sunnuntai 15. toukokuuta 2016

New horizons

"Elle, ihmiset tarvitsevat muita ihmisiä... jopa te suomalaiset."


Virnistin hieman itsekseni, ja vilkaisin jälleen puhelimeni näytön yli televisiossa täyttä häkää pyörivää spektaakkelia. Yhden hengen ja yhden koiran muodostama euroviisukatsomoni oli jo ties kuinka monetta kertaa häiriintynyt viestittelyni ansiosta, mutta se ei haitannut. Minulla oli aina aikaa hyvässä hengessä jaetuille elämänohjeille - varsinkin sellaisille, joissa oli ehkä jotakin ajattelemisen aihetta.


Vähän vapaa-aikani aiemmin samalla viikolla olin pyhittänyt laajasti ajateltuna tasan yhdelle asialle: yliopistohaulleni, joka tuntui muuttuvan viikko viikolta konkreettisemmaksi. Olin notaarityöni valmistumisen jälkeen aloittanut pienistä askeleista: perustietolomakkeen täyttämisestä, kirjekuoren kirjoittamisesta, julkiselle notaarille ajan varauksesta. Taustakuvan tietokoneeseeni olin tosin vaihtanut jo yli kuukausi sitten - nyt näin joka päivä haaveissani siintelevän tulevan kotikaupunkini. Toivoin sen motivoivan minua riittävästi hamaan loppuun asti.

Viikko viikolta hakemuskirjeeni oli paisunut. Kielitestini tulokset, check. Ajantasaiset opintorekisteriotteet Suomesta ja Wienistä, check. Turun yliopistolta pyytämäni lausunto siitä, että voisin valmistua kesän aikana, check. Viimeisimpänä olin huolellisesti liittänyt mukaan tulostamani version uusimmasta työtodistuksestani - ja samalla kuitannut kertaheitolla vapaaehtoisen kohdan "suositukset" niin, että en uskonut monen yltävän samaan.

En ollut elämässäni lukenut mitään yhtä useasti kuin nuo Bayreuthin työsuoritustani kuvanneet rivit. Dokumentti oli jatkuvasti puhelimeni välilehdessä auki, ja niinpä olin monta kertaa tajunnut hajamielisesti silmäilleeni sitä ihan vain tottumuksesta. Muistin tekstin jo niin hyvin, että olisin voinut epäröimättä jäljentää sen sanasta sanaan paperille vaikka keskellä yötä herättyäni.

"Tuosta on sulle niin paljon hyötyä", oli moni sanonut ensi sanoinaan. Hyötyä yliopistohaussa, hyötyä työnhaussa, hyötyä oikeastaan missä vain. Samat sanat olin tosin kuullut jo useasti, itse työharjoitteluaikaani muistellessani. Miten paljon olinkaan hyötynyt Saksassa viettämästäni ajasta.

Ymmärsin tämän olevan totta - tyhmähän olisin ollut, jos en olisi sitä myöntänyt. Mutta se ei ollut syynä sille, että noiden muutaman rivin lukeminen edelleen teki minut niin onnelliseksi.

Kun mietin tulevaa kesääni, mielessäni pyöri jatkuvasti tuo minua maaliskuulta asti koetellut, epäilemättä pääni sisällä jo kohtuuttomiin mittasuhteisiin paisunut artikkeli, jota minun tulisi pian jatkaa. Finanssioikeuden opiskelun varjolla olin päättänyt lykätä asiaa kesäkuun puoliväliin saakka, ajankohtaan, joka oli silloin joskus tuntunut uskomattoman kaukaiselta. Vaan nyt ymmärsin, että niin tuo kauhujen tentti kuin sitä seuraava kirjoitustyöni tulivat suorastaan harppoen lähemmäksi.

Tuo artikkeli oli aikanaan ahdistanut minua lukemattomat kerrat niin, että olin työnteon sijasta pyörinyt ahdistuneena ympyrää Bayreuthin yliopiston pihalla, juonut kohtuuttomat määrät dieettikolaa (tapa, jota olin nyt jatkanut työpaikkani harvoihin iloihin lukeutuvan ilmaisen jääkaapin myötä) ja lähestulkoon itku kurkussa avautunut työtovereilleni siitä, miten tehtävä oli minulle liian suuri. Syytettäköön sitten hidasta sytytystäni tai mitä hyvänsä, niin vasta tuo muutamia päiviä sitten saapunut sivun mittainen selostus työnteostani oli avannut silmäni.

En ollutkaan saanut tehtävää siksi, että olisin viihtynyt loppuajan työssäni jotakin näpertelemällä. Ei - olin saanut sen, koska minun uskottiin pystyvän siihen. Pystyvän siihen aivan siinä missä noiden lähes rajattomasti ihailemien ex-kollegoideni, huolimatta heidän paljon pidemmälle edenneistä opinnoistaan ja kokemuksestaan.

Ja piru vie, minähän pystyisin. Aivan samoin kuin pystyisin olemaan puolen vuoden kuluttua uudessa kodissani Saksassa.


Ajatus antoi sen verran voimia, että en piitannut lauantaipäivän kulumisesta puoliksi tenttilukemisen, puoliksi ansioluetteloni kääntämisen ja päivittämisen parissa. Olin ollut niin keskittynyt asiaani, että tajusin vasta muutamaa tuntia ennen päivän olevan jokaisen toukokuuni kohokohta: viime vuonna Wienissä ollessani viisut oli pidetty viikkoa myöhemmin, joten en ollut osannut varautua niiden vahtaamiseen vielä tässä vaiheessa. Totta puhuen olin vain iloinen tajutessani, miten nopeasti aika nykyään juoksi.

Illalla mukavasti sohvalle asetuttuani mietin nostalgisesti, miten jälleen ensi vuonna seuraisin tätä spektaakkelia jossakin vielä täysin tuntemattomassa paikassa, tuli mitä tuli. Ehkä olisin sielläkin yksin, ehkä en. Molemmat vaihtoehdot vaikuttivat aivan varteenotettavilta.


Ystäväni viesti sai minut kuitenkin hetkeksi mietteliääksi. Ajatus mahdollisesta yliopistoon hyväksytyksi tulemisesta ja Suomesta lähdöstä teki minut niin onnelliseksi, että harvemmin edes pysähdyin miettimään, mitä se todellisuudessa tarkoittaisi. Miten kenties jo muutaman kuukauden kuluttua pakkaisin tavarani, hyvästelisin kaikki läheiseni täällä ja hyppäisin jälleen yksin lentokoneeseen. Asuisin yksin kaupungissa, johon en ollut koskaan jalallani astunut, sellaisten ihmisten joukossa, joita en ollut koskaan tavannut.

Mikäli saisin juuri sen, mitä halusin, siis.

"Olet varmaankin oikeassa", vastasin.


En epäröinyt hetkeäkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti