lauantai 4. kesäkuuta 2016

Hyvää yötä ja huomenta

"AN IDIOT IS ATTEMPTING TO REACH YOU ON YOUR CELLULAR DEVICE. AN IDIOT IS..."



Nostin vähintäänkin hämmentyneenä katseeni tietokoneen näytöltä ja vilkuilin ympärilleni. Robottimainen naisääni jatkoi jossakin selkäni takana.

"... ON YOUR CELLULAR DEVICE."

Ennen kuin ehdin kysyä, viistosti takanani istuva mies nousi tyynesti ja katkaisi naisen hokeman vastaamalla työpuhelimeensa. Tukahdutin nauruni. Olisi pitänyt arvata.

Loppuviikkoni ministeriössä oli sujunut hyvin pitkälti samalla rauhallisella linjalla kuin oli alkanutkin. Perehdytyssuunnitelmaani sisältyneitä harvoja tapaamisia lukuun ottamatta olin käyttänyt aikani niinkin tärkeiden asioiden kuin työkalenterini päivittämisen ja tulostimen käytön opettelun parissa. Torstaina olin tosin saanut osallistua iltapäivällä järjestettyyn seminaariin - suurin osa voimistani oli tosin kulunut siihen, etten ollut nuokahtanut vieressäni takarivissä houkuttelevasti seissyttä pylvästä vasten. Väsymyksestäni huolimatta olin kuitenkin vakaasti päättänyt, että en lähtisi ensimmäisen viikon jälkeen kotiin työaikapankki miinuksella.

Ei sillä, että olisin viitsinyt tuhlata kaikkea työaikaani täysin joutavien asioiden parissa. Kun minulle ei oltu osoitettu muita tehtäviä, tein parhaani perehtyäkseni tietooni tulleisiin lainsäädäntöhankkeisiin ja tulevien kokousten materiaaleihin. En ollut erityisen innostunut selittämään hämmästyneen oloisille ihmisille kerta toisensa jälkeen, miten en ihan totta tiennyt heidän alastaan juurikaan etukäteen - enhän ollut koskaan tehnyt vastaavien aiheiden kanssa töitä.

Pidin kuitenkin työkavereistani. Suureksi riemukseni istuin toimistossani 40-60-vuotiaiden, enimmäkseen varsin rempseän ja hyväntuulisen oloisten miesten ympäröimänä. Olin ottanut tavakseni toivottaa heille aamuisin reippaasti hyvää huomenta ja iltapäivisin hyvästellä vähintäänkin yhtä iloisesti. Tapa näytti tarttuneen sikäli, että kuin Bayreuthissa ikään, nyt työkaverini tuntuivat huolellisesti suuntaavan vastavuoroiset toivotuksensa lähinnä minun suuntaani. Tämä ei tosin tarkoittanut ilmapiirin olevan muidenkaan välillä huono, sillä moneen kertaan päivässä työnteko tuntui keskeytyvän milloin jonkin ministeriöön liittyvän Helsingin Sanomien artikkelin, milloin jonkun poliitikon töppäilyjen kommentoitiin. Erityisesti takarivin miehet, joista toisen soittoääntä olin ällistellyt, tuntuivat kunnostautuvan tämäntyyppisessä työnteossa.

Oli totta, että en tiennyt aiheista tarpeeksi voidakseni mielekkäästi osallistua keskusteluun. Pidin kuitenkin huolen siitä, että keskeytin lukemiseni kuunnellakseni jokaista sananvaihtoa ympärilläni. En halunnut olla yhtään sen tietämättömämpi kuin oli välttämätöntä.

Seuraava keskeytys saapui pian minulle vieraan miehen saapuessa keskustelemaan yhden työkaverini kanssa. Takarivissä L-niminen, loukkauksia sanelevan puhelimen omistaja aktivoitui välittömästi.


"Mitä sä täällä teet? Eikö sulla oo oikeeta duunia tehtävänä?"

"Hiljaa siellä takarivissä" mies vastasi hyväntuulisesti. Samanlainen nälviminen jatkui niin kauan, että mies katosi neuvotteluhuoneeseen. Virnistelin itsekseni näytölleni.


"Tuo oli X-osaston toisen yksikön päällikkö."

Tajutessani kommentin osoitetuksi minulle pyörähdin tuolissani ympäri. L seisoi tietokoneensa takana nähdäkseen minut paremmin.

"Sä tiedät nämä organisaatiokuviot varmaan jo paremmin kuin me. Mutta niin, X-osaston päällikkö se joka tapauksessa on. Eihän se siitä mitään ymmärrä, mutta ihan mukava tyyppi se on."


Nauroin ja käännyin takaisin luku-urakkani pariin. Olin mielissäni siitäkin vähästä, mitä miehet minulle juttelivat. Muutamista käymistäni keskusteluista olin oppinut esimerkiksi, että vieressäni silloin tällöin istuva mies oli myöskin tamperelainen, ja että takarivin toinen mukava veikko ei ollutkaan juristi vaan insinööri. Vastineeksi olin yrittänyt parhaani mukaan kertoa kysyttäessä taustoistani ja opinnoistani. Toistaiseksi kukaan ei ollut kysynyt, mitä oikeastaan tein työpäivieni aikana, mistä olin kiitollinen. Sen verran kuitenkin erotuin paikallani muista, että kaikki paikalla pyörähtävät ulkopuoliset vähintäänkin katsoivat minua uteliaasti, elleivät suorastaan tulleet kysymään, kuka oikein olin. Olin itse jo esittäytynyt niin monille ihmisille, että en enää pysynyt mitenkään kärryillä siitä, keitä olin jo mahdollisesti tavannut.

Olin edelleen kuolemanväsynyt, mutta torstai-illan kuluminen shoppaillessa lukemisen sijaan ja lähestyvä viikonloppu piristivät minua kummasti - siitäkin huolimatta, että en ollut suunnitellut tekeväni juuri muuta kuin nukkuvani pitkään. Perjantaina toimisto oli jo alkuiltapäivästä puolityhjä, ja kulutin aikaa selailemalla raporttia, joka vaikutti oikein lupaavalta professorin artikkelia silmällä pitäen. Vielä paikalla oleva takarivikin oli jälleen aktivoitunut.


"Muistatko sä tän miehen?" insinöörimies tiedusteli L:ltä. "Mun entinen työnantaja."

"Juu, se vanha naisten naurattaja. Hauska tyyppi."


Jo tässä kohtaa päätin suosiolla siirtää huomioni täysin miesten sananvaihtoon.


"Juuri se. Se oli aivan mahdoton, ei herranjestas. Aina kun oltiin illanvietossa se yritti jokaista naista siellä. Nuorempiakin, joka ikistä."

Miehet nauroivat.

"Jos se noudatti vanhaa periaatetta: "paljon on tullut korville, mutta paljon oon myöskin...""


Pyörähdin tuolissani ympäri ja virnistin L:n vaietessa ja katsoessa minua merkitsevästi. En tiennyt, oliko hänellä tapana siistiä juttujaan toimistoa varten, vai oliko se vain minulle osoitettua kohteliaisuutta. Odotin yhtä kaikki mielenkiinnolla ensi viikolla koittavaa tapaamistamme, jossa kuulisin tarkemmin hänen työtehtävistään. Tähän asti ne tuntuivat pitäneen sisällään Hesarin ja puheluiden lisäksi lähinnä huulenheittoa.

Yksi toisensa jälkeen harvat paikalla olevat työkaverinikin kuitenkin poistuivat. Insinöörin lähtiessä viimeisenä vilkaisin kelloa: 16:20. Olin päättänyt olla paikalla vähintään 16:35 asti, jolloin saisin minimityöaikani täyteen. Viimeiset minuutit kuluivat kuitenkin madellen, ja aloin jo puolen aikaan sulkea välilehtiä selaimestani. Tablettiini en ollut koskenut sitten ensimmäisen päivän, mutta puhelimen pakkasin huolellisesti mukaani reppuun. Sen kalenteri oli osoittautunut yllättävän hyödylliseksi.

Tasan kello 16:35 pomoni lampsi paikalle seinän takaa, ja pysähtyi puolivirnistämään nähdessään minut yksin paikalla.

"No niin, nyt on aika lähteä viikonlopun viettoon", hän totesi. Samaa minulle oli yritetty vihjailla jo viimeisen tunnin, mutta olin vähät välittänyt. Nyt olin tyytyväinen, että olin oikeastikin ollut poistumassa.

Juttelimme hetken siitä, olinko onnistunut järjestämään itseni tuleviin eri ministeriöihin järjestämiin teemapäiviin, joihin olin kaikkiin pyytänyt lupaa osallistua. Mitä tahansa, mikä estäisi viime viikkojen tylsyyden koittamisen uudelleen - ei sillä, että olisin sitä täällä tosissani pelännyt. Arvelin tulevani vielä haikailemaan alun löysäilyn perään.

Astuessani lopulta varttia vaille viideltä tukahduttavan kuumalle kadulle tajusin, että en nukkumisen lisäksi juuri odottanut viikonloppua. Työ oli oikeastaan mukavaa, luultavasti psyykeelleni parempaa kuin ei-minkään tekeminen. Ainakin se oli saanut ahdistukseni siirtymään menneiden haikailusta siihen, miten selviäisin tulevista viikoista järjissäni.


Eihän se toki Bayreuthin yliopisto ollut...

Mutta tällä hetkellä se oli tarpeeksi lähellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti