perjantai 7. lokakuuta 2016

Ikuisessa kaupungissa

Eilen saamani raittiin ilman myrkytyksen ansiosta olin illalla niin uupunut, että nukahdin jo ennen kymmentä. Aamulla puolestaan heräsin kahdeksalta ainoastaan kellonsoiton ansiosta. Tajuttuani ulkoa kuuluvan metelin olevan ukkosta ja kaatosadetta, harkitsin vakavasti sänkyyn jäämistä pitkälle iltapäivään.

Vaan ei auttanut. Vähintäänkin tieto siitä, että joutuisin lounasta löytääkseni poistumaan rakennuksesta ajoi minut ylös. Avasin ikkunan tuulettaakseni ja havaitsin pian hienon ilmiön Rooman säässä: kaatosade ja tyyni vaihtelivat noin viiden minuutin välein. En kuitenkaan mennyt hämyyn. Kerran salama iski niin äänekkäästi, että olin iloinen irrotettuani puhelimeni laturista muutamaa hetkeä aiemmin.

Söin aamiaista kaikessa rauhassa ikkunan ääressä istuen. Jossakin vaiheessa havaitsin sateen lakanneen tavallista pidemmäksi ajaksi, mutta en elätellyt mitään toiveita. Sääennuste oli luvannut sateen taukoavan ja aurinkoa vasta iltakuudesta eteenpäin.

Käytävällä pysähdyin nähdessäni isännän istuvan toimistossaan ilmeisen kiireettömänä. Hän kohotti katseensa ja poisti hymyillen napit korvistaan koputtaessani ovenkarmiin.

"Hei. Tuota, olisiko sinulla neuvoja, mitä tehdä tänään? Nyt kun kerran sataa, ja nähdäkseni suurin osa vierailukohteista on ulkona."

"Niin, luulen, että tämä jatkuu koko aamun. Iltapäivän... onko se sana iltapäivä? Si, sen pitäisi olla parempi. Onko sinulla karttasi?"

Poistuin iloisena hakemaan tuon harvinaisen helppolukuiseksi osoittautuneen paperinpalani ja astelin sitten takaisin. Istahdin alas sen enempää kyselemättä ja ojensin kartan hänelle.

"Missä olet jo käynyt?", hän tiedusteli, ja selitin tyytyväisenä käyneeni paitsi valtaosassa hänen neuvomistaan paikoista, myös saaneeni eilen nauttia rauhassa Colosseumin seudusta.

"No, katsotaan", hän tuumi aiemmin tekemiään merkintöjä tutkien.

"Haluaisitko siis olla mieluummin sisällä kuin ulkona?"

"Haluaisin, mikäli mahdollista. Kenkäni eivät ole vieläkään kuivuneet eilisestä."

Hän mietti asiaa hyvän tovin ja selitti vaihtoehtoja. Yksi oli lähistöllä sijaitsevassa linnassa vierailu, sillä olin nähnyt sen vain ulkoapäin. Villa Borghese ei kävisi, hän arveli, koska liput tuli yleensä varata noin viikkoa ennen. Vältyin siis onnellisesti kertomasta, etten muutenkaan ollut taiteesta sanottavasti kiinnostunut.

"Täällä on eräs oikein jännittävä paikka", hän ilmoitti lopulta, ja ympyröi nähdäkseni ei-mitään keskeltä Colosseumin lähellä sijaitsevaa katua. "Siellä on maanalainen opastettu kierros, jossa pääsee kävelemään lasin päällä ja katselemaan antiikin Rooman aikaisia raunioita. Ja lisäksi siellä on tehty tietokoneella rekonstruktioita ja sen sellaista."

"Siistiä", totesin vakavissani. "Voisin pitää siitä."

"Si, kävin siellä viime vuonna itse, ja se oli fantastinen", hän totesi hauskalla korotuksellaan ja sanavalinnoillaan, ja esitteli minulle sitten muutamaa valokuvaa puhelimestaan, jotta varmasti ymmärtäisin. "Ja lisäksi, näetkö tämän tornin? Kierros loppuu aivan sen eteen, ja lisäksi siellä kerrotaan, miten sen... Hm... Mitähän se on englanniksi?"

Aikansa mietittyään hän totesi, ettei kykenisi selittämään asiaa loppuun asti, ja huitaisi kädellään.

"No, joka tapauksessa. Sinne kannattaa mielestäni mennä. Sen nimi" - hän otti palan ruutupaperia, ilmeisesti haluamatta sotkea karttaani enempää, ja kirjoitti hitaasti - "on Domus Romane di Palazzo Valentini. Okei?"

"Loistavaa", totesin ja katselin alassuin olevaa karttaa. "Taidanpa lähteä sinne heti."

Hän nyökkäsi ja vilkaisi kännykkäänsä.

"Hyvä. Yksi juttu siinä vain on... En tiedä, pitääkö kierros varata etukäteen. Minä tein niin viimeksi. Mutta voimme ottaa selvää."

Ennen kuin ehdin kommentoida juuri enempää kuin "Ai?", hän puhui jo puhelimessa italiaksi. Ymmärsin sen verran, että hän toden totta tiedusteli joltakin turisti-infolta, voisiko lipun ostaa etukäteen puhelimitse.

"Ei italiaksi" ymmärsin hänen sanovan hänen vilkaistessaan minua, "englanniksi. Hän on una ragazza, hän, jolle lippu tulisi."

Jäin pohtimaan, mitä tuo selvästi minua kuvaava sana tarkoitti, mutta pian puhelu päättyi. Hän oli kirjoittanut ylös kolme kellonaikaa ja jonkin numerosarjan.

"Okei. Sen varaamiseen tarvitaan luottokorttia", hän totesi. "Näihin kellonaikoihin - 13:30, 14 ja 14:30 - on englanninkieliset kierrokset. Hän antoi ystävällisesti numeron, josta sen voisi varata."

Mietin hetken.

"Pitäisikö minun mielestäsi sitten varata se, vai mennä vain paikan päälle ja toivoa parasta?"

"Se voisi olla parempi varata", hän arveli. "Tuo nainen sanoi, että ne ovat yleensä hyvin täynnä viikonloppuna... No, nyt on perjantai, mutta kuitenkin." Nyökkäsin.

"No... Jos annan sinulle korttini numeron, voisitko ehkä varata sen minulle?", tiedustelin lopulta. Hänen luvatessaan otin hänen aiemmin käyttämänsä lapun ja kirjoitin korttini numerot siihen. Ojennettuani lapun hänelle hän näppäili lappuun kirjoittamansa numeron.

"Buongiorno", mies aloitti jälleen ja selitti asiansa. Erotin jälleen sanan ragazza. Puhelu jäi yllättävän lyhyeksi, ja sen aikana mies ainoastaan merkitsi kellonajoista ensimmäisen ja viimeisen.

"Englanninkieliset kierrokset ovat tänään täynnä", hän totesi pettymykseni. "Huomiselle olisi vielä tilaa näille kahdelle kierrokselle."

Hän osoitti merkintöjään. Emmin hieman.

"No mutta, huomenna on toisaalta kaunis ilma. Ja tänään ei. Siksi olisin mennyt tänään."

"Tämä olisi kyllä näkemisen arvoinen", hän tuumasi hetken mietittyään. "Enpä tiedä, onko sillä edes niin väliä... näkisit sen silti, vaikka selostus olisikin ranskaksi... tai auf Deutsch..."

Tunsin ryhtini oikenevan ja katsoin häntä silmät pyöreinä.

"Saksaksi, todellako? Mutta minähän osaan saksaa."

Lyhyen hetken minua vähintäänkin hämmästyneenä katsottuaan mies poimi jälleen puhelimensa.

"No, sitten."

Tällä kertaa hän naurahti, ja siirsi puhelun hetkeksi kaiuttimiin. Jonkinlainen rock-musiikki soi. Paikan ainoa siivooja käveli sisään ja vilkaisi meitä vähintäänkin kummissaan. Naureskelimme hetken tilanteelle, minkä jälkeen tapoin aikaa pientä huonetta silmäilemällä. Sen merkittävin osa oli seinällä oleva suuri, kehystetty hääkuva, jota en tosin kehdannut loputtomasti tuijottaa. Vilkuilin siis ympärilleni ja toivoin, ettei odotusaika olisi aivan loputtoman pitkä.

Noin kahden minuutin kuluttua mies pääsi vihdoin tekemään varaustani, mitä seurasin mielenkiinnolla. Pian hän ojensi jälleen paperia minulle.

"Anteeksi, en muista nimeäsi?"

Kirjoitin sen rivakasti. "Hän kirjoittaa sen", isäntä kommentoi puhelimeensa, ja katsoi sitten lappua hetken. Odotin jännityksellä.

"Okei, tavaan sen", hän kuitenkin ilmoitti, ja luetteli sitten kirjaimet italialaisilla foneettisilla aakkosilla. Lopulta pienellä avustuksellani hän sai selvää myös korttini numeroista, ja kirjoitti hinnan ja kellonajan minulle ylös.

"13:00, 13,50€."

Nyökkäsin tämän olevan OK. Kolmannen puhelun päättyessä hän vaikutti varsin tyytyväiseltä.

"No niin, nyt sinulla on varaus. Sinun on oltava siellä varttia etukäteen. He lähettävät nyt sähköpostiin vahvistuksen, jonka voimme printata. Siinä on kaikki tiedot, joita tarvitset."

"Hienoa, kiitos paljon", totesin mielissäni hänen noustessaan ylös ja kääntyessään hetkeksi selin minuun tietokonettaan avatessaan.

"Ja se on siis saksaksi?", varmistin vielä.

"Kyllä", hän totesi, ja kääntyi hetken mietittyään katsomaan minua.

"Mistä sinä olet kotoisin?"

"Suomesta."

"Suomesta..? Mutta puhut silti saksaa?"

Nyökkäsin.

"Ja jonkin verran espanjaa. Siksi ymmärrän hiukan myös italiaa. Mikä on una ragazza?"

Hän katsoi minua jonkinlaisella hämmästyksen sekaisella huvituksella.

"Ragazza? Ragazza on... tyttö."

"Ai." Naurahdin vähän hänen vilkaistessaan taas tietokonettaan. "Okei."

Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen hän kääntyi taas puoleeni.

"Eli... sinä osaat siis suomea, eikö?"

"Joo, suomi on äidinkieleni", vastasin. Hän rypisti hieman otsaansa ja alkoi laskea sormillaan.

"Mutta lisäksi puhut siis englantia, saksaa..."

"... espanjaa, ja ruotsia myös", täydensin ja nyökkäsin jälleen vakavana. "Osaan viittä kieltä."

"Se on liikaa", hän totesi virnistäen näytölleen.

"No mutta, siitä on paljon hyötyä", vastasin hyväntuulisesti. Hän nyökkäsi.

"Totta. Minulla on huomenna yksi tapahtuma, auf Deutsch... Ja se on suuri ongelma. Puhetaitoni ovat, no..."

Hän virnisti ja teki kädellään eleen, joka tarkoitti epäilemättä "eivät kummoiset". Yritin parhaani lohduttaa häntä.

"No mutta, ymmärrät sentään saksaa?"

"En", hän vastasi painokkaasti, ja nauroimme molemmat.

"Okei. No sitten se on ongelma."

Printteri alkoi lopulta toimia, ja hän nappasi tulosteen minulle esiteltäväksi.

"Katso, tässä on nimesi, osoite, kellonaika, varausnumero. Kaikki tarpeellinen."

Nyökkäsin onnellisena ja otin paperin sekä hänen ojentamansa lapun, jossa luottokorttini tiedot olivat.

"Kiitos oikein paljon! Kerron sitten, pidinkö siitä."

"Kerro ihmeessä", hän vastasi, ja poistuin tyytyväisenä huoneeseeni. Kello tuli vasta puoli yksitoista, mutta olin kokemuksesta oppinut suuntaamaan uusiin ja tuntemattomiin paikkoihin erityisen hyvissä ajoin... Etenkin, kun en tuntenut reittiä, ja ainoa karttani oli paperimuodossa.

Karttani, tajusin samassa. Olin innoissani jättänyt sen toimiston pöydälle.

Hiippaillessani hetken kuluttua takaisin löysin vain siivoojan, joka hymyili minulle aina leveästi, muttei juuri sanonut mitään. En tiennyt, paljonko mies osasi englantia. Katsoin kuitenkin parhaaksi selittää, miksi tongin hänen työnantajansa papereita.

"Unohdin karttani tänne."

"Okei", hän sanoi edelleen ystävällisesti hymyillen, ja palasin aarteineni takaisin huoneeseeni pakkaamaan reppuni loppuun. Tällä kertaa ottaisin varmasti takkini mukaan. Inhoten ajattelin koko päivän viettämistä märissä, jo jalkani rakoille hiertäneissä risoissa kengissä, mutta ei voisi mitään. Ainakaan en joutuisi seisomaan sateessa kauaa.

Käytävällä huoneestani ulko-ovelle melkein törmäsin isäntään, joka puhelin korvallaan viittoi minua vimmatusti seuraamaan häntä. Hänen astuessaan huoneeseensa ja katsoessaan ympärilleen arvasin jo, mitä hän halusi.

"Sinun karttasi?"

"Otin sen jo", vastasin iloisesti ja käännyin jatkamaan matkaa. Mies seurasi minua.

"Otit? No, hyvä. Mukavaa päivää siis."

"Kiitos. Nähdään myöhemmin", totesin ja marssin ovelle.

"Nähdään myöhemmin", hän vastasi hiukan huvittuneen oloisena. Arvelin, että miehen oli ollut aikomus avata minulle ovi, mutta olin jo menossa.

Ulkona oli pilvistä, mutta sade vaikutti toistaiseksi lakanneen. Totesin takkini tällä tietoa melko turhaksi, ja riisuin sen heti metroasemalle päästyäni. Tunneleissa oli muutenkin aivan riittävän trooppista, joskin paikalliset vaikuttivat edelleen olevan asiasta eri mieltä.

Pysähdyin aikaa tappaakseni jälleen Terminillä, missä tilasin suuren cappuccinon ja leivän. Sain sen sijaan croissantin, mutten jaksanut valittaa. Arvelin tosin, että kotiin päästyäni en söisi enää koskaan yhtäkään. Syötyäni ja juotuani jatkoin kuitenkin matkaa, sillä vaikka minulla ei kiire ollutkaan, en todella halunnut riskeerata moisella vaivalla hankittua lippua.

Kolmannen kerran vuorokauden sisällä Colosseumin edessä metrosta poistuessani aurinko paistoi täydeltä terältä.

En voinut olla nauramatta ääneen. Oli niin kuuma, että keinokuituisessa tunikassani ja shortseissani melkein hikoilin.

No, hitto sentään. Ilmeisesti menisin siis maan alle kuumuutta ja auringonpistosta enkä sadetta pakoon. Lähdin kävelemään kartasta etukäteen varmistamaani suuntaan, ja koin suurta tyydytystä tajutessani oppineeni jo suunnistamaan Roomassa suurten maamerkkien perusteella. Niinpä nähdessäni minulle kuvaillun tornin jo häämöttävän edessäni kipusin hetkeksi istumaan puisille penkeille ja ihailemaan edessäni avautuvaa maisemaa.


Aikani istuttuani tajusin myös, että alueella oli käytössä avoin Wi-Fi, johon tunnuksen luominen maksoi 50 senttiä. Tyytyväisenä kirjauduin sisään ja tajusin verkon kantavan aina tornille asti, jonka edestä minua oli neuvottu noutamaan lippuni.

Perille päästyäni ystävällinen nainen ilmoitti, että voisin lippuineni palata viittä minuuttia ennen kierroksen alkua. Niinpä talsin takaisin puistoon.

Heti sinne päästyäni puhelimeni piippasi, ja tiesin puhkeavani leveään hymyyn.

"Hei Elle, mukava kuulla sinusta!" aloitti M viestinsä - tuo rakas entinen kollegani, johon olin viimeksi ollut yhteydessä toukokuussa.

Vaan tämä tarina jääköön toiseen kertaan.

Iloisena tavanomaisen pitkän vastauksen kirjoitettuani asetin puhelimeni äänettömälle ja palasin sisään odotustilaan, missä totesin olevani noin viidentoista saksalaisen seurassa. Odotetusti.

"Saksankielinen kierros?", tiedusteli paikalle saapunut, selvästi italialainen mies englanniksi, ja alkoi lippuja vasten jakaa keltaisia kulkulupia. "Minä en valitettavasti osaa saksaa, mutta älkää huoliko... kierros on silti saksaksi, heh. Siitä huolehtivat äänet nauhalla."

Kuulin joidenkin saksalaisten nurisevan hieman keskenään, mutta itse olin asiaan oikein tyytyväinen.

"Sinä saat punaisen", mies ilmoitti minulle hymyillen lupaa ojentaessaan.

Mistä hän näki, etten kuulu joukkoon, mietin vaistomaisesti, kunnes tajusin, ettei asiaan ilmeisesti liittynyt sen kummempaa symboliikkaa - keltaisia passeja ei vain ollut riittävästi. Vielä nopeasti reppuni säilytyslokeroon survottuani seurasin ryhmääni pimeään tilaan, jota valaisi toden totta vain lasilaattojen alta näkyvä hämärä valo.

"Varokaa askeleitanne" oppaamme varoitti, ja kokoonnuimme vieläkin pimeämpään suureen huoneeseen, missä hän viimeisenä napautti saksankielisen selostuksen päälle. Kierros saattoi alkaa.

Kuten aina, vaati muutaman minuutin, että korvani tottuivat saksan kuuntelemiseen niin, että se kävi suhteellisen vaivattomaksi. Tämänkin ajan nautin kuitenkin ympärilleni katselusta sitäkin enemmän; kierros oli rakennettu niin, että siirryimme toinen toistaan vaikuttavampien raunioiden ylle ihastelemaan antiikin Rooman ylimystölle kuuluneen talon jäänteitä. Oli kylpyhuonetta, saunaa, rappusia, yksityiskohtaisia mosaiikkeja ja astioita. Ääni nauhalla ilmoitti osan tuhoutuneen ensin maanvyöryn ja sitten tulipalon seurauksena, mutta digitaalinen jäljennös täydensi silmiemme edessä puuttuvat osat kalustuksesta.

Katselin erittäin vaikuttuneena. Kierros kesti kauemmin kuin olin odottanut, peräti puolitoista tuntia, mutta en kertaakaan kokenut pitkästyväni. Loppuhuipennuksena istuimme katsomaan videon vieressämme kohoavan tornin kaiverruksista, ja tajusin tämän olevan se osio, jota isäntä oli yrittänyt minulle aiemmin selittää. Hän oli jälleen kerran ollut suosituksissaan hemmetin oikeassa.

Kierroksen päätyttyä räpyttelin silmiäni kirkkaassa auringonpaisteessa, joka ei tuntunut olevan edes samalta planeetalta aamuisen sään kanssa. Kello oli puoli kolme.



Tajuttuani seisovani jälleen tuon pari päivää sitten kummastelemani talon, joka kuulemma oli Italian parlamentti, edessä, harkitsin hetken matkan jatkamista jalkaisin kohti keskustaa. Nälkä oli kuitenkin alkanut jo kurnia mahassani. Kaivoin kartan esille.

Olin siis lähellä Colosseumia. Metrokarttaa lukemalla olin saanut selville, että siitä seuraava asema oli nimeltään Circo Massimo, mikä oli saanut mielikuvitukseni lentämään. Mitä tuolta mahtaisikaan löytyä? Toisaalta jossakin mieleni sopukoissa ääni kysyi, miksei paikasta puhuttu sen historiallisesta merkityksestä huolimatta enempää, mutta vaiensin tämän epäilyksen nopeasti. Äkkiä reitin kartasta varmistettuani tein siis päätökseni ja lähdin palaamaan alkuperäistä reittiäni.

Ainoa suunnitelmaani hidastava asia olisi voinut olla ruokapaikan löytäminen. En ollut kävellyt montaakaan sataa metriä, kun edessäni oli jo niin houkutteleva ja täysi ravintolan terassi, että kävelin suuremmin kursailematta sisälle.

Kadun puoleisessa pöydässä istuessani ehdin mukavasti kuvata siitä avautuvia maisemia.



Syötyäni harmittelin, etten ollut löytänyt paikkaa eilen, kun olisin halunnut tappaa alueella aikaa. En voinut jäädä nytkään, sillä olin vasta istuuduttuani tajunnut käteisvarojeni lähestulkoon loppuneen. Selkeästi minua ja Colosseumin iltavalaistusta ei oltu tarkoitettu yhteen.

Sen sijaan nousin ja lähdin jatkamaan ohi mainitun monumentin edessä parveilevien ihmismassojen ja kohti Circus Maximusta. Hykertelin tahattomasti nähdessäni Colosseumin jonon jatkuvan älyttömän pitkälle. Taisin olla melkoinen Hannu Hanhi.

Aikani käveltyäni totesin karttojaan katselevien turistien määrästä, että olin luultavasti lähellä. Muutamaa hetkeä myöhemmin tajusin kuitenkin, että kaikki etsivät Bocca della Veritaa, jolle olin ajatellut seuraavaksi jatkaa. Circus Maximus näytti nimittäin tältä:



Kieltämättä veljeni kanssa aikoinaan, juuri ennen Wieniin muuttoani, Spartacusta toisella silmällä katseltuani olin odottanut jotakin hieman muuta. Vaan tunsin silti jälleen ihailunsekaista hämmästystä valtavan kentän poikki auringossa taivaltaessani.

En tiennyt tarkalleen, missä Bocca della Verita olisi, mutta onnekseni ohi kävelevät amerikkalaismiehet italialaisen oppaansa kanssa huolehtivat asiasta puolestani.

"Näettekö tuon ihmisjoukon?", nainen tiedusteli heiltä kävellessäni mahdollisimman kasuaalisti heidän perässään. "He odottavat Bocca della Veritan näkemistä. Se tarkoittaa, ööm... Suu... Odottakaa.."

"Totuuden suu", teki mieleni pistää väliin, mutta en kehdannut paljastaa salakuunteluani. Sen sijaan lyhyt vilkaisu ulkona seisovaan joukkoon riitti kääntämään kurssini takaisin kohti kentän toisella puolella odottavaa metroa. En ollut valmistautunut odottamaan loppuiltaa, eikä minulla olisi rahaakaan, mikäli sitä tarvittaisiin.

Melkein metroon ehdittyäni italialaisnainen karttoineen pysäytti minut.

"Anteeksi, Bocca della Verita?", hän tiedusteli italiaksi.

Osoitin reippaasti kädelläni.

"Tuohon suuntaan."

"Tuohon suuntaan?", hän käänsi vastaukseni italiaksi, ja nyökkäsin. "Grazie."

Metro oli kuin jokin vähemmän tunnettu kerros Danten helvetistä. Siellä oli kuuma, tunkkaista ja niin paljon ihmisiä, että arvelin joutuvani odottamaan useammankin vuoron, ennen kuin edes pääsisin junaan. Jotenkin ajauduin kuitenkin ihmisten tuuppiessa ja tungeksiessa sisään. Siinä hälyssä olin ensi kertaa myös kuulevinani suomea sitten lentokentältä lähtöni, mutta varma en voinut olla. Terminissä pysähdyin ostamaan mukaani sämpylän ja nostamaan lopulta lisää rahaa, ennen kuin jatkoin vielä pahemmassa tungoksessa majapaikkani vieressä sijaitsevalle asemalle.

Rappuja noustessani ikäiseni italialaismies puhutteli minua, hänkin sujuvasti italiaksi.

"Anteeksi, tiedätkö, missä Pietarinkirkko on?"

Vaikka ymmärsin kysymyksen, tyydyin virnistämään hänelle pahoittelevasti.

"Englanniksi, pyydän."

Tätä toteamusta seurasi yllättävän usein "ei sitten" -tyyppinen reaktio, jota odotin nytkin miehen naurahtaessa hämmentyneenä.

"Ai, okei, anteeksi... Minun täytyy päästä Pietarinkirkolle."

"Tiedän, missä se on", totesin saman tien tyytyväisenä itseeni ja tämän päivän turistineuvontaani. "Tähän suuntaan."

Hän seurasi minua, ilmeisesti hivenen kärsimättömänä. Paikallisen myyjän nähdessään hän tiedusteli tältäkin reittiä, ja sai saman vastauksen. Äkkiä hän kääntyi jälleen puoleeni hymyillen.

"Se on edessäpäin, eikö olekin? Näen muurin."

"Jep", totesin iloisesti hänen ottaessaan jo melkein juoksuaskeleita. "Jatka vain matkaa eteenpäin, niin päädyt sen eteen."

"Selvä juttu, kiitos!", hän huuteli olkansa yli pistäessään juoksuksi. Olin totta puhuen ajatellut itsekin vierailla lopulta kirkossa illan lyhyiden jonojen turvin, mutta miehen perään katsellessani tajusin tilaisuuden olevan tältä illalta menetetty. En millään ehtisi vaihtamaan vaatteita ja suunnistamaan paikalle ajoissa, mikäli hän oli jo mielestään noin viime tingassa liikkeellä.

Vaan olihan minulla vielä aikaa, ja huomenna aurinko paistaisi jälleen tämän päivä päivältä mukavamman kaupungin yllä.

Toisaalta, koska ennuste oli mitään tiennyt?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti