maanantai 19. syyskuuta 2016

Korvaamatonta

Maanantaiaamuna töihin päästessäni olin ratketa riemusta.

Ei sillä, että olisin aiemminkaan mennyt työpaikalleni vastentahtoisesti. Tämä päivä oli kuitenkin nähdäkseni vielä paljon tavallistakin parempi, sillä tiesin olevani töissä jälleen kotona, omalla paikallani - apinasiivessä.

Ylitsevuotavan iloisesti hyvää huomenta toivotettuani siirryin tapani mukaan pian aamukahville. Koska olin hieman aikaisessa, sain istuskella suurimman osan ajasta yksin. Olin juuri aikani kuluksi (ja samalla häpeäkseni) syventynyt Iltalehteen, kun naapurini astui hissistä ulos.

"Moi, Elle" hän toivotti normaalien huomeniensa sijaan ja palasi pikaisesti kahvimuki kädessään.

"No niin, kaverini siis sanoi sulle, että töitä voisi löytyä?"

"Mahdollisesti tulevaisuudessa, kyllä" vastasin, ja hän hymyili tyytyväisenä mukiaan täyttäessään.

"Se on helvetin hyvä."

Istuimme hetken kahden keskustelemassa arkipäiväisistä jutuista, kunnes taukotila alkoi pikku hiljaa täyttyä.

"Ellen täytyi sitten muuttaa takaisin tuonne meidän puolelle, kun sen tuli naapuria ikävä", yksi sedistä virnuili minulle heti.

"Niin tuli", vastasimme naapurini kanssa yhdestä suusta, ja virnuilin tyytyväisenä miesten velmuille ilmeille. Oli kaikkien tiedossa, että entisessä siivessäni tunnelma oli useimmiten suorastaan pakkasen puolella. En osannut sanoin kuvailla, miten onnellinen olin pakkosiirrostani.


Jonkin ajan kuluttua muiden poistuttua R saapui pöytään, ja jäin hänen kanssaan keskustelemaan viikonlopustani naapurini keskittyessä vielä näennäisesti lehteensä pöydän päässä.

"Mulla oli tosi hauskaa", kerroin R:lle iloisesti, ja aloitin tarinani siitä, miten olin alkuviikosta saanut couchsurfingin kautta kahvikutsun.

"Siis joltakin ihan tuntemattomalta tyypiltä?" naapurini keskeytti juttuni heti alkutekijöihinsä.

"Joo, yleensä kieltäydyn, kun ne ovat niin hämäriä tyyppejä..."

"Jotain raiskaajia kaikki", mies ilmoitti virnistäen, ja naurahdimme R:n kanssa.

"No, en tiedä siitä, mutta kummallisia kuitenkin..."

"Ja minkä maalainen tämä oli?" hän uteli jälleen yrittäessäni jatkaa juttuani.

"Turkkilainen alunperin, mutta..."

"Lähes varma raiskaaja siis", hän totesi leikillään puheeni päälle ja nauroi.

"Kuka tätä juttua kertoo?" tiedustelin häneltä huvittuneena R:n nauraessa vieressä. "No, se oli tosi mukava tyyppi."

"Älä sitten sano, etten varoittanut" mies ilmoitti, mutta vaikutti lopulta päättäneen antaa minun kertoa tarinani loppuun. Selostin sekalaisen seurueeni kokoonpanoa ja päätymistäni lopulta tivolin juomatelttaan koko porukan mukana.

"Rohkea nuori nainen", naapurini summasi juttuni ja poistui pöydästä tarinani päätyttyä onnellisesti. Arvelin tämän olevan todellisuudessa ennemminkin lähes paheksuntaa kuin ihailua, mutta en piitannut moisesta. Olin liian nuori kyynistymään setien tasolle.

Paikalleni palattuani aloitin innosta puhkuen saamani tehtävän. Kaikki hiomamme lain pykälänumerot menivät jälleen uusiksi, mikä tarkoitti pitkällistä pikkutarkkaa syynäystä, korjailua ja tarkistelua - toisin sanoen työtä, jota kukaan muu ei missään nimessä halunnut tehdä, mutta josta nautin täysin rinnoin. Sain pykälät valmiiksi ja lähetettyä lounaaseen mennessä, ja palattuani aloitin kauemmin kestävän perustelutekstien korjaamisen.

"Kiitos, Elle" naapurini huikkasi erinomaisen tyytyväisen kuuloisena noin tuntia sähköpostini saamista myöhemmin. Käännyin katsomaan häntä ja mietin hetken, mitä vastaisin. Työtänihän vain  tein.

"... ole hyvä."

"Teetkö vielä perustelutkin?"

"Juu, koko ajan" vastasin tyytyväisenä ja vilkaisin ruudullani auki olevaa tekstiä. Hän nousi paikaltaan hakeakseen lisää kahvia ja valitsi hetken sanojaan.

"Kiitos, olet... mahtava."

"Korvaamaton suorastaan", myönsin auliisti, ja hän nyökkäsi vakavasti ohitseni kävellessään.

"Korvaamaton."


Virnistin onnellisena ja palasin töideni pariin. Siinähän sedät aukoisivat päätään. Olin valinnut työbestikseni syystä.

Perustelutekstien valmistuttua soin itselleni hetken aikaa lueskella minulle annettuja aineistoja, kunnes R ilmestyi pöytäni kulmalle.

"Hei Elle, tuletko kahville meidän kanssa?"

Tämä oli harvinaista, ellei suorastaan ennen kuulumatonta. Yleensä jokainen vaelsi kahville mihin aikaan parhaaksi katsoi, joten olin luonnollisesti aikonut sovittaa menoni muiden aikatauluihin. Arvelin Tädin kuitenkin toivoneen minua paikalle, enkä ollut väärässä. Istuimme hetken naisporukalla ennen apinasiiven setien aktivoitumista ja siirtymistä kahvihuoneeseen, minkä aiheuttama tungos sai jopa penkit hetkellisesti loppumaan kesken. Kuuntelin miesten autokeskusteluja sujuvasti, kunnes yksi naisista huomautti heille siitä, miten heidän tulisi puhua välillä jostakin olennaisemmasta.

Tätä seuranneen hälinän keskellä naapurini kumartui seisomapaikaltaan minua kohti.

"Elle, mulla olisi yksi homma."

Lempisanani ikinä - mikään ei ollut tylsempää kuin töiden loppuminen kesken päivää.

"Mikä?"

"Saatiin tällainen tiedustelu Iranin Suomen delegaatiolta, haluavat tietää kaikenlaista lainsäädäntöjuttua. Se on lähtenyt virastolle ja meille, mutta jos vastaisit vähän jotakin siltä varalta, että sieltä ei kuulu mitään. Englanniksi siis. Mä laitan tän sulle."

Myönnyin innoissani. Vastaavien kirjeiden kirjoittelu oli yksi lempijuttujani - eikä vähiten siksi, että se oli ehkä ainoa asia, jossa saatoin ajoittain lyödä vanhemmatkin virkamiehet laudalta.

Pitkällisen kahvinjuonnin jälkeen palasin tietokoneeni ääreen ja vilkaisin naapuriani hänen näyttönsä yli.

"Pitäisikö mun nyt kuitenkin tehdä ihan kunnon vastaus, varmuuden varalta?"

"Tee vaan", hän totesi heti, "ja laita se sitten pomolle tiedoksi."

Virnistin itsekseni käydessäni töihin. Tiesin kyllä, miksi homma oli delegoitu minulle. Oli ehkä myöhäistä yrittää saada jatkoa työsopimukselleni, mutta vähintäänkin voisin tehdä hyvän vaikutuksen lähtiessäni.

Hetken kuluttua kotiinlähtöä tehdessään naapurini pysähtyi viereeni ja kumartui hetkeksi vilkaisemaan alkutekijöissään olevaa työtäni.

"Joo, just näin, katso vaan netistä jotain käännettyjä infoja ja laita niille linkit. Pitäisikö mun ilmoittaa sinne virastolle, että me vastataan?"

"Ilmoita vaan, eipä tule tehtyä kaksinkertaista työtä", vastasin, ja hän poistui tyytyväisenä. Tiesin olevani varmasti ainoa, jolla oli ylimääräistä aikaa paneutua moisiin sinänsä vähäpätöisiinkin askareisiin.

Kello tuli neljä ennen kuin ehdin valmiiksi, ja jätin hetken mietittyäni vastahakoisesti vastaukseni viimeistelyn huomiselle. Kotona minua odottivat nimittäin aivan toisenlaiset askareet: kysymysten keksiminen ja lähettäminen elämäni ensimmäistä varsinaista lehtihaastattelua varten. Vaikka ajatus artikkelin kirjoittamisesta saikin minut nopeasti innostumaan, verotukseen liittyvä aihe ei ehkä ollu aivan ominta alaani.

Vaan huomenna palaisin töihin, ja huomenna räväyttäisin huolella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti