maanantai 15. elokuuta 2016

Toisenlainen todellisuus

Äitini haki minut töistä.

Olin pakannut vaatteita mukaan, tai ehkä hän oli pakannut. Niitä oli joka tapauksessa laukkukaupalla. Kun istuin etupenkille, hän ilmoitti, että ajaisimme saman illan aikana Tampereelle ja takaisin, että ehtisin jälleen aamulla töihin.


"Eihän tässä ole mitään järkeä", totesin puoliääneen. "Emme ehdi kuin kääntyä kotona, neljä tuntia ajamista."


Ilmeisesti tavaroideni vieminen perille oli kuitenkin tärkeää.

Hetken Helsingin keskustassa ajettuamme se iski minuun kuin salama.


"Herranjumala! Mun piti olla Johannesta vastassa 13:30!"


Katsoin kojelaudan kelloa. 14:05.

Vilkaisin paniikissa ympärilleni, ja huojennuksekseni näin huvipuiston. Lentokenttä oli aina huvipuiston vieressä, sen muistin. Niin nytkin.

Äitini kääntyi vaatimuksestani ympäri ja kohti kenttää. Matkalla alkoi sataa lunta. Kirosin ulos katsoessani.


"Niin tyypillinen suomalainen kesä."


Auton lopulta pysähtyessä jätin tavarani sen kummemmin miettimättä. Lumisade ei ollut yltänyt tänne asti, mikä oli onni, koska minulla oli Wienistä ostamani halvat ja rikkinäiset sandaalit jalassa. Pääsin kentän ovien sisäpuolelle, kun toinen niistä hajosi osiin. Hetken mietittyäni nakkasin kengät roskiin ja jatkoin matkaa avojaloin.

Kenttä oli kummallinen. Tuntui kuin olisin saapunut lähtevien puolelle, mutta ketään ei kiinnostanut. Johannesta ei näkynyt, mutta jotenkin tiesin sen johtuvan siitä, että lento olikin myöhässä.

Asetuin makaamaan peiton alle lattialle, missä pian seuraani liittyi veljeni kavereineen. Tuijotimme kummallista ruutua, jossa pyöri melkoisen pelottavia animaatioita. Olisin mieluummin katsonut ajantasaisia lentotietoja.

Lopulta, ainakin tunnin kuluttua, Johannes ilmestyi. Hän oli vaalea, suomalaisen näköinen. Suomalainen. Ei lainkaan tutun oloinen.

Tunsin syvää ahdistusta.

***

Herättyäni en voinut olla kuin helpottunut.

Ainoat hetket, joina näin painajaisia, olivat juuri minua jännittäviä tai ahdistavia päiviä edeltävinä öinä. Nyt alitajuntani tuntui tehneen melkoisen perusteellisesti töitä käsitelläkseen lähestulkoon kaikki minua ahdistavat asiat.

Koin säästäneeni aamuksi liian vähän aikaa. Lopulta skippasin suunnittelemani kauppareissun, vaihdoin viime hetkellä vielä paidan ja juoksin ovesta ulos. Bussi saapui kerrankin minuutilleen, ja matkasin Kampissa äkkiä patongin hotkittuani lentokenttäjunalla eteenpäin. Hymyilin kuin idiootti. En ollut uskoa tätä todeksi. Viisi kuukautta odottamani päivä oli täällä, ja olin vasta alkanut sisäistää asian.

Junasta noustessani katsoin kelloa. 13:15. Lennon arvioitu saapumisaika oli 13:21. Taulu ilmoitti sen laskeutuneen 13:15.

Sprinttasin kentän poikki, vaikka mieleni perukoilla tiesin sen turhaksi. En voisi mitenkään myöhästyä.

En vain mahtanut itselleni mitään.

Odotusaika kesti noin vartin. Siinä oli neljätoista minuuttia liikaa. Alun riemastuksekseni vaihtui hitaasti alahuuleni uhkaavaan tärinään, kun katselin läheisiään halailevia ihmisiä portilla. Pelkäsin puhkeavani vielä itkuun.

Muutama nuori mies siirtyi tukkimaan näkymäni, ja siirryin nojailemaan portin viereiseen kaiteeseen. Yritin kerätä itseni.

Lopulta näin Johanneksen, joka näytti tismalleen omalta itseltään vaatteita myöten. Ei lainkaan vieraalta tai suomalaiselta. Virnistin leveästi ja hyppäsin halaamaan häntä.

"Kaikki hyvin?" hän tiedusteli. En tiedä mitä vastasin. Olin liian riemastunut.


Kun lähdimme taittamaan matkaa takaisin kohti keskustaa ja Lauttasaarta, yritin parhaani mukaan olla suomalaisittain tivaamatta heti, mitä hän ajatteli. Hän onneksi kertoi huomioitaan muutenkin.


"Ihmiset näyttävät täällä erilaisilta."


Myönsin. Ilmoitin tunnistavani suomalaiset kentältä muiden joukosta.


"Sinä et näytä suomalaiselta", totesin, ja hän oli samaa mieltä.


Päästyämme junalle ilmoitin ostavamme hänelle lipun. Katselimme hetken, kun vanha pariskunta yritti työntää seteliä koneeseen siinä onnistumatta. Lopulta rouva kääntyi hieman hätääntyneenä ympäri.


"Voinko auttaa?" tiedustelin ja otin rahan heidän nyökkäillessään.


"Ei tuo voi toimia" totesi Johannes vierestä. "Se on kortinlukija, ei se ota seteleitä."


Totesin saman, mutta yrityksen selittää asiaa tuntuivat menevän hukkaan. Kaivoin visani esille demonstroidakseni. Pari vaikutti hieman huolestuneelta.

Yritin lähinnä elekielellä selittää maksavani matkan. Iloista nyökyttelyä. Loput rahoista laitettiin käteeni ennen kuin olin edes saanut lippua koneesta.


"Vielen Dank", totesivat molemmat. Tunsin itseni tyhmäksi.

"Ei kestä", mutisin saksaksi hieman hämmentyneenä, ja Johannes katseli huvittuneena parin perään.

"En tajunnut heitä saksalaisiksi", totesin hänelle astuessamme junaan. Emme välikohtauksen vuoksi olleet saaneet hänelle lippua, joten siirryin etsimään tarkastajaa. Palattuamme en juuri hämmästynyt nähdessäni saman rouvan juttelemassa hänelle.


"Mehän tunnemmekin jo" totesi rouva ilahtuneena saksaksi minut nähdessään, ja ryhtyi tiedustelemaan jotakin siitä, miten pääsisi Tikkurilaan ja sieltä eteenpäin. Yhteisvoimin saimme asian jotenkin selvitettyä, ja pariskunta hävisi omille paikoilleen.


"Hauska pariskunta" Johannes totesi huvittuneena.

"Aika herttainen pari kyllä."

"Niin tyypillisen saksalainen, tiedätkö? Olemme juuri tuollaisia... Hitto, osaan huonosti englantia! No tuollaisia, käymme vähän hitaalla varsinkin ulkomailla."


Nauroin kuvaukselle. Loppumatkan tutkimme hänen matkaopastaan ja keskustelimme Suomesta. Kerroin Suomen olevan suomeksi Suomi ja yritin auttaa lausumista suunnilleen oikeaksi. Huvituksekseni hän luki ääneen matkalla yhden raiteilla kävelyn kieltävän kyltin.

"Hyvin lausuttu, ymmärsin ihan hyvin" kehuin rehellisesti.


"Lentoasema oli hieno. Siistimpi kuin monessa maassa. Ja nämä junat ovat paljon uudempia kuin Saksassa."


"Entä näyttääkö täällä muuten samalta?"


"Ei. Ei niin erilaiselta kuin luulin, mutta... Ei silti samalta."


"Teillä on täällä omanlaisenne kulttuuri?" hän sanoi lähestyessämme keskustaa. "Meillä Saksassa ei ole mitään kulttuuria."

Nauroin mutta ilmoitin olevani hieman eri mieltä.


Johannes oli eilen minulle kirjoitellessaan kertonut heräävänsä aamulla Saksan aikaa kello 3:30. Illalla kymmeneltä hän oli vielä kysynyt osoitettani kirjoittaakseen sen laukkuunsa.


"Sinun pitäisi olla nukkumassa" olin ilmoittanut.

"Niin pitäisi... Mutta FC Bayern Munchen pelaa Dortmundia vastaan" hän oli vastannut.

"No, ehkä se on sitten kärsimisen arvoista."


Olin lähes ensitöikseni kysynyt, oliko hän väsynyt. Hän oli kieltänyt asian kirkkain silmin.

Istuutuessamme Lauttasaaren bussiin hän oli kymmenessä sekunnissa täydessä unessa.

Tuijotin häntä nähdäkseni, vitsailiko hän. Mutta kukaan ei olisi nuokkunut niin epämiellyttävässä asennossa vapaaehtoisesti. Päätin lopulta huvittuneena keskittyä maisemien katseluun.

Bussin tullessa käänteeseen ehdin juuri havaita Johanneksen laukun alkavan kaatua käytävälle, kun hän sieppasi sen suorasta unesta kiinni.

Toivuttuani näystä hetken repesin nauramaan, ensin hänen taidoilleen ja sitten ilmeelleen.


"Uskomatonta. Nukahditkin aivan ennätysnopeasti."


"Olen harjoitellut" hän vastasi edelleen silmät pyöreinä. Hetken laukkua aseteltuaan hän oli jälleen unessa.


"Okei, ehkä olen hieman väsynyt", hän myönsi töniessäni hänet hereille oikean pysäkin kohdalla.

"Voit ottaa päiväunet", vastasin ja pidin ajatusta varsin hyvänä. Hän oli samaa mieltä.

Asuntooni päästyämme hän katseli tyytyväisen oloisena ympärilleen. Tiesin hänen asuntonsa olevan tätäkin pienempi, minkä hän vielä vahvisti. Annoin hänelle lasin vettä ja istahdin baaritiskin ääreen katselemaan, kuinka hän tuijotti puoliunessa kirjahyllyäni.

Tämä oli juuri niitä hetkiä, joita pelkäsin. Ei hajuakaan siitä, mitä nyt tulisi tehdä. Kehotin häntä menemään sängylleni nukkumaan, mutta hän alkoi asettautua paremmin nojatuoliin.

Katselin menoa hetken.


"Hei, tuossa on iso sänky vieressä, olet siinä kauhean epämukavasti."

"Lentokoneessa nukkuminen, SE on epämukavaa" hän ilmoitti virnistäen. Asia vaivasi silti.

"Voitko nyt vaan nukkua siinä sängyssä."

"No, hyvä on sitten" hän myöntyi helpotuksekseni ja oikaisi sänkyyn. Avasin huojentuneena läppärini ja vilkaisin häntä satunnaisesti sen ohi. Tällä kertaa nukahtaminen saattoi kestää jopa minuutin.


Tässä sitä ollaan. Aurinko paistaa, autot hurisevat kadulla ja Johannes nukkuu kuin kuollut parin metrin päässä edessäni. Välillä pysähdyn tuijottamaan. Näyssä on jotain niin kummallista, kuin jokin maailmassa olisi mennyt hieman pois paikaltaan.

Tästä alkaa melkoinen loma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti