torstai 7. heinäkuuta 2016

Täydellinen torstai

On päiviä, joina lähes kaikki onnistuu - siinä määrin, että lopulta on pakko vain hymyillä leveästi itsekseen kuin idiootti ja aiheuttaa hämmennystä kanssaihmisissä.

Tämä oli sellainen päivä.


Jo aamulla elämä hymyili. Sade lakkasi juuri töihin lähtiessäni, ehdin aikaisempaan metroon ja jo kahdeksalta marssin sisään ministeriöön, jonka ulkopuolella olin vielä tavannut T:n, yhden minulle tutuimmista työkavereistani. Paikalleni päästyäni fiilistelin hetken sitä, että olin - nykyisin muutenkin puolityhjässä - toimistossa liki pitäen ensimmäisenä. Klikkasin artikkelin auki.

Olin yksi niistä työntekijöistä, jotka tekivät noin 40% työajastaan oikeasti töitä, mutta silloin aivan helvetin tehokkaasti. Niinpä aamurutiinikseni oli jo viikko sitten muotoutunut seuraava: tenttitulokset auki, yliopiston sähköposti auki, kuulokkeet korviin ja kohta kahvia hakemaan. Tenttitulosten osalta päivitin sivun noin sata kertaa päivän aikana, vaikka odotukseni eivät korkealla olleetkaan; finanssioikeuden osalta tietojen oli poikkeuksellisesti luvattu saapuvan kuun loppuun mennessä, eikä minulla ollut mitään syytä ajatella, että tulosten kanssa kiirehdittäisiin. Toivossa oli silti hyvä elää, ja sivun päivittämisestä oli tullut lähinnä automaatio.

Mitä taas artikkeliini tuli, kyseessä oli teksti, jonka työstämisen olin Bayreuthissa aloittanut - mikäpä muukaan. Olin maanantaiaamuna päättänyt lykänneeni väistämätöntä kylliksi ja avannut raskain mielin tekstini ensi kertaa sitten maaliskuun. Kaikeksi hämmästyksekseni olin artikkelintynkäni luettuani ollut suorastaan tyytyväinen. Tämän yllättävän itseluottamuspuuskan voimin olin sitten tämän viikon ajan nipistänyt työtunnin sieltä ja toisen täältä tekstiä hioakseni, kunnes lopulta olin tuijottanut viittä täyttä sivua ja tajunnut olevani lopussa. En tiennyt, miten enää jatkaa, ellen sitten aikonut käyttää työhön loputtomasti sekä työ- ja vapaa-aikaani. Niinpä olin lopulta päättänyt, että en voisi enää lykätä väistämätöntä; työ tulisi joskus lähettää professorille, ja mitä kauemmin sitä venyttäisin, sitä suuremmat odotukset hänellä sille luultavasti olisi.

Joku olisi voinut ajatella, että viimeistään saamani työtodistus olisi vakuuttanut minut siitä, että tekstini olisi hänen mielestään aivan kelvollista. Toisin oli käynyt. Tähän asti olin sentään aina voinut olettaa ylittäväni hänen odotuksensa - nyt uskoin lähinnä romuttavani ne, kun en suurista unelmistani huolimatta kyennyt toimittamaan hänelle painovalmista tekstiä.

Aikani yksityiskohtia vastentahtoisesti hiottuani luonnostelin lopulta sähköpostin valmiiksi, mutta päätin hakea rohkaisevan aamukahvin ennen viestin lähettämistä. Kenties keksisin vielä jotain alitajuntani saadessa hetken työstää asiaa.

Kahvia hörppiessäni sihteerimme ilmoitti pöytäseurueelle lähtevänsä pian lomalle ja toivovansa siksi kaikkien keskeneräisten projektien saattamista hyvissä ajoin hänen tietoonsa.

"Meidän pitäisi katsoa sitä rinnakkaislain kirjoittamista", vastasin. Olin juuri edeltävänä päivänä töistä lähdössä ollessani saanut kuulla laajentavani repertuaariani tieliikenteestä meriasioihin - asioihin, joita yhdisti se, että kukaan ei ollut niistä erityisen innoissaan. Minulle asia oli melko yhdentekevä, oikeastaan melkeinpä toivoin jo vaihtelua. Vain muutamaa päivää aiemmin olin nimittäin kahlannut läpi loputonta listausta ajoneuvojen sallituista enimmäismitoista ja -massoista.

"Joo hyvä, katsotaan sitä nyt yhdessä. Mutta juo siis vaan kahvisi rauhassa loppuun!" hän ilmoitti. Sihteerimme oli varsin rempseä, äänekäs ja loputtoman puhelias. Hän muistutti siinä määrin äitiäni, että koin olevani immuuni kaikille näille piirteille. Toisinaan tuntui, että kaikille muille se ei ollut aivan yhtä helppoa. Muutamaa päivää aiemmin olin uhkarohkeasti tarkistanut ja omin päin korjannut hänelle virheelliseksi toteamani ruotsinkielisen käännöksen, minkä jälkeen hän oli suhtautunut minuun huomattavasti entistäkin suopeammin. Tein siis töitä käskettyä ja siemailin kahvini rauhassa loppuun ennen työpisteelleni palaamista, minne hän ilmoitti pian saapuvansa.

Tottumuksesta klikkasin ensimmäisenä päivitä-nappia tenttitulosten sivulla odotellessani.


"16.6. Finanssioikeus".


Voi ei.

Jähmetyin tuijottamaan sivun yläosaan ilmestynyttä tekstiä, kun sihteerimme jo porhalsi paikalle. Yritin parhaani mukaan keskittyä, mutta sydämeni takoi. Olin onnistunut vakuuttamaan itselleni, että olin läpäissyt viimeisen pakollisen tenttini, mutta nyt kun tulokset olivat vastoin kaikkia odotuksia saapuneet suorastaan ajoissa...

En ollut varma, halusinko tietää. Niinpä heti sihteerin poistuessa hetkeksi nappasin linkin auki, kuin repiäkseni laastarin.

Kuten yleensä, opiskelijanumeroni oli lähes ylimmäisenä - tulokset kun kirjattiin salista poistumisjärjestykseen. Siirsin hitaasti silmäni sivun oikeaan laitaan.

"27 pistettä - 1."

Ei voinut olla totta.


JEEEEEEEEEEEEEE.


Huusin ja tuuletin pääni sisällä. Kuten jokaisen aiemman rästitenttini tänä vuonna, olin läpäissyt niin täpärästi, että rima heiluisi vielä pitkään - paljon täpärämmin kuin olisin voinut ajatella. Mutta sillä ei ollut mitään väliä.

Tänään pistäisin jo aiemmin täyttämäni lomakkeet postiin. Tämä oli se päivämäärä, jona minusta tulisi virallisesti oikeusnotaari. Lopultakin.


En usein ollut ollut yhtä hilpeällä tuulella töissä.

Käytettyäni hetken kaikkien lähimmäisteni tiedolla häiriköimiseen, jatkoin töitäni lounastaukoon asti varsin motivoituneena. Professoria en tosin vieläkään uskaltanut lähestyä, vaan arvelin paremmaksi odottaa, kunnes mieleni hieman tyyntyisi, jotta en tulisi lipsauttaneeksi viestiin mitään aivan älytöntä.

Lounaalla T onnitteli minua vilpittömästi.


"Mä haluaisin jäädä tänne", tunnustin. "Mutta eivät ne varmaan ota mua... en ole lähelläkään lopullista valmistumista, gradunkin aloitan vasta tammikuussa."


"Kyllä ne ottavat notaarejakin töihin suunnittelijoiksi. Ja sä selvästi viihdyt ja teet hyvää työtä... voi ihan hyvin olla, että ottavatkin."


Puimme asiaa hetken, mutta en heikohkoista mahdollisuuksistani huolimatta jaksanut olla kovin alla päin. Työni jatkuisi varmuudella ainakin seuraavat kolme kuukautta, ja toisaalta kokoaikatyön ja gradun yhteensovittaminen vaikutti melkoisen ahdistavalta jo ajatuksen tasolla. Kaikella olisi puolensa.

Töihin palattuani päätin lopultakin hoitaa vielä yhden hiertävän asian pois päiväjärjestyksestä, ja avasin jälleen kerran laatimani sähköpostin.


"Hyvä professori,

luotan siihen, että kaikki on hyvin Bayreuthissa. Minä viihdyn uudessa työssäni, vaikka se pyöriikin lähinnä liikennelakien ympärillä...

Koska ajattelin, että on korkea aika, että lähetän sinulle jotain tarkistettavaksi, ja koska en oikein tiedä, miten edetä, liitän tähän tähän mennessä kirjoittamani tekstin. Niin mielelläni kuin lähettäisinkin sinulle painovalmiin artikkelin, niin se valitettavasti ylittää osaamiseni...

Olen yrittänyt mainita kaiken olennaisen, mitä Suomessa on tällä hetkellä meneillään. Suurin osa tiedoista on luettavissa englanniksi; liitän mukaan dokumentin, johon olen kerännyt käännösversiot, niin että voit tarkistaa ja editoida tekstiäni. Samasta syystä olen jättänyt alaviitteisiin linkit.

Toivottavasti tästä on apua. Ehkä voisit vihjata minulle, jos ja miten voisin jatkaa Suomen osiota. En ole koskaan kirjoittanut tällaista artikkelia, ja pelkään sen alkavan muistuttaa lähinnä seminaarityötä...

Ystävällisin terveisin,

Elle"


Sanojeni mukaisesti liitin mukaan sekä artikkelini että dokumentin, johon olin kerännyt ja eritellyt kaikki tekstissä käyttämäni englanninkieliset käännökset. Erityisen tyytyväinen olin viimeiseen löydökseeni: virallinen saksankielinen käännös Suomen julkisuuslaista.


Pitkään harkittuani, tekstiä tarkisteltuani ja ongelmoituani klikkasin lopulta riuhtaisun omaisesti lähetä-nappia, ja tunsin kouraisun vatsanpohjassani.


"Eiköhän hän ole siihen tyytyväinen", totesivat myöhemmin kaikki, joille puin asiaa.

"Mä ihailen tuota miestä kirkkaasti enemmän kuin ketään tässä maailmassa", tokaisin empimättä takaisin. "Ja olen sitä paitsi urani velkaa. En ihan hirveän kevyin mielin lähettäisi yhtään mitään, saati tällaista."


Tehty oli nyt tehty, ja päätin nopean vastauksen pelossa unohtaa puhelimeni hetkeksi ja keskittyä jälleen työntekoon. Rinnakkaislain laatiminen oli hauskaa, oli aihe sitten kuinka kuiva hyvänsä. Silloin tällöin työni tosin väkisinkin keskeytyi saadessani satunnaisia onnitteluviestejä tai huomatessani ajatusteni muuten vain harhailevan päivän tapahtumien ympärillä.

Hetken puhelintauon pidettyäni vilkaisin näyttöä, ja suorastaan pelästyin havaitessani saaneeni Johannekselta lyhyessä ajassa kasan viestejä. Hänelle moinen oli niin harvinaista, että arvelin tämän merkitsevän vain yhtä kahdesta vaihtoehdosta; joko hän oli vihdoin ostanut lentolippunsa, tai sitten joutunut syystä tai toisesta perumaan koko homman.

Avasin viestit. Ensimmäisenä oli selvästi hänen itsensä nappaama kuva, jossa pöydällä lojui avonainen saksankielinen pokkari.

Zoomasin lähemmäs lukeakseni otsikon.


"Älä tee tätä!

Kärsivällisyydelläkin on rajansa. Nämä asiat ärsyttävät jopa pitkäpinnaisia suomalaisia."


Leveästi virnistäen aloin lukea alaotsikkoja selityksineen. Sisällä tupakointi, jonossa etuilu, asunnossa käveleminen kengillä...


"Tämä on tosi hauska!", totesi hänen seuraava viestinsä hymiöiden kera. "Katso, "Loputon ja tyhjänpäiväinen puhuminen!""


Nauroin hiljaa ja etsin kyseisen otsikon kirjasta.


"Suomalaiset ovat pidättyväistä kansaa. Vaikeneminen seurustelun aikana on aivan tavanomaista. Päälle puhumista pidetään yleisesti epäkohteliaana. Ja jos heität ilmoille lauseita kuten "teidän pitäisi tulla joskus kahville", ne otetaan ja niitä on syytä tarkoittaa vakavasti. Ainakin, jos haluat pitää uudet suomalaiset ystäväsi."


Yritin olla hihittämättä liikaa vastatessani.


"Tunnistitko minut tuosta?"


Toisin kuin yleensä (lue= aina), hän vastasi lähestulkoon heti.


"Ensimmäisten päivien osalta, kyllä. Sitten sinusta tuli saksalainen."


En osannut päättää, liikuttuisinko vai huvittuisinko.


"Olen hieman saksalainen sisältä. Tämä pitää tosin täysin paikkansa... paitsi, että minua ei häiritse puhuminen. Saanpahan olla itse hiljaa."


"Haha, joo. Odotan reissua todella innolla! Ostan liput ihan lähipäivinä. Ongelmana on, että olen loukannut selkäni aika pahasti... käyn ensin lääkärillä varmuuden vuoksi. Se on välilevyn pullistuma."


Mielihyväni siitä, että hän sanoi odottavansa matkaa innolla - sillä jos hän näin erikseen sanoi, se varmastikin piti paikkansa - vaihtui jonkinlaiseen ahdistukseen. Ei voinut olla totta. Olin hiljattain alkanut laskea päiviä. Tiesin, että niitä oli tasan 40 jäljellä. Melkoisen paljon nuhasta toipumiseen, ei välttämättä niinkään isomman selkävaivan ollessa kyseessä.


"Tosi ikävää kuulla. Toivottavasti se paranee itsestään tai lääkkeillä, eikä... no vaikka leikkauksella."


"En minä mene leikkaukseen, en usko. Olen vasta 21... ei, saan tällä viikolla vahvat kipulääkkeet ja aloitan pian fysioterapian."


En ollut aivan varma siitä, ymmärsikö hän mainitusta iästään huolimatta esimerkiksi pysytellä pois kuntosalilta. En kuitenkaan kehdannut kysyäkään.


"Hyvä, toivotaan niin. Ja minäkin odotan sitä innolla... en malta odottaa sitä hetkeä, jona tajuat kaikkien näiden vitsinä pitämiesi juttujen olevankin totta."


"Hah, niinpä. Mutta nyt olen varautunut, luin tuon kirjankin!"


"Tiedät kohta Suomesta enemmän kuin minä. Voit pitää minulle esitelmän."


"Jep."


Kenties ainutlaatuisen pitkän yhtäjaksoisen keskustelumme jälkeen palasin töideni pariin. Ei sillä, että olisin muulloin pahastunut hänen tavanomaisen harvakseltaan ja lyhyesti kirjoitetuista vastauksistaan - vasta Bayreuthin aikani jälkeen olin oikeasti tajunnut, miten uskomaton tuuri minulla oli tässäkin suhteessa käynyt. Kuulemieni kokemusten mukaan olin vähemmistössä voidessani sanoa, että hän oli toden totta paitsi hoitanut osaltani työnsä vähintäänkin sadan prosentin tunnollisuudella, myös ollut minulle loputtoman avulias vielä Suomeen paluuni jälkeenkin.

Vilkaisin kuvaa vielä muutaman kerran. Huvituin tajutessani, että kirjassa oli myös eritelty ohjeet siihen, miten toimia, jos joku kutsuisi mökilleen (kirja jopa tunsi sanan mökki.)


"Mikäli et tunne isäntääsi kovin hyvin, pidättäydy ylenpalttisista syleilyistä ja pusuista."


Mieleeni muistui väkisinkin hänelle viimeksi linkkaamani kuva ulkomaalaisten diplomaattien koulutuksesta Suomeen, jossa oli erikseen painotettu, että suomalaisia ei koskaan pitäisi "halata, pussata tai koskea". En tiennyt, olisiko hän kenties jättänyt halailuni vähemmälle, jos olisi kuullut ohjeet jo ennen Bayreuthin aikaani.

No, minähän olin toisaalta saksalainen.


Tehdessäni puoli viiden aikaan lähtöä sihteerimme ilmestyi jo ties kuinka monennen kerran tarkistamaan, miten edistyin. Hänelle ei tuntunut olevan täysin selvää, että olin jo melkoisen perehtynyt saamieni kaltaisiin tehtäviin, mutta en viitsinyt sitä toisaalta painottaakaan. Hän oli selvästi mielissään saadessaan neuvoa.


"Mulla on oikeastaan vain yksi kysymys. Miten saan tän muotoilun muutettua oikeaksi?"

"No katsos, täältä näin, ja sitten tuosta - näin helposti!"

"Ai! No kiitti, sitä mä oon tässä ihmetellyt jo hyvän aikaa."


Hän nauroi iloisesti ja taputti minua olalle.


"Arvaa, kauanko mä sitä aikanaan olen miettinyt."


Lähtiessään hän taputteli minua uudelleen ja tiedotti koko toimistolle iloisesti isoon ääneen, miten suureksi avuksi olin ja miten voisin jättää jotakin myöhemmällekin. Tunsin muuttuneeni lähestulkoon hänen uudeksi adoptiotyttärekseen, mutta sehän ei minua haitannut - olin kaivannut juurikin yhtä välitöntä ja hyväntuulista ilmapiiriä. Ulos leimatessani totesin olleeni kerrankin puoli tuntia yliaikaa töissä aivan huomaamattani.


Kotiin päästyäni, ja tutkintohakemuksen postiin heitettyäni, vietin illan viinilasi kädessä musiikkia kuunnellen ja vanhemmilleni ja ystävilleni jutellen. Mikä päivä.

Yhdeksän aikaan illalla tunsin kuitenkin vatsaani putoavan melkoisen painon, kun tajusin saaneeni huomaamattani Saksasta uuden sähköpostin.

Pitelin puhelinta etäällä kasvoistani kuin se voisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää, ja klikkasin viestin auki.


"Kiitos, hienoa! Vilkaisen sitä.

Parhain terveisin, professori."


Pahin oli vältetty, toistaiseksi. Palasin viinini pariin, ja ensimmäistä kertaa huomasin olevani huojentunut, että välillämme oli toista tuhatta kilometriä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti