tiistai 20. syyskuuta 2016

Iranista Baijeriin

Aamuyhdeksältä koitti hetki, jota olin odottanut pelonsekaisella kauhulla viime viikosta asti: yksikköni kokous, jossa käsiteltäisiin viime viikolla johtoryhmään lähettämäni vastaus ulkoministeriön tietopyyntöön.

Porraskäytävään astuessani olin niin hermostunut, että kynäni lipsahti sujuvasti kädestäni lattialle - ja siitä lattiaa pitkin liu'uttuaan suoraan neljä kerrosta alas.

"Tuollaisella voi lähteä joltakulta henki, kun se tarpeeksi vauhdilla tulee alas", totesi naapurini huvittuneena kurkkiessamme porraskaiteen yli pohjakerrokseen, jossa etäisesti hahmotimme pienen sinisen esineen lojumassa keskellä onnekseni tyhjää aulaa. Joko hän oli tietämätön mielialastani, tai sitten härnäsi minua juuri sen johdosta.

"Oisko siinä jo tuottamusta, jos niin kävisi?" hän tiedusteli virnuillen avatessaan minulle kokoushuoneen oven, josta astelin muistiinpanovälineideni karkaamisesta huolimatta.

"Jos vahingossa tiputtaa muovikynän rappusissa, niin mun mielestä on jo aika kaukaa haettua", vastasin istuutuessani alas.

"Kausaliteetti siitä taitaisi ainakin puuttua, vai olisiko sun mielestä ennalta arvattavissa oleva seuraus?".


Lupaava rikosoikeudellinen keskustelumme katkesi äkkinäisesti pomoni saapuessa ja istahtaessa suoraan kasvotusten kanssani. Jostain syystä näin tuntui, vahingossa tai ei, käyvän lähes joka kerta. Puristin tarpeettomaksi käynyttä vihkoani ja puhelintani ja yritin muistaa hengittää aina silloin tällöin. Luonnollisestikin tekemäni työ käsiteltäisiin viimeisenä.

"Ja sitten meillä oli tämä ulkoministeriön tietopyyntö, jota R ja Elle tekivät yhdessä", pomoni totesi lopulta, mutta keskitti katseensa minuun.

"Se puollettiin virkamiesjohtoryhmään katsottavaksi, mistä se sitten lähetetään eteenpäin. Hyvännäköisiä vastauksia oli - ja vielä suoraan englanniksi. Kyllä oli hyvää palvelua ulkoministeriölle."

Nyökkäsin hitaasti ja hymyilin, minkä jälkeen käänsin katseeni syliini. Niin lyhyt hetki, ja kaikki oli onnellisesti ohi. Vaikka olin tätä aavistellutkin, jouduin silti rauhoittumaan vielä muutaman minuutin ennen kuin tajusin lopulta rentoutuneeni tuolissani.

Kokouksen päätyttyä palasin uutta virtaa puhkuen viimeistelemään eilen aloittamaani vastausta Iranin suurlähetystön delegaatiolle. Sähköpostini oli venynyt jo melkoiseksi selonteoksi, sillä olin päättänyt käsitellä kaikki asiat mahdollisimman selkeästi ja huolellisesti lukuisten löytämieni lähdemateriaalien linkittämisen lisäksi.

"Mä lähetän sulle tän, voisitko tsekata onko tässä jotain asiavirheitä", huikkasin lopulta olkani yli naapurilleni ja pistin viestin eteenpäin.

Hetken viestiä luettuaan hän nyökkäsi vakavana.

"Joo, laitapa tämä eteenpäin kaikille, jotka tuossa alkuperäisessä viestissä olivat vastaanottajina. Virastoon ja toiselle osastolle myös."

"Ja pomolle?" tiedustelin varmuuden vuoksi.

"Joo, pomolle myös tiedoksi. Pistä omalla nimelläsi."

"Niinkö meinaat?" tiedustelin häneltä varautuneesti. Juuri edellisellä viikolla olimme saaneet kuulla, että kansalaiskirjeisiin tulisi aina jatkossa vastata yksikön johtajan nimissä. Pidin melkoisen epätodennäköisenä, että minun nimissäni lähetetty vastaus suurlähetystölle olisi jollakin tasolla OK, sisällöstä viis.

Naapurini tuntui ymmärtävän ajatuksenjuoksuni.

"No, pistä mun nimi, mutta alle oma nimesi myös toimeksi saaneena. Mitenköhän se olisi englanniksi?.. Tai no, laitat sen omasta sähköpostistasi, kyllähän siitä ymmärtää, että kirjoitit sen."

Myönnyin tähän helpottuneena ja kirjoitin viestin alle naapurini nimen ja tittelin ennen sen lähettämistä pyydetyille tahoille. Tunsin hienoista ylpeyttä saavutuksestani. Vaikka itse sanoinkin, viesti oli mielestäni melkoisen hyvä.

Hetken kuluttua vastaukseni kilahti naapuriltani takaisin sähköpostiini, mutta tällä kertaa vastaanottajiksi oli merkitty myös K, L ja muutama työntekijä niin ministeriöstämme kuin virastostakin. Vastaukseni ylle naapurini oli kirjoittanut selostuksen siitä, miten olin kerännyt tietopankin iranilaisia! varten ja miten tätä voitaisiin jatkossa hyödyntää myös muiden tietopyyntöjen kohdalla.

Heti viestin saavuttua naapurini hyppäsi selkäni takana ylös.

"K, katos mitä Elle teki", hän totesi ja vaelsi tämän selän taakse katsomaan, että tämä varmasti lukisi viestinsä.

Hymyilin tyytyväisenä näytölleni. Hetken kuluttua kääntyessäni vilkaisemaan taakseni mies oli palannut paikalleen. Katseeni tavoitettuaan hän iski minulle silmää.

"Eikö ollut aika hyvä?" kysyin häneltä virnistäen.

"Todellakin."


Kenties tästä hyvästä en ehtinyt juurikaan hengähtää, kun naapurini oli jo huudellut ja viestitellyt minulle puolen tusinaa muuta, pienempää asiaa, joita voisin selvitellä. Tunnelma huoneessa oli edelleen mahtava - työntekoni keskeytyi vähän väliä jonkun sedän aloittaessa keskustelun jostakin aivan epäolennaisesta tai vitsaillessa tai purnatessa töistään muuten vain. Lisäksi ajatus siitä, että työni jäisi elämään ja kiertämään vastaanottajia vielä lähdettyäni kieltämättä nosti tunnelmaani. Voisin olla se tyyppi, josta tuleville harjoittelijoille kerrottaisiin, että "juu, sun edeltäjäsi laati meille aikanaan tällaisen vastauspohjan". Ajatus oli aika mukava.

Lopulta viestini hetkeksi mieleni taka-alalle työnnettyäni sähköpostiini ilmestyi vastaus alun perin tietopyynnön välittäneeltä naiselta. Se oli lyhyt ja ytimekäs.

"Wow, impressive!".

Tajutessani hänen merkinneen myös naapurini vastaanottajakenttään käännyin vilkaisemaan tätä, enkä malttanut olla virnistämättä leveästi. Hän hymyili ilmeelleni huvittuneena ja iski toistamiseen silmää.

Pyörähdin takaisin töideni pariin erinomaisen tyytyväisenä itseeni. Muutamaa hetkeä myöhemmin naapurini tiedusteli, haluaisinko kirjoittaa lain keskeisiin ehdotuksiin perustelut siitä, miksi poistaisimme muutaman pykälän kokonaan.

"Se voi olla ihan tajunnanvirtaa", hän totesi lopulta.

Sold.


"Ala miettiä mulle uusia hommia, tää on kohta tehty", totesin kellon käydessä kolmea ja viimeistellessäni perusteluja parhaani mukaan.

"Ai sekin on jo valmis? Sitten voit kyllä jo pitää loppupäivän vapaata", hän vastasi rasittavaan tapaansa. En ymmärtänyt, missä universumissa töissä pyöriminen vailla mitään tekemistä oli jonkinlainen palkinto. Tästä olin saanut nauttia aivan riittävästi heinäkuun aikana ristikkoja täytellessäni.

En kuitenkaan jaksanut jängätä. Sen sijaan pidin K:n seurassa mukavan kahvitauon, jonka aikana hän jutteli minulle 80-luvun alussa omistamastaan autosta, johon hänellä ei ollut ollut varaa ostaa kesärenkaita. Hän puhui aina autoista, ja tuntui nytkin olettavan mainitsemansa mallin ja merkin sanovan minulle jotain. Ei sanonut.

Jaksoin kuitenkin aina kuunnella, sillä minusta hän oli varsin sympaattinen juttujensa kanssa. Sitä paitsi, ymmärsin kyllä tarinan olennaiset osuudet, sillä hän ilmoitti joutuneensa poliisin kynsiin päädyttyään nyppimään renkaista nastat irti.

"Entä mitä teit sitten talvella, kun ei ollut varaa ostaa talvirenkaita?" tiedustelin. Hän ilmoitti myyneensä koko auton parilla sadalla markalla. En tiennyt, oliko tämä ollut käypä hinta. Mies vaikutti kuitenkin tyytyväiseltä keskusteluumme, joten en välittänyt takertua yksityiskohtiin.

Neljän aikaan päätin poistua tajuttuani, että työaikapankkini oli, kiitos viime viikon, jo reilusti kolmatta tuntia plussalla joka tapauksessa. Ennen lähtöäni lähetin naapurilleni laatimani tekstin, jota hän ilmoitti muokkaavansa jonkin verran käyttöönsä. Pidin tätä ihan kelpo suorituksena - jos olisin osannut kirjoittaa valmista lakitekstiä, tuntipalkkani olisi totisesti sietänyt olla isompi.

"Huomiseen!" huusin iloisesti ja vaelsin ulos huoneesta ja alas rappusia kauniiseen ulkoilmaan.

Yleensä pyrin töistä lähtiessäni suorinta tietä kotiini, mutta tällä kertaa ilma oli kaunis enkä kokenut olevani erityisesti levon tarpeessa. Niinpä Rautatientorin kansainväliset markkinat nähdessäni päätin hetken päähänpistona pyörähtää paikalla ostamassa jotakin hyvää kotiin vietäväksi.

Viimeisen suojatien ylitettyäni tajusin kävelleeni melkein naapuriani päin, vaikka olinkin juuri jättänyt hänet toimistoomme töistä lähtiessäni.

"Väärä suunta", hän totesi minulle virnistäen ja nyökkäsi päällään Kampin suuntaan.

"Haen tuosta vähän evästä mukaan", ilmoitin hyväntuulisena.

Miehen hymyiltyä ja kadottua ihmisvilinään astuin sisälle markkinoille, ja tajusin heti tehneeni mahdollisesti suuren virheen. Minua lähin koju myi valtavia baijerilaisia pretzeleitä, ja heti seuraava itävaltalaisia struudeleita.

Ostin yhden molempia ja poistuin ennen kuin saisin lisää päähänpistoja. Kävellessäni ja paperipussia kädessäni heilutellen mietin Wieniä, joka oli aina ollut mielessäni lähinnä hauska muisto, ja Bayreuthia, jonka ajattelemisen olin tajunnut hiljattain alkaneen muuttua tuskasta ja ahdistuksesta enimmäkseen haikeudeksi. Tämä oli syksyn ensimmäinen päivä, jona käytin samaa takkia kuin aikanaan Saksassa asuessani. Katharinan pallo oli turvallisesti vasemmassa taskussani, ja puristin sitä ajatuksissani kotiin päin suunnatessani.

Ei ollut epäilystäkään, että lähes neljä kuukautta olin noussut sängystä työni ja etenkin työkavereideni takia, hiljattain useimmiten jopa varsin hyväntuulisena.

Vaan aamut pimenivät päivä päivältä, ja pian joutuisin taas keksimään uuden syyn.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti