannettiin pöytään niin leipää kuin suuri maustekorikin. Katsoimme molemmat koria kuin tikittävää pommia: olimme molemmat kuulleet, että moisilla tempuilla lasku nousisi kevyesti kaksinkertaiseksi, mikäli erehtyisimme vaikkapa ketsuppiin koskemaan. Ajatus eittämättä sopi paikan hivenen salakähmäiseen tyyliin.

Söimme varsin hyvät annoksemme rauhassa, mutta totesimme eilisen ravintolan olleen tunnelmaltaan mukavampi, joten skippaisimme täällä jälkiruoan ja poistuisimme pikapuoliin. Koko aikana paikalle oli tullut tasan kaksi pientä seuruetta. Hiljaisuus vaivasi.

Lasku saapui pyynnöstämme pöytään. Se oli käsin kirjoitettu. Tarjoilija selitti sen sisällön, ja totesimme summien olevan kyllä suurin piirtein oikein.

"Ei taida mennä verottajalle asti", totesin setviessämme rahojamme. Isäni huomasi laskun sisältävän lisäksi tiedon siitä, että tippi ei sisältynyt hintoihin. Naureskelimme hieman ja tyhjensin taskuissani pyörineet pikkurahat pöydälle, ennen kuin suuntasimme takaisin hotellille keittämään itse omat kahvimme. Pistin musiikin jälleen soimaan ja vetäydyin blogini pariin.

Jollain tavalla aiemmat pohdintani kaipuustani Bayreuthiin saivat minut ajoittain ajattelemaan, että täällä olo oli tavallaan jopa pahempaa kuin Suomessa. Niin samanlaista, mutta silti vääränlaista. Kun nyt kuitenkin istuskelin mukavalla hotellisängylläni ja tuhosin surutta ilmaisen minibaarin tarjontaa, mieleeni muistuivat ystäväni sanat vuosien takaa. Olin todennut hänelle, että raha ei tehnyt onnelliseksi.

"Ehkä ei", hän oli vastannut, "mutta mieluummin olisin silti masentunut huvijahtini kannella."

Ehkä hänen sanoissaan oli ollut jotain perää.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti