tiistai 7. kesäkuuta 2016

Perusteellisesti perehdytetty

Tiistai oli päivä, jota odotin poikkeuksellisesti melko innolla. Päivä, jonka aikana minulla olisi peräti kolme vartin mittaista perehdytystuokiota, mikä tarkoitti, että vähintäänkin tunnin päivästä saisin käytettyä johonkin mielekkääseen. Kun lisäksi työkaverini olivat pikku hiljaa alkaneet siirtää minulle tehtäviä, uskoin päivän olevan ainakin vähemmän tylsä kuin joidenkin viime viikolla.

Ensimmäinen perehdytykseni koitti jo puoli kymmenen aikaan aamulla, jolloin naapurini ja insinöörimies siirtyivät riemukseni kanssani kerroskeittiöön kahvin ääreen tieliikennelaista jutustelemaan. Emme olleet päässeet kovinkaan pitkälle aiheen käsittelyssä, kun soittoäänimies L ilmestyi paikalle haahuilemaan odottavan näköisenä papereita käsissään ja istahti lopulta pöydän ääreen tapansa mukaan äänekkäästi keskustelua kommentoimaan. En tajunnut hänellä olevan asiaa juuri minulle, kunnes hän lopulta vaati taas yhden suunvuoron ja kääntyi puoleeni.


"Mulla olisi nuorelle neidille tässä tarjolla yksi työtehtävä. Kansalaiskirje."


Nojasin innoissani lähemmäs hänen alkaessaan lukea ääneen saamaansa viestiä, jonka aihe liittyi juurikin tieliikennelain soveltamiseen. Minua perehdyttäneet miehet alkoivat oitis kommentoimaan mahdollisen vastauksen sisältöä.


"Se on ihan yksinkertainen juttu" he totesivat loppukaneettinaan. Olin samaa mieltä. Katsoin L:ää innoissani.


"Saanko mä kirjoittaa sen?"


Hän vaikutti hieman yllättyneeltä innostani. Olin jo päätellyt näiden vastausten kuuluvan kaikkien muiden ei-ihan-lempiaskareisiin - kyseinen kirjekin oli saapunut noin viiden välikäden kautta meille. Minulla vain ei ollut varaa olla nirso.


"Jos haluat niin voit, mä lähetän sen sulle. En ala sitten itse luonnostelemaan."



Kuten naapurini aiemmin, hänkin kehotti minua käyttämään viestini hänen kauttaan - ei sillä, että se oli kovinkaan tarpeellinen neuvo. Lounastaukoon asti istuin pyörittelemässä sanamuotoja, kunnes lopulta lähetin noin kolmen rivin mittaisen vastaukseni takaisin L:lle.

Lounaalta palatessani löysin vastauksen, jossa L kiitteli viestiä oikein hyväksi, mutta totesi samalla vaihtaneensa hieman viimeisen virkkeen sanamuotoa. Seuraavaksi sainkin sitten esitellä luonnoksemme pomolleni, joka puolestaan muutti koko virkkeen kokonaan toiseksi. Pidin moraalisena voittona muun tekstin säilymistä alkuperäisenä.

Käytettyäni muutaman hetken muiden asioiden, kuten esimerkiksi henkilökortin hankinnan, hoitoon, palasin työpöytäni ääreen. Lähes heti minulle muutenkin säännöllisesti jutteleva naapurini kohotti katseensa vastapäätä istuvaan mieheen.


"Kuule, mulla olisi tässä yksi viesti sulle vastattavaksi. Vai annetaanko meidän korkeakouluharjoittelijan hoitaa?"


Osoitin ilmeisesti suurempaa intoa kuin puhuttelun kohteena ollut kollegani, sillä lähes saman tien tämäkin kirje ilmestyi sähköpostiini. Kysymyksen oli lähettänyt nuori, joka halusi nostaa mopojen nopeusrajoituksia. Naapurini virnisti.


"Tällä kertaa sä saatkin itse miettiä, mitä siihen pitäisi vastata. Kerron sulle vain mistä lähdet etsimään."


Seuraaviin perehdytystuokioihini asti käytin siis aikani miettimällä, miksi ehdotus olisi luultavasti varsin hankala toteuttaa. Arvelin kirjaimilla "E" ja "U" olevan jotakin tekemistä asian kanssa.

Kellon lyödessä kaksi melkein pyörin paikallani innosta. Oli L:n ja erään mukavanoloisen naiskollegani perehdytystuokion aika. Viisi yli hän nousi paikaltaan.


"Hei, meillä on nyt se juttu. Ala tulla, L."


"Joo, mä haen kahvia" tämä totesi, ja vaelsi mihinkään kiirehtimättä keittiöön, jonne seurasin esimerkin voimasta tyytyväisenä. Lopulta noin kymmenen yli kahdelta ahtauduimme kaikki kolme minulle jo tutuksi tulleeseen akvaariomaiseen neuvottelutilaan, jossa sain istua kunniapaikalla keskellä, kollegani kumpikin omassa päässään pöytää.


"No mitäs sä nyt haluat kuulla?" L virnisti arvattavasti.


"Mulla lukee täällä että tieliikenteen turvallisuuskysymykset, että jos nyt niistä pitäisitte jonkun vartin puheen" vastasin hyväntuulisena otettuani kynäni ja vihkoni valmiiksi esille. Muistiinpanojen tekeminen oli informaatiotulvan keskellä osoittautunut korvaamattomaksi.


L alkoi puhua ja minä kirjoittaa. Aihe oli yllättävän mielenkiintoinen - epäilemättä osittain hänen värikkään kerrontatapansa vuoksi.


"Sä tiedät varmaan paremmin kuin me, että nykyilmiö on ajokortittomien nuorten lisääntyminen. Jos sä asut täällä pääkaupunkiseudulla, et sä välttämättä edes tarvitse sitä mihinkään. Kun teillä on nämä Facebookit ja whatsappit käytössä, teidän ei enää tarvitse kokoontua joka ilta jossain Esson baarissa."


Virnistin ja myönsin huomion varsin oikeaksi. Kohta kuusi vuotta sitten saamani kortti oli kuvainnollisesti lähinnä pölyttynyt nurkissa. Siirryimme keskustelemaan työnteosta ministeriössä yleensä.


"Täällä saat tosiaan vastata aika useisiin kansalaiskirjeisiin, niin kuin se jota hoidettiin yhdessä tänään. Toisinaan tulee myös näitä, en tiedä onko sulle kerrottu, kirjallisia kysymyksiä kansanedustajilta?" Nyökkäsin. "Niihin täytyy suhtautua siinä mielessä hieman vakavammin, että ne hoidetaan virallisia teitä, ei vain lähetetä sähköpostitse jotain muutamaa riviä. Mutta kyllä niissäkin saattaa välillä olla aikamoisia juttuja.... Muutama vuosi takaperin eräs viihdetaiteilija lähetti kysymyksen, että miksi liikennevalot on suunniteltu niin, että ne näyttävät hänelle aina punaista... Kun pitäisi päästä sieltä kotikunnasta ajamaan eduskuntaan niin, että kaikki valot olisivat vihreinä. Mietin, että onko tämä kirjoitettu tosissaan."


Tarinan edetessä tärisin jatkuvasti enemmän pidätellystä naurusta ja varoin visusti nostamasta katsettani L:ään. Toisella puolellani naiskollegani vaikutti huvittuneen epäuskoiselta.


"No, vastasitko sä ihan tosissasi siihen?"

"Kyllä vastasin, oikein asiallisesti. Selitin hänelle siinä miten liikennevalot toimivat."


En pystynyt enää hillitsemään itseäni, vaan purskahdin nauramaan äänekkäästi. Luojalle kiitos äänieristyksestä kopin seinissä.

L nauroi itsekin hieman, ehkä lähinnä reaktiolleni.


"Mä voin vaikka näyttää sen kysymyksen ja vastauksen sulle!"

"Kyllä kiitos" hihitin ja yritin parhaani mukaan kasata itseäni. Loppukeskustelumme sujui onneksi vakavimmissa merkeissä pohtiessamme muun muassa syitä siihen, miksi Suomessa liikennekuolemia sattui huomattavasti enemmän kuin Ruotsissa. Lopulta naiskollegani vilkaisi kelloaan kauhistuneena.


"Hei, täähän on kestänyt jo vaikka kuinka kauan!"


Kello oli kolme. Palasin edelleen hyväntuulisena paikalleni, jossa naapurini tarjosi minulle kollegamme toimistossa kierrättämää purkkapussia.


"Palaako vielä?"


Mutustimme kaikki iloisina Jenkkiä, kun L ilmaantui hieman yllättäen takarivistä pöytäni viereen. Käsissään hänellä oli iso nippu erilaisia kannanottoja ja tutkimuksia, joiden sisällön hän vuorotellen esitteli ja selosti minulle perusteellisesti ennen niiden jättämistä minulle luettavaksi. Arvelin hänen ilahtuneen joko aiheeseen osoittamastani mielenkiinnosta, tai sitten vain olleeni nauramisineni hyvää yleisöä. Ilahduin yhtä kaikki saatuani arviolta toistasataa sivua uutta materiaalia pöydälleni - ainakin töissä kyllästyminen olisi taas askeleen kauempana.

Ehdin hetken selailla yhtä dokumenteista, kun L oli jälleen paikalla. Tällä kertaa hän ojensi minulle vain muutaman A-nelosen paksuista nippua. Vilkaisin päällimmäistä paperia ja puhkesin jälleen nauramaan nähtyäni mainitun viihdetaiteilijan nimen etusivulla.


"Nämä sä saat pitää vaikka muistona, mä tulostin ne ihan sulle. Voit siitä lukea sen kysymyksen ja mun vastauksen itse."


Kiitin häntä hilpeästi ja tein samantien työtä käskettyä. Ei ollut kovin yllättävää, että L oli hieman värittänyt kysymyksen sisältöä ja älyttömyyttä puheissaan. Pidin silti mopopojan ajonopeusmuutosta vähintäänkin yhtä varteenotettavana ehdotuksena.

....

Täten tulin myös uhranneeksi hauskuuden nimissä työpaikkani muutenkin ehkä melko turhan salailun.


Niin... kukakohan arvaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti