sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Hiton hyvää henkeä

Viimeinen työaamuni käynnistyi silmieni auetessa kello 5:28.

Olin toki asettanut kellon soimaan vasta seitsemältä, mutta totesin pian pyörimisen turhaksi. Nousin istumaan pimeässä asunnossani ja tuijotin hetken punaisia koristevalojani. Lopulta, muutaman kyyneleen tirautettuani, päätin pikku hiljaa valmistautua välttämättömään.


Kello kahdeksalta pyörin hitaasti kasvavan epätoivon vallassa ympäri Kamppia. Olin päättänyt jo muutamaa päivää aiemmin muistaa edes yhtä kollegoistani konkreettisesti. Mieleeni oli viime viikkoisen skumppaepisodin seurauksena jatkuvasti palannut T:n noin kuukausi sitten tekemä, ei-kenellekään erityisesti kohdistettu hienovarainen vihjaus, jonka mukaan hänen lahjomisensa onnistuisi parhaiten maailmassa nallekarkeilla.

"Mutta Hariboja niiden pitää sitten olla, ei mitään huonoja feikkejä", hän oli lisännyt virnuillen huoneen nauraessa.

Saamansa pitäisi. Lopulta, kolmannen kaupan koluttuani poistuin tyytyväisenä kultareunuksinen pussi mukanani ja suuntasin työpaikalleni.

Naulakoilla totesin takkini palautuneen oikealle paikalleen ja kaivoin onnellisena turvallisesti taskussa lepäävän palloni esille. Se käsissäni suuntasin tietokoneelleni. Kaikki oli kuten yleensä, vain muutamia ihmisiä puuttui, mikä oli perjantaisin melko tyypillistä. En voinut olla ajattelematta, että L:n ja naapurini mukana osa paikan sielusta oli kuitenkin osaltani kadonnut ennen aikojaan.

En yllättynyt sähköpostini ammottaessa tyhjyyttään. Pyörin aikani paikallani tietämättä oikein, mitä tehdä, kunnes muistin kuljettaneeni muistitikkuni töihin juuri tätä hetkeä varten.

Kopioin joka ikisen tekemäni työn turvallisesti tikulleni, minkä jälkeen nappasin rakkaat kynäni ja post-it-lappuni ja tallustelin naapurini pöydän ääreen. Liimasin päällimmäisen lapun pöytään ja kirjoitin:


"Naapuri,

mun numero on xxx-xxxxxxx, jos tulee jotain.
Mulla on tekemäni työt tallessa.
Jos rahat loppuu, myyn ne Iltalehdelle.

<3 Elle"


Tyytyväisenä palasin paikalleni vain ottaakseni mukini ja siirtyäkseni sitten itsekseni kahvihuoneeseen mainittua lehteä selailemaan.

En ollut saanut kuin juuri ja juuri mukini täytettyä, kun pomoni ilmaantui tavallista hymyilevämpänä hissistä.

"Moi Elle. Pääsittekö eilen tavoitteeseen?"

Virnistin leveästi takaisin ja pudistin päätäni.

"Me murruttiin jo joskus kymmenen aikaan ja lähdettiin kotiin."

"Aijaijai", hän totesi naureskellen vaatteitaan ripustaessaan.

"Mutta eipä siellä juuri lopulta ollut kuin vanhempia virkamiehiä - ja me", ilmoitin tyytyväisenä ja palasin kahvini pariin miehen lähtiessä. Hetken istuttuani T ilmestyi täyttämään vesipulloaan ja hymyili minulle.

"Moi Elle. Odotetaan, että R tulee, ja aloitetaan aamu heti mimosoilla. Mulla on toi saamani skumppapullo kylmässä ja ostin appelsiinimehua. Ettet edes yritä tehdä tänään mitään töitä."

"Mahtavaa, kiitos", totesin hänelle onnellisena. Miehen hävittyä olin mielissäni saadessani K:sta ja muutamasta muusta kahviseuraa. K:n istuessa minua vastapäätä en voinut olla jälleen kerran tuijottamatta hänen kerrassaan kauheaa kahvimukiaan - olin melko varma, että hän ei ollut ministeriössä viettämänäni aikana pessyt sitä kertaakaan.

"Tiedätkö, K, mun on aina välillä tehnyt mieli pihistää tuo muki ja pestä se salaa."

"WC-ankka voisi olla siihen hyvää", mies tuumi hyväntuulisesti ja sai muut nauramaan ääneen. Etenkin viime viikkoina useampikin oli alkanut vitsailla mukin siivottomuudesta, mutta ilmeisestikään tämä ei miestä riittävästi motivoinut... vaan korkeintaan yllytti jatkamaan samalla linjalla.

"Olitteko te eilen vielä jossain jatkoilla?", hän tiedusteli, ja päädyin selittämään, miten olimme ajautuneet baariin ilmaisen viinan perässä.

"Siitäpä tuli kallis ilta, jos piikki oli kokoajan auki", K tuumi. Virnistin.

"Joo, olihan se vähän noloa, kun en ollut ennen juhlakalua tavannutkaan... mutta kyllähän siinä sitten illan mittaan tutustui."

Hän vain nauroi.

Siinä istuessani eilinen vierustoverini saapui töihin ja tervehti minua ystävällisesti hymyillen. Huikkasin hänelle tiedustelun, saisinko nyt lukea hänen mainitsemansa saksankieliset dokumentit, ja pian nainen kiikuttikin ne tyytyväisenä minulle tarkasteluun.

Kuten hän oli epäillytkin, dokumentit olivat vain "tiedoksi". Toinen toistaan monimutkaisempia selvityksiä läpikäydessäni tiedustelin K:lta, osasiko hän saksaa, ja päädyin juttelemaan omista opinnoistani Wienissä.

"Ai sä olit Wienissä? Mä ymmärsin, että sä asuit Saksassa", hän totesi.

"Olin mä Saksassakin, mutta siellä mä olin töissä", ilmoitin, ja syvennyin jälleen papereihin muiden keskustellessa urheilusta ympärilläni.

Varmistuttuani käännökseni oikeudesta palautin paperit omistajalleen lyhyen suullisen tiivistelmän kera. Hän kiitti minua sydämellisesti, ja hymyilin tyytyväisenä paikalleni palatessani. Oli sääli, ettemme olleet sen enempää tutustuneet, sillä hän oli aina ollut erinomaisen mukava.

Istuutuessani tuoliini totesin T:n kuljettaneen minulle töitä varten lainaamansa kirjan pois - hän oli ilmeisen tosissaan vaatiessaan, että en pistäisi viimeisenä päivänäni tikkua ristiin. Samassa olin kuitenkin haljeta innosta havaitessani, että naapurini oli lähettänyt minulle kaikkien odotusteni vastaisesti viimeisen toimeksiannon.


"Moi Elle,

Ennättäisitkö vielä?

Jos et ennätä niin don't care."


Tehtävä oli varsin simppeli, samanlaista taulukkojen laatimista johon olin jo viime viikolla paneutunut. En kuitenkaan päässyt juuri alkua pidemmälle, kun T saapui ilmoittamaan, että olisi "mimosa-time". Seurasin häntä innoissani keittiöön, missä R ja kaksi muuta nuorta naista osastoltamme liittyivät seuraamme.

T kaivoi kaapista kuohuviinilasit ja kaatoi ne puolilleen kuohuviiniä, puolilleen mehua. Istuessamme pöydän ympärillä skoolasimme ja aloimme sitten jutustella lähinnä lukiomuistoista ja kaikesta muusta mieleen tulevasta. Silloin tällöin näimme "aikuisten" kulkevan ohitse ja hymyilevän hyväksyvästi touhuillemme tai jopa vitsailevan aamun avauksestamme. 

Muiden poistuessa lopulta hetkeksi töidensä pariin ennen lounasta T jäi tiskaamaan laseja, ja kaivoin tuolin alle aiemmin piilottamani kangaspussin esille.

"Kiitos, T."

"Joo, ei kestä", hän tuumasi tyytyväisenä käsiään kuivatessaan. Siemaisin loppuun hänen lasiini kumoamiensa pullojen loput ja nousin ylös.

"Itse asiassa nyt sattuu niin hyvin, että mullakin on sulle jotain", totesin tyytyväisenä, ja virnistin miehen aidolle ilonsekaiselle hämmästykselle.

"Ei kai?"

"On mulla. Koska olet ollut mun uskollisin lounasseuralainen, IT-tukihenkilö... ja muuten vaan mahtava työkaveri", luettelin iloisesti. "Ja koska olet niin hienovaraisesti osannut aina vihjailla, millä sua voisi lahjoa.. uskoisin, että tämä oli sillä sun hyväksyttävien listalla."

Vedin nallekarkkipussin esiin ja virnuilin miehen leveälle hymylle.

"Joo, on! Nämä on ihan parhaita, näitähän on vielä vaikea löytää mistään. (Niinpä.) Kiitos tosi paljon!"

Hän halasi minua niin aidon onnellisena, että en hetkeäkään harmitellut aamuni kauppakierrosta.

"Sitä sonettia mä en nyt tähän hätään ehtinyt raapaista, mutta ehkä tämä oli riittävän siirappista muutenkin", ilmoitin lopulta hyväntuulisesti hänen irrottaessaan. Muutamaa sekuntia myöhemmin hän oli jo lykännyt puhelimensa käteeni.

"Mähän tarvitsen sun numeron, että voidaan kutsua sut mukaan lounaalle joskus. Kirjoita tohon. Ja kutsutaan muutkin täältä nyt hiljattain lähteneet."

"Meidän lounasseurue alkaa paisua melkoiseksi", vastasin numeroa näppäillessäni. "Koko ajan tulee kuitenkin uusiakin ihmisiä."

"Joo, mutta kaikki ei ole kivoja", hän vastasi vakavana, enkä voinut olla hymyilemättä.

"Suljettu seurue, siis."

"Ja hei, pikkujouluihin sun täytyy ehdottomasti ilmoittautua."

"En kai mä nyt sellaista voi tehdä, en edes ole täällä silloin töissä", arvelin. Hän sivuutti koko asian oikopäätä.

"Mä olen nyt järjestämässä niitä, mä päätän, ketä sinne tulee. Olethan sä ollut täällä töissä, sun täytyy tulla."

Myönnyin ilmoittautumaan vähintäänkin nähdäkseni, mitä tapahtuisi. Hitaasti aloimme hivuttautua omien toimistojemme suuntiin.

"Kohta me taas nähdään", totesin lopulta ja hymyilin hänelle vielä kerran ennen tietokoneeni luo palaamista. Siellä minua odotti uusi viesti naapuriltani. Naurahdin hieman otsikolle, "elä vaan rupea tekemään taulukkoja, sittenkään..." ennen viestin avaamista.


"... laitan vähän muutakin taulukkoon eli aloin tekemään ite.

Kiitokset sinulle vielä kerran hyvästä yhteistyöstä!
Hyvää matkaa!
N"


Olin melkein pettynyt; nythän joutuisin palaamaan ei-minkään tekemiseen ja ajan mateluun aina iltapäivän pullatuokioon asti. Tunsin kuitenkin hymyileväni edelleen alkaessani kirjoittaa vastausta.


"No aloitin hiukan jo, mutta onneksi keskeytyi kun piti tuhota yksi skumppapullo. Eilen kun jäätiin vähän tulostavoitteista.

Kiitos sulle naapuri erittäin paljon neljän kuukauden opastuksesta ja kannustuksesta. Oot ihan paras.


Pian nähdään taas,

Elle"


Viestin lähetettyäni tunsin hetkellisen alakulon pyyhkivän ylitseni, mutta yritin parhaani mukaan pysyä reippaana. Aikani kuluksi järjestelin hitaasti tavaroitani pöydällä, palautin K:lle tämän minulle viikkoja sitten lainaaman Lainkirjoittajan oppaan ja L:n pöydälle kokonaisen nipun materiaalia. Loput ajasta istuskelin itsekseni tuolillani yrittämättäkään näyttää kiireiseltä. Lopulta R saapui muutaman muun kanssa hakemaan minua alakertaan toistaiseksi viimeiselle yhteislounaallemme.

Pöydässä hetken istuttuamme ja juteltuamme joku liu'utti tarjottimensa viereeni. Katsahdin ylös vain tajutakseni sen olevan pomoni.

"Terve", hän tokaisi.

"Mun on nyt pakko ihan kysyä sulta, Elle... olitko sä ennenkin keilannut, vai vaan luonnonlahjakkuus?".

Naurahdin hieman odottamattomalle kysymykselle miehen istuutuessa alas.

"No, olinhan mä... ei se mikään mun ensimmäinen kerta ollut."

"Ei munkaan, mutta en mä silti osannut", hän totesi nauraen.

"Kyllä mun tuli liki kymmenen vuotta sitten käytyä aika usein kavereiden kanssa. Nykyisin enemmänkin kerran kahdessa vuodessa, mutta eihän se kai sitten unohdu".

Muiden syventyessä keskusteluun muista aiheista, kuten Hulluista Päivistä, en jaksanut liiemmin keskittyä - muuten kuin ilmoittamalla olevani niin kieroon kasvatettu, että olimme pienestä pitäen kiertäneet moiset tapahtumat kaukaa. Oli toisaalta pakko myöntää, että oloni pomoni seurassa oli helpottunut tajuttuani, että tekemisilläni ei olisi enää juurikaan merkitystä suuntaan tai toiseen. Saisin joka tapauksessa lähteä.

Lopulta syötyämme ja juotuamme vielä kahvit lähdimme yläkertaan. Pomoni puhutteli minua pitkästä aikaa rappusia kiivetessämme.

"Elle, olitko sä Hampurissa silloin Saksassa asuessasi, vai missä se oli?"

"Bayreuthissa", vastasin, ja toistin nimen pyynnöstä.

"Missäs se sitten sijaitsee?"

Maantieto ei koskaan ollut ollut millään lailla vahvuuksiani, ei edes Suomen sisällä. Nyt pystyin kuitenkin vastaamaan suhteellisen suurella varmuudella.

"Nürnbergistä noin tunnin matka, aika idässä. Baijerin alueella."

Pomoni tiedustellessa kaupungin sijoittumista vaikkapa Müncheniin nähden arvelin sen olevan, kuten hän ehdotti, pohjoisessa.

"Aika lailla Frankfurtin kanssa samalla korkeudella, mutta paljon idemmässä. Se oli sellainen noin 70 000 ihmisen kaupunki."

"Ai, niin pieni?", hän ihmetteli, ja totesin paikan tuntuneen vielä pienemmältä. 

"Siellä ei kuulemma ollut salaisuuksia, ja kaikki tunsivat toisensa."

"No eikös sitä sanota, että saksalaiset tykkäävät sekaantua toistensa asioihin?" hän tiedusteli. En osannut oikein sanoa juuta eikä jaata. Vältyin kuitenkin asian sen kummemmalta puimiselta saapuessamme perille, ja päättäessäni vain noukkia rotsini niskaani ja painua saman tien Stockmannin alakertaan lupaamiani pullia ostamaan. Matkalla muutama ihminen onnistui jälleen kommentoimaan, miten minun takkini oli a) selvästi tarkoituksella erilainen b) parempi pitää ylläni, eihän tiennyt, mitä muuten kävisi. Hissiin astuessani Täti tuppautui yllättäen mukaani.

"Hei, oon just menossa hakemaan pullaa."

"Moneltas on tarjoilut?", hän uteli, ja ennen vastaustani päätyi itse ilmoittamaan, että yhden tai puoli kahden aikaan olisi hyvä. Sanoin tämän sopivan oikein hyvin.

"Käytkö sä koskaan lenkillä Lauttasaaressa?" hän kysyi alkaessaan poistua hissistä minua ennen.

"Kerran olen käynyt", totesin rehellisesti.

"No, sulla on mun numero tiedossa. Soita mulle joskus, mennään yhdessä lenkille!", hän tokaisi ulos astuessaan. En voinut olla hymyilemättä.

"Lenkille?"

"Tai... kaljalle!" hän suhahti lähtiessään, ja jätti minut yksin nauramaan.


En ollut koskaan tarjonnut mitään aiemmista työpaikoistani poistuessani, mutta tällä kertaa oli ilmeistä, että minun tämä tulisi tehdä. Valitsin hetken mietittyäni Stockmannilta pari mielestäni herkullisen näköistä, marjoilla kuorrutettua pullapitkoa, ja kannoin saaliini takaisin ministeriöön.



Kello mateli. Viimeistelin työpöytäni siivouksen ja ehdin jälleen istuskella miettimässä, kunnes R ilmaantui kärkkymään pöytäni viereen tasan kello yhdeltä.

"Hei Elle, monelta meillä olisi pullaa?"

"Sovittiin, että jos joskus tässä yhden, puoli kahden aikaan", vastasin, ja hän virnisti varovasti.

"Mieluummin yhdeltä, koska mulla on puoli kahdelta joku tyhmä kokous."

"Ai, no sitten, laitetaan nää äkkiä esille", vastasin tyytyväisenä siitä, että olin saanut puuhaan seuraa. Jollakin tasolla pelkäsin, naurettavaa kyllä, tilannetta, jossa kukaan ei liittyisi seuraani ja saisin istuskella yksin odottamassa. Nyt kuitenkin asettelimme kaksin pitkot esille ja järjestimme pöytään kertakäyttölautasia ja käsipapereita.

"Nyt sun pitäisi vaan käydä kutsumassa kaikki sähköpostilla", hän opasti, mutta olin jo menossa. Kipitin pöytäni ääreen naputtelemaan nopean viestin koko osastolle, otsikolla "ny ois pullaa".


"Alkuviikosta lupasin tarjota tänään pullaa, jos takkini löytyy. Tämä saagahan on nyt päättynyt onnellisesti, joten käykäähän ehtiessänne ja halutessanne kahvihuoneen kautta. Allekirjoittanut tappaa siellä aikaa ainakin seuraavan tunnin, ja lähtee sen jälkeen pikku hiljaa jatkamaan matkaa kohti uusia seikkailuja.

Lämmin kiitos kaikille kuluneista neljästä kuukaudesta!

Nähdään,

Elle"


Heti viestin lähetettyäni kiiruhdin takaisin juuri parahiksi nähdäkseni T:n liittyvän seuraamme.

"Eikö teillä ole täällä ketään seurana?", hän tiedusteli melkein huolestuneena, ja kävi ilokseni saman tien lähimmän pitkon kimppuun.

"Ehdin vasta kutsua muut", vastasin, "mutta eipä siinä, aina voimme sitten syödä kolmistaan."

"Niin juuri", hän tokaisi pistellessään ensimmäistä palaa suihinsa. Tällöin K kuitenkin saapui paikalle  surullisen kuuluisine mukeineen ja hymyili minulle ystävällisesti.

"Jaha, Elle, taisit juuri äsken leipoa?"

"Kyllä, teen tällaista tasalaatuista jälkeä", totesin. Miehen istahtaessa viereeni huone alkoi yksi kerrallaan täyttyä, kunnes havaitsinkin vain muutamaa hetkeä myöhemmin istuvani täydessä pöydässä. Pullan popsimiseltaan ihmiset utelivat tulevien viikkojen suunnitelmistani ja opintojeni jatkumisesta. Jostakin syystä puhe kääntyi siihen, omistinko autoa, jolla kävisin Turussa. Vastasin kieltävästi.

"Mutta sähän kysyit sen ostoon sitten jo apua", K sanoi äkkiä vierestäni, ja virnistin muulle pöydälle.

"Siis joo, siinä erittäin hypoteettisessa tilanteessa, että joskus tulevaisuudessa auton haluaisin ostaa, olen jo rekrytoinut K:n neuvomaan minua siinä ensin."

"Mutta soita hei sitten oikeasti", mies totesi vakavana, ja katsoin häntä liikuttuneena. En ollut arvannut hänen olevan niin otettu pyynnöstäni.

Puoli kahdelta R alkoi kiemurrella paikallaan melko murheellisen oloisena, ja ilmoitti lopulta joutuvansa poistumaan. Juuri lautasensa pois heitettyään hän kuitenkin kääntyi, ja tajusin pomoni ja hänen pomonsa ilmaantuneen paikalle - ilmeisesti heti tapaamisesta päästyään. 

"No niin, Elle", mies aloitti hymyillen, ja koko seurue vaikeni tuijottaakseen meitä. Katselin häntä odottavasti, ja pistin hyvilläni merkille hänen pitelevän käsin tehtyä korttia. Jos jotakin olin toivonut läksiäislahjaksi, niin juurikin sellaista.

Koska mies puhui pitkään ja hienosti, olen surukseni jo unohtanut ison osan. Yritän kuitenkin taltioida tärkeimmät ajatukset.

"Ensinnäkin, kiitos siitä, että voitit eilen naapurisi keilauksessa", pomoni virnisti, ja pöytä remahti nauruun. Nyökkäsin ja virnistin tyytyväisenä. "L oli liian ylivoimainen päihitettäväksi, mutta sitä kerskuntaa ei olisi kestänyt kukaan, jos naapurisi olisi tullut toiseksi.

Sä eilen jo puhuitkin vähän meidän vetäytymispäivässä, ja mun mielestä oli hienoa kuulla, miten sulle parasta antia tässä työssä on ollut mahtava porukka."

Nyökkäsin.

"Mä haastattelin sua tänne silloin maaliskuun lopussa, huhtikuun alussa. Silloin mietittiin, että mahdetaanko me tosiaan saada sut sieltä Saksasta meille töihin - mutta saatiinpa me sut sitten tänne. Sanoinkin sulle jo eilen, että olen saanut susta vain positiivista palautetta - ja että oli hienoa huomata lomalta palatessani, miten susta on tullut osa työyhteisöä ja miten olet nostanut täällä yhteishenkeä. 

Sä olet osoittanut osaavasi kirjoittaa ja pystyväsi omaksumaan laajojakin kokonaisuuksia nopeasti. Tulit tänne varsin ennakkoluulottomasti ja olet osoittanut uteliaisuutta uusia asioita kohtaan", hän jatkoi ja vilkuili silloin tällöin korttiani. Tunsin räpytteleväni hieman nopeammin muiden hymyillessä ja nyökytellessä edelleen. "Lisäksi olet tarttunut uusiin tehtäviin sellaisella tarmolla, että mun on ollut välillä vaikea pysyä perässä."

Nauroimme kaikki. Asiaa ei ehkä ollut kiistäminen.

"Eilen me jo mietittiin täällä, että joudutaanko me ostamaan sulle lahjaksi uusi takki", hän jatkoi, ja seurue nauroi entistä enemmän. "Mutta nyt, kun asia ratkesi, saatettiin ostaa jotain muuta. Ja koska se tarina päättyi onnellisesti, se jää tänne varmasti elämään pitkäksi aikaa."

Tajusin hämmästyksekseni miehen vetäneen yhtäkkiä jostakin esiin suuren lahjakassin ja lähestyvän nyt minua. Nousin ylös ja hymyilin edelleen hieman epävarmana siitä, tulisinko ehkä purskahtamaan itkuun lähiminuuttien aikana.

"Niinpä me ostettiin sulle hieman juotavaa ja jotain, millä saat suun makeaksi - ja tässä on lisäksi asianmukainen kortti", hän virnisti, ja tajusin kortin etukantta koristavan piirroksen minusta suurennuslasin kanssa takkia etsimässä.



"Ja tosiaan, kun olet saanut graduasi loppusuoralle... otathan meihin yhteyttä", hän lisäsi vielä pussin ottaessani, ja nyökkäsin ennen miehen halaamista.

"Kiitos paljon Elle, ja tsemppiä."

Kiitettyäni katsoin lahjaani ja kommentoin jotakin siitä, miten saamani suklaatryffelilajitelma oli liian kaunis syötäväksi. Saksalaista valkoviinipulloa (tämän liikuttavan yksityiskohdan tajusin vasta kotona) ja korttiani hetken esiteltyäni tajusin kuitenkin, että minun odotettiin sanovan jotakin.



Voi räkä. En ollut pystynyt valmistautumaan moiseen yhtään. Tunsin antaneeni kaikkeni eilisessä puheenvuorossani. Noin viidentoista silmäparin tuijottaessa ei auttanut muu kuin yrittää.

"Joo, kiitos tosi paljon. Eilen mä puhuinkin jo yksikölleni, miten olen viihtynyt täällä ja olette ihan mahtavia työkavereita..."

Tunsin ajatuksieni olevan täysin jumissa. En tiennyt lainkaan, mitä sanoa. Toistin nopeasti jotakin siitä, miten en saapuessani ollut olettanut tekeväni niitä töitä, joihin sitten kuitenkin olin kaikeksi onnekseni päätynyt. Halusin tilanteen loppuvan ja mukavan jutustelun palaavan.

"Anteeksi, mutta en taida pystyä tähän toista kertaa", totesin hieman naurahtaen, ja ihmiset tuntuivat hymyilevän ymmärtäväisesti Yhtäkkiä jokin pomoni vielä korvissani soivassa puheessa kuitenkin sytytti lampun päässäni, ja jatkoin niin reippaasti, että tunsin puhetahtini tuplaantuvan.

"Eikunjoo, yhden jutun mä haluan sanoa! Olin tosiaan tänne työhaastattelussa huhtikuun alussa. Puhuin siellä fiksuja ja filmaattisia... ja enimmäkseen totta..."

Vilkaisin pomoani virnistäen, mutta tiesin jo huolen olevan turha. Hän nauroi aivan siinä missä muutkin.

"Mutta pomo kuitenkin keskeytti mun hemmetin hyvät jutut ja sanoi että "hei, mun on pakko kysyä... ootsä Tampereelta kotoisin?".

Lisää naurua. Hymyilin onnellisena yleisölleni.

"Vastasin, että oon. Ja hän totesi vain, että "no, niin on moni muukin täällä... sikäli sä sopisit tänne oikein hyvin." Ja, no, en nyt tiedä, johtuuko se siitä... mutta mä oon tosiaan viihtynyt täällä oikein hyvin. Kiitos siis teille.

Niin ja, eivät nämä ole vielä mitkään hirveän pitkälliset jäähyväiset. Naapurini kertoi eilen haluavansa vielä antaa minulle jotain, joten lupasin tulla parin viikon päästä ehtiessäni käymään. Vaikka kaikkihan me tiedetään, että se on vain tekosyy saada mut takaisin tänne."

Virnistin hieman ja valtavan huojentuneena sujahdin takaisin tuoliini paetakseni sen suurempaa esiintymistä . Juuri hieman toivuttuani ja R:n tekemää piirrosta kehuttuani hän kuitenkin halasi minua takaapäin. Naurahdin tyytyväisenä.

"Hei sori Elle, mutta mun on nyt pakko mennä".

Noustessani tuolista hän oli jo menossa, ja otin muutaman kiireisen askeleen ennen hänen käsivarteensa tarttumista.

"No, oota nyt, kun mä halaan sua!"

Muut naureskelivat halauksellemme, ja yksi kerrallaan ihmiset alkoivat palata töihinsä, tultuaan kukin ensin vuorollaan halaamaan ja hyvästelemään minua muutamalla mukavalla sanalla. Aamulla saksankielisten dokumenttien kanssa avustamani nainen jäi kuitenkin yllätyksekseni puhumaan minulle pidemmäksikin aikaa. Hänen äänensä oli niin hiljainen, että minun oli vaikea välillä hälyltä saada lauseista kiinni, mutta hänen ystävällinen ilmeensä korvasi kaiken.

"Hei Elle, kiitos tosi paljon. Sä olet ollut ihana työkaveri ja niin hyvin pärjännyt täällä, todella... ja miten naapurisikin aina puhui susta... toivottavasti tulet käymään ja meidän kanssa vaikka joskus lounaalle."

Olin suorastaan häkeltynyt, mutta nyökkäsin ponnekkaasti hänen viimeiselle toivomukselleen ennen halaustamme.

"Tottakai, mä olen tulossa jo parin viikon päästä käymään. Ja muutenkin tulen varmasti joskus mukaan."

T:n ilmaannuttua lopulta halaamaan minua uudelleen ja vannotettua, että kävisin vielä moikkaamassa ennen poistumistani, myös apinasiiven väki poistui, luvaten halata vasta todella lähtiessäni. Niinpä iistuuduin vielä hetkeksi pomojen seuraan kuuntelemaan ainoana lisäksemme paikalleen jääneen naisen juttuja. Lopulta heidänkin oli aika lähteä seuraavaan kokoukseen, ja nousin kiittämään molempien toivotellessa minulle edelleen hyvää jatkoa ja tsemppiä opintojeni ja gradun kanssa.

"Kiitos", totesin heille, ja sekunnin murto-osan mietittyäni katsoin pomoani vakavana.

"Ja kiitos, pomo, että otit mut tänne."

"Joo, ja siis oikeasti, ilmoita meille, kun olet valmistumassa", hän vastasi aivan yhtä totisena. Lupasin ilmoittaa, ja jäimme kollegani kanssa kahden. Käännyin hajamielisenä vilkaisemaan pöytää ja tyhjentyneitä pullatarjottimia, vain tajutakseni K:n mukin nököttävän edelleen viereisellä paikallani. Virnistin naiselle leveästi.

"Mä uhkasin tänään pestä tämän mukin... nyt on mun tilaisuuteni."

Mukin napatessani ja rannekelloani riisuessani hän viipyi vielä hetken pitämässä minulle seuraa, kunnes jäin lopulta yksin urakkani kanssa. Odotusteni vastaisesti muki kiilsi jo muutaman minuutin voimallisen Fairy-harjapesun jälkeen kuin uusi. 

Hiipparoin takaisin apinasiipeen ja kätkin mukin vielä hetkeksi näyttöni taakse. Antaisin sen lähtiessäni. Sen jälkeen käytin muutaman tovin pakatakseni loput tavarani, kunnes Täti jo ilmestyi viereeni.

"Mä olen palauttanut sulle kaikki tietotekniset härvelit", ilmoitin. "Ja jätän tähän nämä toimistotarvikkeet... sitä uutta varten.

"Missähän se mahtaa istua?", Täti pohti, ja hymyilin hieman.

"Eiköhän se tässä ole heti maanantaina."

Kesken pohdintamme K paineli ohitsemme, ja muutamaa sekuntia myöhemmin kuulin hänen "mihin mun muki on joutunut?" -ihmettelynsä kahvihuoneesta. Naurahdin hieman ja seurasin muki kämmenteni välissä.

"Mä näin tilaisuuden ja tartuin siihen", ilmoitin hänelle ja ojensin hämmästyneelle miehelle mukia virnistäen. "Nyt voit alkaa kerätä siihen uutta bakteerikantaa."

Ennen kuin hän ehti juuri muuta kuin naurahtaa ja kiittää, halasin häntä jo tiukasti. Hän taputti minua ystävällisesti selkään.

"Kiitos, K."

"Tule sitten käymään täällä", hän kehotti vilpittömästi, ja nyökkäsin seuratessani häntä takaisin siipeeni, jossa loppujen työtovereideni hyvästely odotti.

"Kyllä mä lupasin jo naapurilleni tulla parin viikon päästä."

Miehen paettua enempiä kiusallisia hellyydenosoituksia paikalleen aloitin halauskierrokseni. Jälleen kerran minua kehoteltiin tulemaan käymään, nauttimaan lomastani ja tekemään graduni pian - mieluiten naapurini antamasta aiheesta.

"Siinä on vain se, että minne sillä aiheella työllistyy?.. No, paitsi tänne."

"Niin, täällähän sä olet jo ollut katsomassa, mitä tää meno on", yksi sedistä virnuili. Nauroin.

"Joo, että ei tänne kannata tulla."

Lopulta huikkasin toistaiseksi viimeiset hyvästit ja siirryin lupaukseni mukaisesti kertomaan T:lle, että lähtisin nyt. Hymyilimme toisillemme huoneen poikki.

"Elle, oot ollut tosi mukava työkaveri. Nähdään pian. Tulet meidän kanssa lounaalle."

"Tulen", vakuutin. "Yritä vain kutsua vähän enemmän kuin varttia ennen, niin ehdin mukaan."

Hän lupasi tehdä parhaansa, ja vielä kerran hyvästeltyäni poistuin lopulta kerroksesta. Raput alas päästyäni jätin itseni leimaamatta ulos, ja kävelin sen sijaan vartijan kopille. Hän oli vitsaillut minulle heti ensimmäisenä päivänäni, ja nyt hän olisi viimeinen, jolle juttelisin.

"Kuule, mun työsuhde on nyt tullut päätökseensä", ilmoitin irroittaessani lätkiäni Johanneksen lahjoittamasta avainnauhasta. "Mä siis palautan nämä sulle. Haluatko sä tämänkin?"

Tarjosin kulkukorttiani, ja mies hymyili hieman ojentaessaan kättään.

"No, voinhan mä..."

"Vai saisinko mä pitää sen?" tiedustelin, ja hän virnisti minulle.

"No, pidä vaan."

"Kiitos. Tällä livahdan sitten aina muihin ministeriöihin... älä kerro kenellekään." Virnuilin hänelle ottaessani askeleen kohti ovea.

"Mutta, kaikkea hyvää sulle jatkossa", hän toivotti. Nyökkäsin.

"Mä tuun jo parin viikon päästä tähän ruinaamaan, että päästät mut ylös. Hakemaan vähän juttuja."

"No, nähdään sitten silloin", hän sanoi, ja niinpä hyvästelimme toistaiseksi. 


Kadulla astellessani tunsin silmieni kostuvan, mutta vain hieman.

Toisin kuin Bayreuthista lähtiessäni, tiesin työtovereideni olevan lähellä, ja luotin heidän pitävän minuun yhteyttä. Tämä olisi vain tilapäistä, ja jollakin tasolla uskoin todella pääseväni tulevaisuudessa palaamaan, mikäli sitä vielä silloin toivoisin.



Lisäksi koin oppineeni aika hyväksi lähtemisessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti