keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Mennyt, nykyinen ja tuleva

Jos joku olisi opintojeni alkuvaiheessa kertonut minulle, että tulisin viettämään kesäni tieliikennelain uudistuksen parissa - ja vieläpä mielelläni - olisin epäilemättä nauranut räkäisesti.

Kaikki oli alkanut viime keskiviikkoisesta osastokokouksessa, jossa olin käyttänyt pakollisen puheenvuoroni ilmoittamalla, etten välttämättä halunnut viettää tulevia viikkoja vain pasianssia pelaten. Kaikki kollegani, muita harjoittelijoita ja nuoria juristeja lukuun ottamatta, kun olivat jäämässä lomalle joko heti juhannuksena tai viimeistään heinäkuun alusta. Jo viikkokausia minua oli varoiteltu siitä, miten heinäkuu tulisi olemaan täydellisen turhaa aikaa käydä töissä, ellen nyt onnistuisi haalimaan pöytääni väärälleen erilaisia projekteja.

Pöytänaapurini oli kokouksessa hymyillyt minulle tyytyväisenä ja avannut heti perään suunsa.


"Multa löytyy joitakin tehtäviä, mutta tuo Ellekin on sellainen nopean sorttinen - ei sillä niissä kauaa nokka tuhise."


Olin nauranut hämmentyneenä pomoni virnistäessä minulle iloisesti ja muiden alkaessa pohtia, löytyisikö minulle mitään tehtävää. Seuraavana päivänä, jo juhannuslomalle jäätyäni, olin ollut suorastaan liikuttunut huomatessani, että lomalle jääjät olivat toden totta koittaneet parhaansa mukaan järjestää minulle sopivia, siis sopivan haastavia ja tärkeitä, tehtäviä. Sillä, että kyse oli niinkin kiehtovista asioista kuin tieliikennelaeista, -asetuksista ja -sopimuksista ei ollut minulle oikeastaan mitään merkitystä. Olin jo muutaman viikon aikana onnistunut toteamaan, että mikään ei ollut pahempaa kuin töissä vetelehtiminen vailla mitään järkevää puuhaa. En halunnut edes ajatella, millaista mahtaisikaan olla, kun ympäriltäni vielä puuttuisivat kaikki kollegani.

Juhannus tuli ja juhannus meni. Ehdottoman kohokohdan koin löytäessäni itseni lauantaina minulle käytännössä vieraan miehen mökiltä, jossa muut vieraat koostuivat miehen tyttöystävästä ja liki kymmenestä muusta miehestä.


"Aika redneck-meininki - kaljatölkkien ammuskelua humalassa", totesi yksi heistä jossain vaiheessa iltaa ja katsoi pitelemäänsä ilmakivääriä. Vieressä toinen latasi pistooliaan ja nauroi iloisesti. Iltamme oli toden totta kääntynyt jonkinlaiseksi epäviralliseksi kilpailuksi siitä, kuka osuisi useimmiten peräjälkeen kauempana olevan puun oksiin ripustettuihin maalitauluihimme. Osuttuani, epäilemättä aloittelijan tuurilla, ensimmäisellä yritykselläni ilmakiväärillä olin pitkälti jättänyt machoilun muiden huviksi.

Siemailin siideriäni ja katselin jonkinlaisen sissikoulutuksen käyneiden demonstraatioita siitä, miten aseella tähdättiin oikein. Lopulta yksi esiintyjistä onnistui ampumaan kolme osumaa peräkkäin ja viimeistelemään tuloksen vielä neljännellä, ilman tukikättä ammutulla pistoolin laukauksella.

"On se kova jätkä", ihastelivat miehet puolitosissaan, ja häipyivät sitten läheiseen paljuun istuskelemaan. Jäin laiturille veljeni kanssa ja ojensin käteni.


"Lataisitko sen mulle, mä kokeilen vielä."


Ammuin, ja ehkä molempien hämmästykseksi osuin. Ammuin uudelleen. Ja uudelleen. Veljeni ilme oli näkemisen arvoinen, kun tilanne oli tasan.


"Ammunko toisenkin yhdellä kädellä?"


"Ei sun edes tarvitse, menet johtoon ampumalla osuman ihan miten vain."


Hetkeä myöhemmin tehdessämme lähtöä piipahdin iloisesti virnistäen paljulle.


"Hei pojat. Sellaista vaan, että uusi ennätys on yhdeksän osumaa, viimeiset kuusi yksikätisesti."


***

Vielä seuraavallakin viikolla, arjen jo iskettyä avokämmenellä vasten kasvoja, muistelin tuota hetkeä nauraen näyttöni ääressä. Tylsä pykälänviilaaja virastoaikana, potentiaalinen Bond-tyttö viikonloppuisin - paitsi että huomattavasti vähemmän vetävä versio.


Jo tiistaina olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, etten ollut taaskaan ymmärtänyt omaa parastani. Vaikka olinkin tottunut ilmestymään aamuisin paikalle viimeisten joukossa ja siten olemaan toimiston vankina lähemmäs viittä joka päivä, haaveilin salaa hetkestä, jona olisin tehnyt tuntini sisään jo edes puolisen tuntia aiemmin. Päätin siis kotiin päästyäni toimia kerrankin kuten vastuullinen aikuinen ja nukahtaa ennen puoltayötä.

Olin käytännössä ehtinyt juuri ja juuri sulkea silmäni, kun kännykkäni piippasi. Hemmetin hemmetti.


En ollut vielä ehtinyt juuri edes painostaa asian suhteen, kun Johannes oli viikonloppuna ottanut asiakseen ilmoittaa minulle, että saapuisi mielellään Suomeen 16.8. paikkeilla. Olin vastannut tämän sopivan vallan hyvin, ilmoittanut asuvani jo tuolloin yksiössä ja toivovani lattialla nukkumisen olevan ongelmatonta sekä tiedustellut, milloin hän mahdollisesti lähtisi takaisin. Vastauksena olin saanut elämäni toisen ääniviestin, joka, aivan kuten ensimmäinenkin, oli hymyilyttänyt minua suuresti.


"Hei, eli... tietysti voin nukkua lattialla, ei se haittaa." Hän nauroi niin, että epäilin hänen miettivän, mikä vaihtoehto olisi ollut - itsehän olin tarkoittanut lähinnä sohvan puutetta. "Ja mitä viipymiseeni tulee... en tiedä? Se riippuu siitä, mitä haluat näyttää minulle, mitä VOIT näyttää minulle, missä ajassa uskot minun saavan Suomesta hyvän kuvan. Haluaisin myös käydä Pietarissa yhden tai kahden päivän ajan, tai siis sanotaan yhden yön. Ensin täytyy selvittää, voinko saada viisumin Venäjälle. En ole varma? Mutta joo, luulisin että noin viikko olisi hyvä aika, mukaan lukien tuon Pietarissa käymisen. Mutta... sehän riippuu sinusta." Häntä nauratti taas. "Jos sanot, että pidempi tai lyhyempi aika on parempi, niin totta kai. Kirjoita vaan, mitä mieltä olet."


Kirjoittamisen sijaan olin pitkän harkinnan jälkeen pakottautunut nauhoittamaan vastauksen, jota en ollut uskaltanut kuunnella. Epäilin kuulostavani paitsi jännittyneeltä, myös urpolta.


"Hei, ensinnäkin, kehottaisin katsomaan sitä viisumia pikapuoliin, sen saamisessa voi kuulemma kestää kauankin. Toiseksi, myönnän, etten ole oikein osannut miettiä tuota vierailua. Se riippuu siitä mitä haluat tehdä? Mutta mitä meidän PITÄISI ehdottomasti tehdä on käydä kotikaupungissani Tampereella, Länsi-Suomessa. Siihenkin kuluisi vähintään kaksi kokonaista päivää. Kysymys kuuluu siis, kauanko haluat lomailla pääkaupungissa? Jos et halua nähdä mitään tiettyä, pari päivää varmaan riittää ihan hyvin. Mutta jos haluat jäädä katselemaan paikkoja vielä kun palaan töihin, sekin tietysti sopii."


Myöhemmin olin vielä muistaessani kirjoittaen lisännyt ilmoituksen siitä, että hänen olisi parempi säästää majoituksestaan jäävät rahat lomaan joka tapauksessa - Suomen hintataso kun ei ollut ainakaan yhtään sen matalampi kuin Saksan. Tästä viestistä sain nyt maksaa, keskellä yötä.


"Haha, kiitos muistutuksesta. Mitä luulet, mitä tarvitsen ruokaan ja muihin "perusjuttuihin"?"


Epäilemättä väsymyksestäni johtuen, tuijotin viestiä pimeässä hetken ymmärtämättä mitään. Sitten tiedustelin, mitä hän mahtoi tarkoittaa. Vastaus tuli saksaksi.


"Niin, paljonko rahaa tarvitsen selvitäkseni päivästä? Niin että voisin suunnilleen arvioida, paljonko rahaa tarvitsen Suomen ajalleni. Ymmärrätkö nyt?"


Ilmoitin ymmärtäväni ja naputtelin jotakin ympäripyöreätä Suomen hintatasosta.


"Mutta jos menemme Tampereelle, niin kuin ehdotan, tarvitsemme vain bussiliput. Sukulaisillani on mahtava kesämökki, jolla olemme ilmeisesti tervetulleet vierailemaan. Siinä olisi autenttista Suomen kesää kerrakseen."


Jokaisen vastauksen välissä ehdin ummistaa silmiäni juuri sen verran, että kuvittelin voivani nukahtaa. Niin tälläkin kertaa.


"Joo, kuulostaa hienolta."
...

"Näinä päivinä ostan lentoliput. Millä yhtiöllä sinä lensit Saksaan?"


Rääkkäsin aivojani pystymättä muistamaan. Luovutin ja pistin Spotifyn soimaan taustahälyksi ennen vastaamista.


"Varmaan SAS:lla, en ole varma. En tiedä onko teillä sellaista, mutta katson aina liput nettisivulta, jolle syötetään päivämäärät ja joka vertaa sitten eri yhtiöiden hintoja. Ostan aina halvimmasta päästä jotakin."


"Jep, niin minäkin aion tehdä."


"Mistä aiot lentää? Nürnbergistä ei ole suoria lentoja Helsinkiin."


Kello näytti yli puoltayötä. Kännykkäni ei armahtanut minua ilmoittaessaan, että herätykseeni olisi kuta kuinkin kuusi tuntia aikaa.


"Joudun varmaan odottelemaan pari tuntia Amsterdamissa. Se ei ole kovin paha uhraus!"


Muistin äkkiä maaliskuussa kuulleeni tarinan hänen viime reissustaan kyseiseen kaupunkiin, ja naurahdin itsekseni pimeässä. Olin iloinen, ettei lentokentällä ollut mahdollisuutta pilven poltteluun.


"Hah, okei. Kerro sitten, mitkä lennot ostat."


Puhelimeni seuraavan kerran piipatessa olin jo unessa.


Epäilemättä keskustelumme seurauksena uneni tuntui kuitenkin alkavan siitä, mihin ajatukseni olivat hereillä jääneet. Olimme jossakin paikassa, mikä vaikutti lähinnä tunkkaiselta venäläiseltä motellilta - totta puhuen Johanneskin näytti kummasti venäläisemmältä, ja uhkaavammalta, kuin tosielämässä. Tönäisin hänet pois hänen alkaessaan lähennellä minua, ja pakenin sitten kummasti omaa asuntoani muistuttavaan eteiseen. Tunsin oloni ahdistuneeksi. Yritin ratkaista tilanteen alkamalla pakata laukkujani, mutta tajusin jättäneeni hellevaatteeni kotiin. Kompromissina päätin pitää yllättäen naulakkoon ilmestyneitä shortsejani viikon.


Heräsin kelloni soidessa kovaäänisesti, enkä voinut uskoa nukkuneeni mainittua kuuttakaan tuntia. Luin unenpöpperössäni uudet viestini. Hän tiedusteli, oliko puolenyön aikaan saapuva lento minustakin liian myöhään perillä. Koitin kasata hajanaisia ajatuksiani, jotka liittyivät toisaalta jotenkin Helsingin kehäradan aikatauluihin ja toisaalta Siperiaan.


Tokenin painajaisistani ennen töihin pääsyäni, ja käytin aamupäivän kääntämällä englanniksi tiivistelmää, joka kertoi jostakin radioviestinnän lähetystietoihin liittyvästä. Homma oli niin haasteellinen, että aika kului kerrankin nopeasti. Sihteerimme keskeytti puuhasteluni lounaan jälkeen ilmestymällä tiedustelemaan, olinko jo hoitanut naapurini antaman tehtävän. Ilmoitin, etten ollut vielä ehtinyt edes huomata moista.

"Moi Elle, tartten apua" alkoi viesti, jossa naapurini pyysi minua kirjautumaan tunnuksillaan sähköpostiinsa ja korjaamaan hänen automaattisen poissaoloilmoituksensa päivämäärät oikeiksi. Tein työtä käskettyä, ja hillitsin haluni ilmoittaa vastauksessani lähetelleeni hänen puolestaan myös muutamia radikaaleja lakimuutosehdotuksia eri tahoille. Epäilin, että hänen huumorintajunsa olisi kyllä kestänyt.


"Tänks. Isot pojat pilkkasivat, kun päivät olivat väärin."


Naurahdin vastaukselle ja palasin väkertämään käännöstäni.

Työkaverini oli lounaalla ääneen pohtinut, miten minulle saataisiin mahdollisuus jatkaa syksyn jälkeen. En tiennyt, enkä uskaltanut moista ajatella. Pääasia, että olin täällä nyt.


Tämä olisi kaikesta huolimatta hyvä kesä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti