keskiviikko 24. elokuuta 2016

Kylmää vettä

Ovelleni koputettiin puoli kuuden aikaan tiistai-iltana, ja hyppelin avaamaan.


Ehdimme hädin tuskin vilkaista toisiamme, kun purskahdimme jo molemmat nauruun.

"Tervetuloa takaisin", toivotin Johannekselle hilpeästi hänen astellessaan virnuillen sisälle ja nakatessaan reppunsa maahan ennen patjalle kaatumista.

"Tämä oli ehkä typerämpiä juttuja, mitä olen tehnyt vähään aikaan", hän ilmoitti yrittäessäni turhaan pidätellä nauruani. Istahdin takaisin baaritiskin ääreen katselemaan häntä. Hänen viikon aikana kasvattamansa sänki sekä päälleen valitsema resuinen t-paitansa lisäsivät entisestään vaikutelmaa siitä, että hän oli juuri palannut suurelta seikkailulta.

"Aaah, tämä niin ei ollut sen arvoista", hän totesi nauraen. "Mutta tulipa käytyä Lapissa. Lentokoneessa mietin, että olisin mieluummin ollut vaikka uimassa tuossa sinun lähelläsi olevassa järvessä!"

"Meressä", korjasin automaattisesti, ja jatkoin: "Olisiko se ollut sen arvoista, jos olisit lähtenyt aiemmin?". Hän nyökkäsi.

"Halusin oikeastaan käydä... Ila... Mikä se on, Lapin pääkaupungissa?"

Mietin hetken, ja pudistin päätäni.

"Luulin, että se olisi Rovaniemi."

"Ei, Rovaniemi ei ole riittävän pohjoisessa", hän ilmoitti heti. "Se on joku iillä alkava. Ila, Iva... jotain."

"Ivalo?" ehdotin lopulta, ja hän nyökkäsi ilahtuneena.

"Niin juuri!"


Hän selitti kaiken siitä, miten oli miettinyt ehkä tekevänsä jotakin hölmöä ja pakannut vain yhden vaatekerran mukaan. Miten oli ensin harkinnut Turussa käymistä, mutta "sehän olisi sama kuin kaikki muutkin kaupungit etelässä".  Miten lennot Ivaloon, jonne hän oli todella hingunnut, olisivat olleet yhtä kalliit ja vain vähän pidemmät, mutta lähteneet huonompaan aikaan. Niinpä hän oli päätynyt juoksemalla ja viimeisellä minuutilla lentokentälle ilmestyen Rovaniemen koneeseen.

Tiedustelin hilpeänä, mitä hän oli tehnyt Rovaniemellä. Pyöräretkensä lisäksi - "siellä satoi niin paljon ja jääkylmää vettä, etten saanut edes kuvia!" -  hän selosti käyneensä jonkinlaisessa arktisessa museossa, ja tajusi kesken kaiken rannekkeen olevan yhä ranteessaan.

"Löytyisikö sinulta saksia, voisit irroittaa tämän?", hän tiedusteli saksaksi keskeyttäessään hetkeksi tarinansa ja ylös hypätessään. Kuten yleensä, hänen denglishinsä oli vain pahentunut ajan ja innostuksen myötä, ja nyt hän sekoitti jo varsin armotta eri kielten sanoja ja lauseita. Jostain syystä se teki koko jutusta entistä hauskemman kuunnella.

"Siellä museossa oli sellaisia aidon kokoisia... ööm, mikä on Elch?" hän jatkoi vapautettuani hänet ja kaatuessaan takaisin patjalle.

"Hirvi?"

"Niin, hirviä! En tiennyt niiden olevan isoja, se oli valtava. En todella tiennyt sitä. Ja jotain eskimojuttuja, miten ihmiset Rovaniemellä elivät sata vuotta sitten tai jotain. Mutta se syy miksi halusin Rovaniemelle oli sellainen luonnonpuisto, jossa pääsee yöpymään mökissä! Mieti! Olisin ostanut, mikä se on, Schlafsackin, jossa nukutaan, tiedätkö? Ja nukkunut siellä! Mutta juuri tähän minulla ei ollut aikaa."

"Meidän on ehkä mentävä sinne retkelle joskus", totesin hymyillen. Hän nyökkäsi varsin vakavana.

"Niin, ehkä...

Mutta jessus, että tämä ei ollut sen arvoista. Varsinkin, kun jouduin ostamaan paluulennon kahdesti, tiedätkö? Käytin ensimmäisiin lentoihin isäni luottokorttia - muistan sen numeron - mutta tarvitsin jonkinlaisen varmennuskoodin, joten jouduin soittamaan hänelle ja kysymään." Hän nauroi.

"Ja mitä isäsi tästä ajatteli?", kysyin leveästi virnistäen. Hän kohautti olkiaan.

"Ei tainnut hirveästi välittää. Mutta jouduin maksamaan paluulennon itse, koska en kehdannut kertoa tästä. Ja luulen, että äitini ei pitäisi koskaan kuulla tätä tarinaa."

Hihitin edelleen.

"Ehkä kerrot parinkymmenen vuoden päästä tarinan siitä, miten kerran kävit Lapissa."

Mies oli sen verran vakava, että epäilin tämän tuskin tapahtuvan silloinkaan. Hetken toivuttuaan hän tosin virnuili jälleen ja otti kännykkänsä esiin.

"Ja muuten, tämäkin vielä! Minulla ei ollut laturia, joten jouduin tosissani varomaan tämän puhelimen käytön kanssa! Olisin voinut ostaa sellaisen, mutta ne maksavat lentokentällä kolmekymppiä, ja tiedän niitä myytävän netissä jollain kolmella eurolla... ja mehän tiedämme, että en osta kalliita juttuja."

Nauroimme niin, että epäilin sen kuuluvan naapuriin asti.


Johanneksella kesti aikansa toipua paluustaan, mutta en ollut moksiskaan. Hänen juttunsa Rovaniemeltä olivat toinen toistaan viihdyttävämpiä. Loppuviimein päädyimme keskustelemaan siitä, miksi Joulupukki oli suuri hahmo kyseisessä kaupungissa.

"Mutta hänhän on... mielikuvitushahmo? Jotain amerikkalaista höpötystä?" mies totesi silmät pyöreinä.

"Niin on, mutta tiedäthän, kaikki lapset tietävät Joulupukin tuovan lahjat..." aloitin. Hän keskeytti edelleen aidon hämmästyneenä.

"Mutta eihän se niin mene. Ei Joulupukki tuo lahjoja."

"Kukas sitten?" kysyin aivan yhtä kummissani.

"No, Jeesus tietysti. Tai no, teknisesti ottaen se joku tyttö, mutta oikeasti Jeesus."

Väittelimme aiheesta hetken, minkä jälkeen päädyin kompromissina selittämään Suomen Joulupukki-käsityksen vastaavan pitkälti Amerikan vastaavaa, joskin harhaoppisten siellä luulevan Joulupukin olevan Pohjoisnavalta kotoisin.

"Mutta oikeasti hän asuu Rovaniemellä", ilmoitin, ja Johannes totesi nyt ymmärtävänsä, miksi oli tavannut aiheesta intoilevia turisteja hostellissaan.

"He olivat jotain kolmekymppisiä. Aika kummallista."


Asian lopulta käsiteltyämme päädyimme yksissä tuumin siihen, että olisi jäähyväisillallisemme aika. Hetken satunnaisesti ravintoloita hänen matkaoppaastaan ja netistä selattuamme päätimme lähteä Kampin liepeille jotakin italialaisen tyyppistä ruokaa etsimään. Niinpä päädyimme Forumin Ristorante Italoon, jonka Johannes totesi heti ulkopuolelta vaikuttavan viihtyisältä.

Kuullessaan meidän keskustelevan lähinnä englanniksi tarjoilija tiedusteli Johannekselta, haluaisiko hän englanninkielisen menun. Hän kieltäytyi, meidän kahden muun lieväksi epäuskoksi.

"Odotatko minun vain kääntävän sinulle?", kysyin häneltä huvittuneena jäätyämme kahden. Hän paheksui minua selvästi.

"Ruokien nimet ovat italiaksi, kyllä minä ne ymmärrän. Tarvitsen vain muutaman sanan. Mitä tarkoittaa..."

Seuraavat hetket käytin kääntämällä hänelle sanoja kuten "porsaanposki", "ylikypsä" ja "pekoni". Minun oli myönnettävä, että hän pärjäsi hyvin. Loppujen lopuksi, valtaosa ravintolasanastosta oli samaa joka maassa, ja hän luetteli pian minulle sujuvasti valitsemansa pizzan sisällön.



Illallinen oli mukava, vielä mukavampi kuin olin odottanut. Mies oli jälleen kuin eri planeetalta keskittyessään viihdyttämään minua kaiken maailman tarinoilla ja vitseillä. Söimme juttelultamme ja nauramiseltamme niin hitaasti, että lopulta tajusin pastani menneen jo aivan kylmäksi. Ravintolassa soi Take me to church. Tulisin ikuisesti muistamaan kuulleeni kappaleesta ensi kerran viimeisenä iltanamme Bayreuthin salakapakassa, jossa meille seuraa pitänyt nainen oli selittänyt olevansa sitä kurkkua myöten täynnä. Muisto hymyilytti tämän sattuman johdosta entistä enemmän.





Pitkän aikaa saimme kulumaan juttelemalla, yllätys yllätys, opiskelusta. Oli kummallista, miten välillä jo niin loppuun kalutulta tuntunut aihekin oli nyt lähde loputtomille keskusteluille. Sivusimme kuitenkin tuttuun tapaan myös aikaani Bayreuthissa.

"Kun menen kotiin, lähetän sinulle sen lehden, jonka unohdin tuoda", Johannes ilmoitti. "Sinun artikkeliasi todella rakastettiin Saksassa. He sanoivat, että se oli niin henkilökohtainen, että kerroit siinä, mitä oikeasti ajattelit ja miten sinulla oli mukavaa. Ja se, että olemme sen harjoittelun ansiosta ystäviä rajojen yli ja olen nyt täällä - siitähän koko jutussa on lopulta kyse."

Hymyilin hänelle liikuttuneena.

"Niin, niin minustakin."


Saatuamme lopulta lautasemme tyhjiksi Johannes totesi yllätyksekseni tarjoilijalle, että voisi juoda vielä espressoa. Tilatessani kahvin vilkaisin ympärilleni. Kello kävi jo melkein yhdeksää, ja paikka alkoi tyhjentyä ympärillämme. Hän kuitenkin keskeytti asian pohtimisen palaamalla jälleen Lapin-reissuunsa.

"Join Lapissa jotakin halpaa siideriä unilääkkeeni kanssa. Se lääke pitäisi kieltää, oikeasti. Menin melkoisen sekaisin siitä yhdistelmästä."

Tiedustelin, mitä siideriä hän oli juonut, ja hän kohautti olkiaan.

"Omenasiideriä se oli. Se oli musta tölkki ja siinä oli iso kolmonen edessä, roomalaisilla numeroilla."

Virnistin ja ilmoitin hänen erehtyneen juomasta.

"Joit siis kaljaa."

"Ei, vaan omenasiideriä. Kyllä minä nyt sen maun tunnistan", hän intti. Tähän oli vaikeaa väittää vastaan... ainakin, kunnes hän jatkoi:

"Siinä oli kolmonen edessä, ja iso eläimen pää. Sellaista mitä join mökillä saunassa."

Purskahdin nauramaan tarjoilijan nostellessa kahveja eteemme, ja nappasin puhelimeni.

"Nyt minun on pakko näyttää, mitä ajattelen tästä".

Läväytin hänen eteensä ensimmäisen Googlessa näkemäni kuvan.

"Sinä joit tätä. Ja tämä on kaljaa."




Jatkoin hänen ilmeelleen nauramista hyvän tovin hänen miettiessään asiaa.

"Ei hemmetti, nyt täytyy kyllä tutkia tämä."

Hyvinkin pian hän virnisti puhelimensa ruudulle ja käänsi sen ympäri.

"Hyvä on, erehdyin. Tämä on se mitä join. Mutta katso nyt, molemmat ovat mustia!"


"Ja onhan tuossakin nimessä eläin", myönsin ystävällisesti, ja pääsimme lopulta jättämään väittelyn sikseen. Oli helpotus tietää, ettei hän ollutkaan lääkkeiden ja alkoholin sekoittelustaan aivan seonnut.

Puoli kymmeneltä olimme juuri alkaneet harkita poistumista, kun ravintolassa annettiin valomerkki. Hetken intensiivisesti tarjoilijaa tuijotettuaan Johannes sai tämän lopulta kutsuttua paikalle.

"Hei, tahtoisin maksaa. Molemmat."


"Kiitos, tiedäthän, että ei sinun tarvinnut maksaa puolestani", totesin tarjoilijan poistuttua ja alkaessamme tehdä lähtöä.

"Ole hyvä... Tiedäthän, että sinun ei tarvinnut antaa minun majoittua Helsingissä ilmaiseksi" hän virnisti takaisin. Myönsin tämän todeksi, ja poistuimme hyväntuulisena Forumista, jossa lähes kaikkien muiden paikkojen ovet oli jo lukittu ja valot sammutettu.

"Onpa täällä paljon ihmisiä liikkeellä, tämä on ihmeellistä", hän pohti kävellessämme lämpimässä illassa bussiterminaalia kohti.

"Tiedätkö, joskus mietin, millainen maailma olisi, jos Hitler olisi voittanut", hän ilmoitti hetken kuluttua äkkiarvaamatta aivan yhtä keskustelevaan sävyyn. Nauroin, mutta annoin hänen jatkaa miettimistään ääneen. Historia oli hänelle sen verran mieluinen aihe, että hän sai suurimman osan paluumatkastamme rattoisasti kulumaan siitä keskustellen. Päästyämme lopulta taloni eteen juttu oli kuitenkin jo unohtunut.

"Mitä muuten ajattelit, kun soitin sinulle ja sanoin meneväni paikkaan nimeltä Ro... Rovanj... ei, odota, Ro-va-nie-mi?" hän tiedusteli hilpeänä kiivetessämme rappuja ylös. Minua nauratti, mutta koitin olla hiljaa, kunnes saimme oven suljettua takanamme.

"Ensin, että kuulin väärin, vaikka tiesin sinun selvästi sanoneen Rovaniemi. Sitten, kun sanoit palaavasi keskiviikkona, ajattelin, että lähtisit vain minua hyvästelemättä suoraan Saksaan..."

"Mutta sehän olisi ollut julmaa", hän totesi kesken lauseeni silmät pyöreinä. Virnistin ja nyökkäsin olevani samaa mieltä.

"Joo, tuntuihan se aika rankalta, ettet olisi edes varoittanut etukäteen. Mutta sitten tajusin, ettei se ollut mahdollista."


Hetken vielä aihetta puituamme palasimme lähinnä vanhasta tottumuksesta katselemaan omilla tahoillamme nettiä ja hoitamaan muita iltarutiineja. Jossain kohtaa mies kuitenkin havahtui jälleen.

"Niin, moneltako heräämme huomenna? Puoli seitsemältä? Sitten voimme syödä aamupalaa, voisin mennä uimaan, ja pakata ja lähteä. Moneltako minun tulee lähteä kentälle?".

Olin mielissäni siitä, että hän piti omaakin aikaista heräämistään ja aamupalan tekoa niin itsestään selvyytenä. Kerroin hänelle sopivan aikataulun, ja päätin sitten pikku hiljaa kömpiä suihkun kautta sänkyyn. Peiton alle kavutessani hän makoili jo patjallaan, edelleen puhelin kädessään. Päätin tarkistaa Facebookin ennen nukahtamista, ja tyrskähdin naurusta ensimmäisen kuvan lävähdettyä silmilleni.

"Mitä, mille naurat?", hän tiedusteli tavallisesta poiketen ja kääntyi mielenkiinnolla puoleeni. Esittelin hänelle kuvaa kännykästäni.


Nauroimme molemmat.

"Joo, tuttu tunne tenttien jälkeen", hän ilmoitti.

"No, hyvää yötä."

"Hyvää yötä!".


Käänsin selkäni huoneeseen ja suljin silmäni, yrittäen olla nauramatta enempää. Muutama minuutti kului.

"Elle?" hän tiedusteli varovasti. En jaksanut avata silmiäni.

"Mhm?"

"Löysin juuri tällaisen memen... "jos Hitler olisi voittanut, millaisia elokuvia nyt tehtäisiin?"."

Purskahdin uudelleen nauruun ja kierähdin sängyssäni ympäri todistaakseni tätä omin silmin. Totta se oli.

"007 ja... Himmler?" hän ehdotti hetken hänen olkansa yli katseltuani, ja nauroin entistä enemmän kaatuessani takaisin makuulle.

"Et siis ole ainoa ihminen maailmassa, joka miettii näitä asioita." Hymyilin ja suljin jälleen silmäni.

"No, en tietenkään", hän totesi itsestään selvyytenä ennen nukahtamistani.


***
Aamulla annoin miehen nukkua, kunnes olin aamupalaa vaille valmis lähtemään.

"Johannes? Kello on puoli kahdeksan, haluaisitko herätä?".

Kuten maanantaiaamuna, hän oli ennätysajassa jalkeilla ja heittelemässä pekonia ja kananmunia pannulle. Keitin kahvia ja yritin taistella hitaasti mutta varmasti nousevaa suruani vastaan.



Istuimme jo vakiintuneeseen tapaamme syömässä, minä baaritiskin ääressä ja hän minua vastapäätä, "erinomaiseksi" julistamassaan nojatuolissa. En pitänyt turhaa kiirettä. Juttelimme siitä, miten hänen pitäisi sunnuntaina jatkaa opiskelua, ja miten minä toivoin jollakin ihmeen kaupalla saavani jatkaa työpaikassani syksyllä - siitä huolimatta, että olin saanut suoraan tiedusteluuni asiasta melkoisen ympäripyöreän vastauksen. Lopulta hymyilin hänelle varovasti.

"No... Oliko Suomessa käyminen sen arvoista?"

"Oli, se oli hienoa", hän ilmoitti heti. "Varsinkin Lapissa käynti."

Nauroin noustessani ja alkaessani pikku hiljaa kerätä tavaroitani.

"Mutta kuule, tulet aina muistamaan käyneesi kerran Lapissa, kun taas parin vuoden päästä kukaan ei muista jotain paria sataa euroa."

"Niin, olen samaa mieltä", Johannes myönsi hymyillen. Hetken seisoimme lähinnä tuijottamassa toisiamme ja vaihtamassa hieman vaivaantuneesti jalkaa.

"No, luulen, että minun täytyy lähteä. Älä jätä liikaa tavaroitasi, muuten joudun postittamaan ne... mutta ole kiltti ja muista jättää avain tänne. Vaikkakin olen enemmän kiintynyt siihen teiltä saamaani avainnauhaan."

Hän lupasi muistaa asian.

"Kiitos, että sain olla täällä, ja että veit minua kaikkialle. Sinne mökki-paikkaankin, se oli parasta."

"Niin oli... ja tiesin sen jo ennalta."

Räpyttelin hieman tavallista enemmän ja käänsin katseeni pois.

"Tämä alkaa oikeasti surettaa minua."

"Joo, niin minuakin", hän totesi ja levitti käsiänsä. "Halataan siis."

Hymyilin ja halasin häntä tiukasti.

"Toivon, että tapaamme vielä, tiedäthän."

"Tietysti", Johannes vastasi vakavana päästäessäni irti.

"Ja... jos joskus haluat tulla käymään, asumaan vanhemmilleni sinne Nürnbergin lähelle, voit tulla. Kysyin jo isältäni asiasta, ja hän totesi, että tietenkin saat tulla. Eli voit vain soittaa ja kertoa tulevasi". Hän hymyili vilpittömästi potkaistessani eteisessä kenkiä jalkaan, ja vastasin hymyyn hieman epävarmasti.

"Harkitsen asiaa. Vanhempasi ovat aina vaikuttaneet minusta oikein mukavilta."

"Joo, sinähän et koskaan tavannut heitä? Siskoni vain?"

Myönsin asian todeksi. En sanonut sitä ääneen, mutta etäisesti kuvittelin ehkä meneväni kylään ensi keväänä, kun asuisimme jälleen samassa maassa. Joskaan en ehkä puoleksitoista viikoksi.

"Onhan sinulla avain?", hän tiedusteli työntäessäni jo ovea auki.

"On, pitäisi olla." Pysähdyin vielä sekunnin murto-osaksi, ja hymyilimme toisillemme huoneen poikki.

"Bye."

"Bye."


Sää oli ankean harmaa ja viileä, kun astelin bussipysäkille. Mietin hänen aikeitaan mennä uimaan jopa omasta mielestäni jäätävään mereen, vaikka hän oli ilmoittanut tämän yhdeksi asioista, joita hän ei koskaan Saksassa suostunut tekemään. Kuuntelin musiikkia ja räpyttelin kyyneleitä silmistäni tuijottaessani ulos bussin ikkunasta. Jostain syystä tapaamisemme päättyivät aina samoin.



Sain itseni jollakin lailla koottua päätyessäni lopulta ennätysmyöhään töihin, vain vähän ennen viimeisen sallitun saapumisajan koittamista. Istahdin pöytäni ääreen ja yritin keskittyä miettimään työtehtäviäni.

Muutaman tunnin kuluttua naapurini vilkaisi minua ja hymyili ystävällisesti.

"Mitäs, joko Günther lähti?".

"Lähti, tai lähtee. Lento nousee kahdelta." Tuijotin tietokoneeni ruutua todennäköisesti melko mitäänsanomattomalla ilmeellä, mutta hän virnuili minulle hyväntuulisesti.

"Oletko varma? Ehkä hän viihtyi luonasi niin hyvin, että jäikin asumaan."

Hymyilin vaisusti.

"Ei... kyllä hän lähti."


Mielessäni olin päättänyt olla töissä vähintään kuuteen korvatakseni hidasta aamuani, poistua Alkon kautta ja istua sitten loppuillan murheissani kotona. Jossakin vaiheessa työkaverini tiedusteli, lähtisinkö huomenna muiden mukaan afterworkeille. Olin unohtanut koko asian, mutta lupasin asiaa sen kummemmin miettimättä. Hetkeä myöhemmin ystäväni tiedusteli, voisimmeko nähdä huomenna. Lupasin, mikäli myöhäinen ajankohta sopisi. Se sopi. Näytti siis siltä, että joutuisin vähintäänkin kirjoittamisen takia poistumaan töistä tänään hieman aiemmin. Halusin saada tarinan päätökseen.

"Tuolla on kokouksesta jäänyttä pullaa tarjolla", kollegani ilmoitti iltapäivän koitettua.

"Elle, mene hakemaan!".

Hain leivonnaisen, ja jouduin myöntämään sen olevan parempaa kuin mikään vähään aikaan syömäni. Mutustelin rauhassa pöytäni ääressä ja kieltäydyin kohteliaasti sihteerimme yrittäessä tyrkyttää äidillisesti minulle lisää, vaikka osa kollegoistani oli vielä jäänyt täysin ilman.

Naapurini poistui tuttuun tapaansa ennen muita, mutta ehdin silti juuri parahiksi lähettää hänelle yhden työstämistäni tehtävistä tarkistettavaksi. Hän naurahti pöytänsä ääressä tavaroitaan keräillessään, ja toinen kollegani vilkaisi häntä vastapäiseltä paikaltaan.


"Mitä?"

Mies nousi ja myhäili edelleen tyytyväisenä.

"Tuo Elle on kova jätkä."


***
Koska koko työpaikkani tuntui selkeästi tiedostamattaan kääntyneen surussa rypemistäni vastaan, päätin hieman lievittää suunnitelmiani alkuperäisistä. Alkosta kuohuviinipullon hakemisen sijasta päädyin Lidliin ostamaan pretzelin ja radlerin sekä mustan omenasiiderin, minkä jälkeen suuntasin kotiin.

Tiesin kyllä, että Johannes ei ollut jäänyt asumaan. Tiesin myös, että asia olisi minua hyvinkin nopeasti vaivannut, mikäli näin olisikin käynyt. Tunsin silti silmieni kostuvan uudelleen, kun vedin oveni auki ja astuin tyhjään asuntooni.

Tyhjään osin myös siksi, että kaikki oli siivottu. Hänen patjansa oli kasattu, pyykit nostettu nipussa pesukoneen päälle, astiat tiskattu. Jos en olisi tiennyt paremmin, en olisi edes tajunnut hänen olleen paikalla.


Tai, no...

Ehkä kuitenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti