lauantai 1. lokakuuta 2016

Piikki on auki

"Meillä on kyllä niin samat aikataulut", Täti ilmoitti istuessamme jälleen kerran vierekkäisillä paikoilla bussissa torstaiaamuna.

Vetäytymispäivämme oli määrä alkaa kello 8:45 aamiaisella erään Helsingin keskustan ravintolan yksityistiloissa. Perimme päästyämme totesimme olevamme toistaiseksi nelisin R:n ja uusimman virkamiehemme, myöskin nuoren naisen, kanssa. Sen enempiä kursailematta päätimme silti käydä käsiksi jo paikalle tuotuihin sämpylöihin, kahviin ja mehuun.

Kaikkien selvittyä paikalle hieman yhdeksän pintaan pomomme avasi päivämme näyttämällä meille muutamia dioja ja videoklipin, ja aloittelemalla toivomaansa yhteistä keskustelua monologin sijaan. Pysyin enimmän osan ajasta hiljaa. Tunnelma oli kohtuullisen hyvä - ainakaan kukaan ei avoimesti näyttänyt ajatuksiaan moisesta työajan haaskauksesta, minkä kuitenkin tiesin olevan monella mielessä.

Itse nautin tilanteesta. Pöydän vastapäisellä puolella istuivat naapurini, K, pomoni, R, toinen nainen ja L, ja katselin heitä onnellisena. Minusta oli mukavaa viettää toiseksi viimeinen työpäiväni yhdessä, erillisten työpöytien ääressä nysväämisen sijaan. Vain silloin tällöin suru uhkasi hiipiä puseroon.

"Pidetäänkö välillä pieni kahvitauko, voidaan tarkistaa meilit, jos siellä on jollakulla jotakin kiireellistä", pomoni ehdotti noin kello kymmenen aikoihin.

En ehtinyt kuin harkita kahvikuppini täyttämistä, kun vieressäni istuvat naiset kääntyivät ällistyksen sekaisella riemulla kaikki katsomaan minua.

"Elle! Sun takki on siis löytynyt?"

"Mitä?!", älähdin, ja seurue alkoi nauraa.

"Joo, ja arvaa kellä se oli? Pomon pomolla!"

Repesin itsekin nauramaan ja hyppäsin ylös hakemaan reppuani.

"Nyt mun täytyy kyllä itse tsekata."

Vaan totta se oli.


"Aihe: julkinen tunnustus

Hei,

Arvatkaapa, mitä tänä aamuna tapahtui meillä kotona? Tarkkasilmäinen nuorempi poikani 6v. kysyi kirkkaalla lapsen äänellään eteisessämme, että äiti kenen tuo takki on, se ei ole sinun. Eli Elle – syvimmät pahoitteluni – takkisi löytyi MEILTÄ kotoa. Olen sen kiikuttanut käsivarrellani kotiin ilmeisesti alkuviikosta jo. Mutta onhan se toki erittäin ymmärrettävää, koska oma takkini on harmaa ja tämä on ruskea….


yt. syyllinen"


On vaikea kuvailla sitä yleistä riemua, minkä viesti sai huoneessa aikaan. Seuraavat viisi minuuttia kaikki nauroivat ja vitsailivat asiasta niin pirteästi, että unohdin itsekin kokonaan olevani oikeastaan hieman ujo puhumaan ja olemaan esillä niin monen ihmisen huomion keskittyessä yhtä aikaa minuun. 

"Hatunnosto siitä, että hänellä oli pokkaa tunnustaa se noin kaikkien edessä", totesin, ja naapurini keskeytti.

"No, eihän tuossa nyt ollut muita vaihtoehtoja!"

"Kyllä äitini arveli jo eilen, että ei sitä enää kukaan kehtaa myöntää", virnistin lopulta istuutuessamme jälleen pöydän ympärille.

"Nyt täytyy Elle tunnustaa, että eilen me jo mietittiin sulle kolehdin keräämistä, että saisit uuden takin", pomoni ilmoitti naureskellen. Naapurini puuttui jälleen virnistäen puheeseen.

"No, melkein sen voisi tehdä joka tapauksessa."

"Henkisestä kärsimyksestä?" ehdotin, ja hän nyökkäsi tyytyväisenä.

"Niin, pitäähän sitä vuokraakin maksaa."

"Mutta Elle", R puuttui yhtäkkiä puheeseen pöydän toiselta puolen, "mikä sen pallon tarina nyt oli?".

"Totta, mähän lupasin kertoa sen, jos takki löytyy...

No, mä sain sen pallon keväällä, istuessani yhtenä lauantaina Bayreuthin yliopiston kampuksella. Surin siellä yksikseni sitä, että mun työ Saksassa päättyy ja joudun palaamaan Suomeen.... siihen tuli sellainen noin kolmevuotias saksalaistyttö, joka kysyi haluaisinko leikkiä sen kanssa. Sanoin, että tottakai, ja yritin vähän aikaa heitellä sitä palloa... mutta lapsella oli niin huono motoriikka, ettei siitä tullut mitään. Sitten se asettelikin jo sen pallon mun käteeni ja sanoi "haluan lahjoittaa tämän sinulle, jotta voit mennä leikkimään ystäviesi kanssa"... Se on mun aarre! Vähät mä tuosta takista välitin, mutta pallon katoamisesta olin surullinen."

Virnistin ihmisten tyytyväisille ilmeille, ja lopulta ohjelmamme saattoi jatkua.


Vaikka takin (pallon) löytyminen oli nostanut tunnelmaa melkoisesti ja hetkeksi vapauttanut minut kasvavasta jännityksestäni, aloin hermostua kellon tikittäessä armotta eteenpäin. Onneksi puoli kahdeltatoista tarjoiltava lounas sai ajatukseni hetkeksi muualle, kun päädyin keskustelemaan minua molemmin puolin istuvien naisten kanssa matkustelusta, opiskelusta ja erityisesti juuri esille nostamastani ajasta Saksassa. He olivat molemmat minulle ennestään tuttuja ja mieleisiä työkavereita, mutta kenties heidän suhteellisen harvinainen viipymisensä kahvipöydässä ja osallistumisensa lounaille olivat olleet syynä siihen, ettemme olleet tutustuneet sen syvemmin.

"Voi että, mä tajusin vasta nyt... mullehan tuli Itävallasta jotain saksankielisiä dokumentteja vähän aikaa sitten, mä olisin voinut pyytää sua katsomaan niitä", toinen heistä harmitteli. "Olen lukenut vaan lyhyen saksan. Luulen, että ne ovat vain "tiedoksi", mutta olisihan se hyvä varmistaa."

"No mutta voinhan mä huomenna vielä katsoa niitä", vastasin heti innoissani. "Ei mulla silloin ole mitään muutakaan, ja tuollainen on ihan mun lempihommaa. Melkein aloin aikanaan kääntäjäksi."

Vakuuteltuani uudemman kerran lukevani paperit mielelläni läpi perjantaina hymyilimme toisillemme tyytyväisinä. Etäisesti harmittelin jälleen sitä, etten ollut saanut viettää edes muutamaa kuukautta pidempään työpaikallani, jolloin olisin ehkä ehtinyt tutustua loppuihinkin työtovereihini paremmin...

Toisaalta, sitä vaikeampaa lähteminen olisi ollut.


Pomoni palatessa lounaan jälkeen diojen näyttämiseen tajusin, että aika oli loppumassa. Pian päättäisimme jo muodollisen osuuden ja siirtyisimme hohtokeilauksen pariin, mikä puolestaan päättäisi viimeisen yhteisen päivämme yksikkönä.

Näin tilaisuuteni tulleen pomon vaihtaessa esiin dian, jossa oli numeroituna erinäisiä kysymyksiä. Kohta kolme oli otsikoitu "työn iloa", ja ensimmäinen kysymys sen alla: "mikä on parasta työpäivässä?",

Istuin vaivihkaa käsieni päälle saadakseni ne lakkaamaan tärisemästä ja odotin, kunnes pomo oli edennyt kohdan käsittelyyn.

"Olisiko jollakulla tästä jotakin lisättävää?" hän kysyi hetken töissä viihtymisen tärkeydestä puhuttuaan, ja nyökkäsin heti.

"Saisinko mä käyttää tähän lyhyen puheenvuoron?.. Siltä pohjalta, että tämä on tosiaan mun toiseksi viimeinen päivä täällä, ja joidenkin kanssa tämä on viimeinen. Haluaisin sanoa jotakin."

Yritin parhaani mukaan pitää ääneni vakaana pomoni myöntäessä minulle heti puheenvuoron. Katsoin tueksi naapuriani, mutta hän tuijotti visusti pöytää. Näin hänen kuitenkin hymyilevän niin, että hän epäilemättä kuunteli tarkemmin kuin mitään tähänastisesta keskustelusta.

Vilkaisin dioja saadakseni ajatukseni kasaan.

"No... vastauksena tuohon kysymykseen, "mikä on parasta työpäivässä?"... mä haluaisin vaan sanoa... mä olen viihtynyt täällä hirveän hyvin. Toivon, että se on kaikille selvää. Ja valtaosaksi se johtuu siitä, että mulla on ollut niin... niin mahtavat työkaverit."

Pidin pienen tauon katsoakseni ympäri seuruetta. Naiset tuijottivat minua kiinteästi ja hymyilivät herkeämättä. Miehet katsoivat yhä pöytää, mutta kaikkien ilmeet sanoivat aivan riittävästi. Jatkoin hieman rohkaistuneena.

"Mähän tulin tänne silloin aika pystymetsästä... en ollut tehnyt paljoa viestintää, enkä varsinkaan mitään liikennejuttuja. Hyvä, että aikoinaan ajokortin antoivat, kun ei meinannut teoriaosuus olla ihan hanskassa."

Virnistin hieman.

"Ja itse asiassa taisin aloittaessani sanoa parillekin tyypille perehdytyksessäni, että mua ei ihan hirveästi kiinnosta mitkään liikenneasiat... mutta, no... Luojan kiitos mut istutettiin heti sinne kivojen setien keskelle, missä moiset harhaopit karsittiin nopeasti."

Kaikki naurahtivat, ja naapurini avasi ensi kertaa suunsa. Tämä oli harvinaista - yleensä hän kommentoi puhetta kuin puhetta melkoisen tiheästi.

"Setien", hän tuhahti hyväntuulisena ja katsoi kattoon. "Vaarien!"

Nauroin muiden mukana.

"Joo, no... siellä ei vaikutuksilta voinut oikein välttyä. Kerran erehdyin kysymään L:ltä jonkin täsmentävän kysymyksen... se löi mulle toistasataa sivua matskua eteen ja totesi että "aloita vaikka näistä". Kun mä sitten vielä oikeasti luin ne - no, siinä vaiheessa naapurini vissiin totesi, että tuolla on nyt liikaa aikaa käsissään, ja alkoi keksiä mulle kaikenlaista kivaa tekemistä."

Hymyilin edelleen, joskin aloin kasvavassa määrin pelätä murtuvani ennen loppuun pääsyä. Päivän aikana olin jo useammankin kerran nieleskellyt kyyneleitä tajutessani, miten oikeasti jättäisin jälleen kerran jäähyväisiä vain muutamien tuntien kuluessa.

"Mä olen mielestäni saanut tehdä... oikeasti tärkeitä, ja oikeasti tosi mielenkiintoisia juttuja. Olen ylpeä, että olen saanut olla niissä mukana. Ja... mun tulee ikävä mun työtä, mutta ennen kaikkea mun tulee kovasti ikävä teitä kaikkia. Kiitos."


Kuten aina jonkin minua erityisesti hermostuttavan suorituksen, yleensä juurikin esiintymisen, loppuun päästyäni, tunsin viimeistenkin voimanrippeideni juuri kadonneen. Ehdin tuijottaa pöytää ja kerätä itseni muutamia sekunteja, kunnes pomoni avasi jälleen suunsa. Toisin kuin muut miehet, hän oli katsellut minua herkeämättä vastapäiseltä paikaltaan. Arvelin muiden halunneen säästää minut sen pahemmalta hermostukselta.

"Kiitos, Elle", hän totesi ja hymyili. "Huomenna on vielä varsinaisten kiitospuheiden paikka..."

Tiesin tämän, mutta se ei ollut minulle niin merkittävää. Kaikki eivät olisi silloin kuulemassa, mitä olin halunnut itse kertoa.

"... mutta mun täytyy sanoa, että mä olen tosiaan kuullut susta aina vain positiivista palautetta. Olet osoittanut osaavasi kirjoittaa, omaksua asioita ja luonut osaltasi hienoa tunnelmaa. Kesällähän sä jouduit olemaan täällä vähän hiljaisena ajankohtana ja olin itsekin pitkään poissa, mutta palatessani oli hienoa huomata, että meillä oli uusi pidetty jäsen työyhteisössä."

Nyökkäsin ja hymyilin varovasti. Pomoni käytti hetken katsomalla ympärilleen.

"Uskoisin puhuvani kaikkien puolesta?".

"Kyllä", kaikui monesta suunnasta, ja vieressäni istuva nainen virnisti.

"Todellakin. Sanoo, ettei tiedä näistä asioista mitään, ja silti tyyppi tekee täällä jotain hirveän teknistä lakiesitystä ihan tuosta noin vaan."

Kaikkia nauratti. Pomoni nyökkäsi tyytyväisenä.

"Ja tosiaan, kun olet saanut vähän opintoja eteenpäin ja olet lähellä valmistua, me toivotaan, että otat meihin yhteyttä. En ole puhunut tästä teille muillekaan aiemmin... mutta mun mielestä rekrytointi on hirveän vaikeaa."

Hän katsoi vakavana ympärilleen.

"On aivan eri asia palkata joku, jonka on nähnyt tekevän töitä, josta tietää miten se hoitaa asiat ja millainen työkaveri se on, kuin joku itselle täysin vieras. Vaikka se olisi paperilla kuinka taitava ja vaikuttava työntekijä."

Kaikki myötäilivät, ja hymyilin hieman pöytää tuijottaessani.

Siitä se siis oli kiinni, opintojeni puutteellisuudesta. Olinhan koko ajan tiennyt päässeeni työhöni melkoisena juniorina, opinnoistani yhden kolmasosan ollessa vielä tekemättä. Ensi kertaa minusta tuntui, että ehkä pomoanikin oikeasti hieman harmitti lähtöni...

Tai ainakaan hän ei toivonut sitä.


"Mutta, tänään pidetään vielä hauskaa, ihan kohta lähdetään keilaamaan. Huomenna jatketaan sitten tästä", pomoni ilmoitti minulle hymyillen, ja nyökkäsin tyytyväisenä. Täti hyppäsi ylös kirjekuorta pidellen.

"Nyt arvotaan joukkueet!"

Vedin kuoresta beigen lapun, jossa oli numero ykkönen. Saman teki vieressäni istuva, äsken kehumiseeni puheenvuoron käyttänyt nainen, ja virnuilimme toisillemme tyytyväisinä. Seurasin jännityksellä kirjekuoren kiertämistä pöydän toisella puolen.

"Arvaa mitä, naapuri", Täti totesi leveästi virnuillen ojentaessaan miehelle viimeistä lappua. "Me ollaan samassa joukkueessa."

Virnistin itsekin niin leveästi, että pelkäsin naamani halkeavan, ja työnsin nyrkkini ilmaan.

"Tässä on joukkue numero yksi!"

"Voitte onnitella itseänne jo nyt", naapurini tokaisi vaatimattomasti.


Muiden joukkuejakojen käytyä selväksi joku miehistä tiedusteli, olivatko neljä paikalla olevaa miestä varmasti jakautuneet tasaisesti eri joukkueisiin.

"Miksi ihmeessä?", yksi naisista kysyi, ja hillitsin haluni pyöräyttää silmiäni. Feminismi oli turhaa. Tiesin miesten leveilystä entuudestaan, että he olivat tehneet aiemmin melkoisen kovia tuloksia - en totisesti haluaisi kilpailla heidän muodostamaansa joukkuetta vastaan, en, vaikka se kuinka olisi ollut muka samantekevää.

Sattui kuitenkin niin sopivasti, että L ja K olivat toisessa ja pomoni kolmannessa joukkueessa: jako oli siis niin reilu kuin porukalla oli mahdollista. Lähtiessämme kohti keilahallia melkein hyppelin ilosta.

Keilaus oli ainoita urheilulajeja, joissa olin melko hyvä. Vaikka en ollut vuosiin juurikaan sitä harrastanut, olin teini-ikäisenä notkunut radoilla ystävieni ja/tai veljeni kanssa useinkin. Mielessäni hykertelin ajatukselle siitä, miten mahtavaa olisi voittaa - tai vähintäänkin sijoittua kolmen parhaan joukkoon, näyttihän voitto sinänsä melkoisen epätodennäköiseltä. Vaikka kilpailu oli julistettu joukkueiden väliseksi, tiesin kaikkien tekevän lopulta omaa suoritustaan.

Vaihdettuamme hallilla kengät jalkaan ja pallot haettuamme siirryin naapurini kanssa ykkösradalle.

"Voiko jo aloittaa?", hän tiedusteli.

"Ei!", Täti tokaisi painokkaasti. "Pomo on hakemassa meille juomia, ei ennen sitä."

Totesin radan yllä olevasta ruudusta peliajan alkaneen jo kulua, ja omakin kärsimättömyyteni nosti päätään.

"Mutta toi peliaika kuluu jo! Eikö me nyt vaan voitaisi painaa tuota "aloita"-nappia ja alkaa pelaamaan?!"

Täti oli ehdoton. Naapurini näytti vähintään yhtä tuskastuneelta kuin minusta tuntui.

"No mutta voidaanko me nyt edes harjoitella? Harjoituskierros!"

Lopulta luvan saatuaan hän nappasi pallon ja alkoi sen enempiä kyselemättä keilaamaan. Heti häneltä luvan saatuani seurasin perässä.

"Nuo ovat ihan kuin pikkulapsia", Täti totesi joukkueemme neljännelle jäsenelle silmiään pyörittäen.

En pystynyt suhtautumaan asiaan vitsillä. Jokainen odotteluun kulunut hetki oli aikaa, jonka olisi voinut käyttää paremminkin. Olin tikahtua kilpailuhenkeeni muiden siemaillessa lopulta saamiaan oluita ja lonkeroita ja alkaessa pikku hiljaa virittää ratojaan pelikuntoon.

Puolentoista tunnin peliajasta kuluttua jo vartin ilmoitin lopulta, että nyt kyllä aloittaisimme. Tökimme naapurini kanssa yksissä tuumin nimemme ruudulle ja pelin pyörimään.

Radan valot syttyivät, mutta mitään ei tapahtunut. Kaatamamme keilat olivat edelleen kaatuneina.

Täti lähti ilmoittamaan tiskille, että tarvitsimme apua, ja palatessaan pyöritti meille paheksuvasti silmiään.

"Ensimmäinen, mitä ne kysyivät oli "aloititteko te liian aikaisin?". No, nyt ne laitetaan kuntoon."

Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua keilat olivat vihdoin jälleen pystyssä. Naapurini seisoi jo valmiudessa lopultakin aloittamaan vuoronsa, kun yhtäkkiä pysähtyi tuijottamaan pallojen palautuksen hoitavaa laitetta.

"Nuo pallot ovat jumissa. Hei Täti, käypä taas sanomassa jollekulle."

Olin aivan haljeta. Muut keilasivat jo täyttä häkää. Nuoren miehen ilmestyessä korjaamaan hihnaa K vilkaisi meitä hämmästyneenä viereiseltä radalta.

"Joko te nyt rikoitte sen?".

"Jo", naapurini totesi. Hypin tasajalkaa purkaakseni turhautumistani.

Noin minuutin kestäneen, eli minuutin liian pitkän korjausoperaation tultua valmiiksi naapurini pääsi vihdoin ja viimein avaamaan pelin.

Kaato.

Nauroin ääneen ja heitimme porukalla riemuissamme ylävitoset. En osannut päättää, olinko täysin tyytyväinen vai en. Toisaalta kilpailu oli julistettu joukkueittain, joten hänen menestyksensä oli minun menestystäni. Toisaalta taas en voinut mitään ajatukselle, että tämä asettaisi melkoiset paineet omalle suoritukselleni - varsinkin, kun salaa halusin piestä hänet koko lajissa.

Poimin pinkin, kymmenen kilon palloni ja keskityin hetken hämyisen radan päässä häämöttäviin keiloihin.

Sinä osaat tämän, olet tässä hyvä, mietin juuri ennen pallon irtoamista kädestäni, ja jähmetyin paikalleni seuraamaan pallon vierimistä.

Kaato.

Hypin ilmaan ja tuuletin villisti palatessani joukkueeni luo. Uudet ylävitoset.

"Kiitti, kaverit", seuraavana vuorossa ollut nainen totesi. "Kiva olla vuorossa teidän jälkeen."

Hitto, tästä tulisi hauskaa.


Pian osoittautui, että pelissä oli mukana tasan kahdenlaisia ihmisiä - niitä, jotka olivat pitämässä kivaa, ja niitä, jotka olivat tulleet voittamaan.

Viereisellä radalla keilaava L oli aivan ylivoimainen - niin ylivoimainen, että oli ilmeistä, että hänen kanssaan ei voisi kukaan kilpailla. Omalla radallani minulla oli kuitenkin täysi työ pysytellä tasapisteissä tai hienoisessa johdossa naapuriini nähden, sillä neljän hengen joukkueemme sisällä kisasta oli jo aikaa sitten tullut meidän kahden välinen.

"Se on ottavinaan tämän leikillään, mutta on oikeasti tosissaan", Täti virnuili. Kaikesta huolimatta riemuitsimme kaikki aina aidosti toistemme onnistumisista ja heitimme jatkuvasti ylävitosia. Omat suoritukseni olivat avauksen jälkeen hivenen huonontuneet, kunnes sitten taas lähteneet reenin myötä takaisin nousuun. Tunsin alkavani pikku hiljaa suhtautua pettyneesti jopa aiemmin hyvinä pitämiini tuloksiin, ja arvasin tämän näkyvän naamastani kilometrien päähän. Vastaavasti en koskaan jättänyt tuulettamatta onnistumisilleni.

"Hyvä, Elle", kuulin pomoni kommentoivan hämmästyneen kuuloisena muutamaankin otteeseen - huolimatta siitä, että välissämme oli kokonainen rata joukkueineen. Naapurini sen sijaan piti huolen, että sanoi jokaisella vuorollani jotakin tyyliin "todella hieno osuma", tai "kylläpä menee hyvin". Muita joukkueen jäseniä hän sen sijaan yritti ystävällisesti neuvoa, mutta en uskonut heidän panevan moista pahakseen.

"Ellen kannattaisi jatkaa keilausta", mies ilmoitti jossakin kohtaa vakavana, astellessani hänen ohitseen voitonriemuisesti virnistäen. "Ei tarttisi paljon reenata, niin alkaisi porukkaa tippumaan."

Naurahdin, ja vilkaisin muiden ratojen yläpuolella loistavia pistetilastoja.

"Naisten sarjassa voisin pärjätä aika mukavasti."

Täti piti keilaamisensa ohessa huolen siitä, että taltioi sekä kuvin että paperille muiden tulokset kierroksittain. Olimme sopineet pelaavamme kaksi kierrosta, joiden kokonaispisteiden perusteella voittajat julistettaisiin. Koska pelini jatkoi parantumistaan, olin lopulta pelin loppua lähestyessä noussut kokonaistilastoissa toiseksi.

Naapurini kirosi spontaanisti heittäessään pallon viimeisillä vuoroillaan ränniin, ja virnistin Tädille leveästi lonkerolasini yli.

"Sillä alkaa hermot pettää, kun menin siitä taas ohitse."

Paikkoja miehen kanssa vaihtaessani kuulin Tädin heti toistavan tyytyväisenä sanani, ja käännyin virnistämään röyhkeästi olkani yli.

"Ellellähän menee hienosti", K kommentoi yhtäkkiä hämmästyneenä viereiseltä radalta. Kaksi kierrosta olivat juuri päättyneet, ja keilasimme nyt vain huviksemme viimeisten minuuttien kuluessa loppuun. Olin jo valtavaksi riemukseni todennut tulleeni niukasti hänen ohitseen yksilöpisteissä toiseksi, vaikka L:n ja K:n joukkue olikin epäilemättä ottanut muista murskavoiton.

"Mä voitin sut", ilmoitin miehelle leveästi virnistäen, ja hän nyökkäsi ihmeissään.

"Tosi hyvä!"

"Miksi nuo vielä keilaa?", kuulin viimeisellä radalla olevien naisten ihmettelevän ääneen. "Ne ovat jotenkin ihan seonneet."


Ajan viimeiseen sekuntiin asti käytettyämme Täti toimitti tyytyväisenä kirjanpitonsa tulokset pomollemme, joka pyysi meitä kerääntymään ympärilleen. L seisoi erinomaisen itsetyytyväisenä hymyillen paikallaan, kuin ylivoimainen voittaja ainakin. Minun suoritukseni ihmettelemisen lisäksi muut kun olivat käyttäneet suuren osan peliajasta kommentoimalla hänen peliään lauseilla kuten "on se kova" ja "aivan omassa sarjassaan".

"No niin, pisteet on laskettu ja voittaja on selvillä", pomoni aloitti hyväntuulisesti paperiaan katsellessaan.

"Kisa oli onnistunut, kaikki pääsivät kolminumeroiseen tulokseen! Eikä parhaalla yksilösuorittajallakaan ollut huonoimpaan nähden kuin kaksi kertaa enemmän pisteitä."

Nauroimme kaikki, ja L:n hymy vain syveni.

"Kolmannella sijalla oli... joukkue numero kolme, jossa kaikki olivat melkoisen tasaväkisiä", pomoni virnisti joukkuekavereilleen, ja annoimme kaikki aplodit. "620 pistettä. Toiseksi taas tuli joukkue numero yksi. Siellä myöskin melkoisen tasaisia tuloksia, mutta yksi oli ylitse muiden... ja se oli Elle."

Virnistin ja yritin samaan aikaan parhaani mukaan näyttää vaatimattomalta muiden taputtaessa jälleen.

"686 pistettä! Ja sitten, voittajajoukkue, erittäin vaatimattomalla tuloksella 826 pistettä... joukkue numero kaksi! Sielläkin oli varsin tasaista..."

Kaikki nauroivat jo valmiiksi.

"... mutta tällä kertaa L teki kohtuullisen tuloksen, 308 pistettä."

"Aika keskinkertaista, miten sä noin alisuoriuduit", totesi naapurini hilpeästi taputtaessamme kolmannen kerran ja pomoni napatessa muutaman paketin selkänsä taakse.

"No niin, ja sitten palkintojen jako. Nämä tärkeät, joskaan eivät pakolliset, varusteet olisi jokaisella hyvä olla..."

Tiesimme kaikki hänen puhuessaan jo valmiiksi, mitä seuraisi. Liikennehuumoria.

"Olkaa hyvät, jakakaa ne keskenänne. Ja onneksi olkoon!"

Virnuilimme joukkueen katsellessa uusia heijastimiaan.

"Olen aina halunnut tällaisen", K ilmoitti pokkana. Syrjäsilmällä näin pomoni nappaavan nopeasti pullon selkänsä taakse ja palaavan sitten viereeni L:ää vastapäätä.

"Vaikka tämä oli joukkuekisa, ei ole joukkuetta ilman yksilösuorituksia. Ja ylivoimaisesta tuloksesta tänään haluan palkita L:n. Hän ja Elle olivat ainoat, jotka pääsivät yli kahdensadan pisteen, ja L peräti yli kolmensadan. Hieno suoritus, onneksi olkoon!".

Taputimme hänen ojentaessaan pulloa. En tuntenut oloani erityisen pettyneeksi - olinhan suoriutunut yli sekä omien että muiden odotusten.

Ennen kuin ehdimme edes harkita hajaantumista, L kääntyi puoleeni.

"Joo, kiitoksia kovasti. Mä haluaisin nyt kuitenkin lahjoittaa tämän Ellelle."

Jälleen kerran tunsin kaikkien katsovan minua hymyillen, mutta itse tuijotin L:ää hämmästyneenä.

"Koska me ei enää huomenna nähdä, ja sä olet ollut kiva työkaveri. Kiitos, mä kyllä arvostan tätä lahjaa..." hän lisäsi nopeasti pomolleni, joka ei vaikuttanut olevan lainkaan pahoillaan, ja otti sitten askeleen minua kohti, "... mutta mä haluan silti antaa tämän sulle."

Otin hänen ojentamansa kuohuviinipullon ja hymyilin liikuttuneena miehen seistessä jo aivan edessäni.

"Tule joskus käymään... ja kiva, että olit meillä."

"Kiitos", totesin osaamatta sanoa mitään sen enempää, ja halasimme toisiamme muiden myhäillessä.


Lähtiessämme palauttamaan kenkiämme, minä pulloa kantaen, R virnuili minulle iloisesti.

"Elle, sä olit hiton hyvä. Olitko sä keilannut ennenkin?"

Tunnustin harjoitelleeni nuorempana melkoisesti. Pomoni keskeytti keskustelumme alkuunsa ilmaantumalla paikalle ja kertomalla, että erään talomme virkamiehen läksiäiset olivat parasta aikaa menossa lähipubissa.

"Olisiko sinne innokkaita lähtijöitä?"

"Tottakai", ilmoitin, ja virnistin R:lle. Olin viime aikoina päättänyt olla välittämättä tuon taivaallista siitä, mitä uskaltaisin pomolleni sanoa - olihan tämä taktiikka toiminut aina ennenkin. "Mehän laadittiin R:n kanssa jo viime viikolla päivälle tulostavoitteet."

"Ai, mitkäs ne ovat?", mies tiedusteli uteliaana.

"Että kaikki ovat huomenna töissä hirveässä darrassa", vastasin.

Kuten olin arvellutkin, pomoni vain nauroi yllättyneenä. Sen sijaan minulle yllätyksenä tuli se, että vielä paikalla oleva naapurini ilmoitti piipahtavansa myöskin hetkeksi paikalle. Muiden siirtyessä hieman kauemmas hän astui seisomaan lähestulkoon kasvotusten kanssani - mikä oli pituuserostamme huolimatta mahdollista siksi, että seisoin korokkeella.

"Elle, mä en tule huomenna töihin", hän ilmoitti ystävälliseen sävyyn. Vaikka olin koko ajan tätä odottanutkin, nyökkäsin murheissani. Arvelin lähinnä hajanaisten neonvalojen valaisemassa huoneessa olevan kuitenkin niin pimeää, että tämä ei olisi turhan ilmeistä.

"Okei."

"Mutta tulisitko sä käymään joku päivä? Mulla on sulle yksi juttu, lahja, mutta... no, totta puhuen mä unohdin sen."

Tuijotin miestä melkoisen liikuttuneena hänen mutistessaan viimeiset sanat harmistuneena.

"Niin, voisitko sä poiketa joku päivä, vai laitanko sen postiin?" hän tiedusteli kuitenkin heti enemmän omana itsenään. Minusta vastaus oli itsestään selvä.

"Kyllä, tietysti mä voin tulla... ei se ole mulle iso poikkeama."

Hän nyökkäsi.

"Ota mun numero, ja soita mulle joku päivä, kun olisit tulossa. Se on mun lokerossa. Saat sen sitten.

Mutta, kiitos, Elle."


Hän ojensi minulle kätensä. Ehdin hädin tuskin puristaa sitä nopeasti, kun kapsahdin jo miehen kaulaan.

"Kiitos sulle. Tosi paljon."

Hän halasi minua tyytyväisen oloisena.

"Joo, ei mitään."

Irti päästäessäni hymyilin hieman.

"Ja lupaan soittaa sitten, kun alan tehdä gradua..."

En päässyt lausettani loppuun, kun hän jo pudisti päätään.

"Ei, kuule, me järjestetään illanistujaiset, kun tuo laki on saatu eteenpäin. Kaikki, jotka siinä on olleet mukana... viimeistään silloin."

Hymyilin ja nyökkäsin.

"Okei."


Ulkona astellessamme R tarinoi minua piristääkseen tosi-tv-sarjoista, joita seurasi ilmeisen fanaattisesti niiden surkeudesta huolimatta. Yritin pitää ilmeeni vakavana hänen siirtyessään yhtäkkiä aiheesta sujuvasti siihen, miten ei voinut ymmärtää bloggaamista.

"Siis, että ihmiset kertovat omasta elämästään siellä asioita, mitä ovat vaikka puhuneet tai tehneet... mitä siitä saa itselleen?"

Hymyilin itsekseni, mutta vältyin sanomasta mitään astuessamme puolityhjään baariin sisälle. Kello lähestyi vasta neljää. Baarimikon ilmoittaessa, että paikkaan oli varattu yksityistila ja avattu piikki läksiäisiään viettävän miehen nimiin, yritimme parhaamme mukaan olla R:n kanssa vaikuttamatta liian riemastuneilta.

Juuri Magnersia tilatessani takkini vienyt ylipomoni asteli sisään, ja minut nähdessään puhkesi heti hymyilemään nolostuneena.

"Elle, voi anteeksi kauheasti."

"Ei se mitään", tokaisi pomoni, "saatiin siitä melkoisen hyvät naurut aamupäivällä."

Vakuutin itsekin, etten ollut lainkaan kärsinyt episodista, ja vitsailimme hetken tapahtuneella ennen istumaan siirtymistämme. Välissä kännykkäänsä keskittynyt naapurini veti tuolin viereeni ja keskusteli aikansa kanssani loman varalle tekemistäni suunnitelmista, kunnes totesi lopulta joutuvansa nyt lähtemään ja luovuttavansa paikkansa jo hyvää vauhtia täyttyvässä loungessa. Nousin ylös hänen noustessaan ja halasin häntä uudemman kerran.

"Tule sitten ehtiessäsi käymään ja hakemaan lahjasi, se on tärkeää", hän sanoi. Virnistin hieman.

"Kyllä mä sen tulen perimään, aivan varmasti."


Miehen kadottua lysähdin takaisin tuoliini ja yritin olla surematta. Tämä osoittautui yllättävän helpoksi, sillä aina satunnaisesti ilmaa halkoneiden hillittömien puheiden ja naurunremakoiden ohella pöytäseurueemme vaihtui niin tiiviiseen tahtiin, että jouduimme käyttämään kaiken aikamme toistemme ja muiden kanssa seurusteluun. Lisäksi asiaa eittämättä avittivat sekä viini että siideri, joita haimme R:n kanssa häpeilemättä lisää aina edellisen lasin tyhjennyttyä.

Lopulta tajusin istuvamme erään herttaisen, iäkkäämmän työntekijämme ja hänen miehensä kanssa, joka esittäytyi minulle kädestä pitäen pöydän yli.

"Elle? Siis hän, jos ranskasta käännetään?", tämä parrakas, vanhan ajan merikapteenia muistuttava mies tiedusteli minulta heti ja hymyili hieman. Nyökkäsin.

"Niin juuri."

"Ja te olette kaikki samassa yksikössä?.. Sinä olet siis se, joka on lähdössä? Opintojako menet sitten jatkamaan?"

Selitin minua vakavana kuuntelevalle pöytäseurueelle, miten toden totta en tiennyt muusta, kuin että kuun loppupuolella aloittaisin uuden lukuvuoden Turun yliopistossa.

"Ja poikaystävä on tietysti siellä Turussa myös, eikö?" mies tiedusteli ja iski minulle silmää. Virnistin hieman.

"No itse asiassa ei... olen ollut keväästä asti sinkku."

"Nythän sä voit sitten samalla kilpailuttaa Turun ja Helsingin miehet", nuorin pöydässä istuva mies totesi ja sai kaikki nauramaan hilpeästi. En pannut pahakseni, mutta katsoin parhaaksi jättää ilmoittamatta, miten vähän minulla oli moiseen mielenkiintoa.

Hetken seurusteltuamme pöydän ääreen ilmestyi jälleen lähellä eläkeikää oleva, jo melkoisen hyvissä oleva virkamies, joka ilmoitti jäävänsä "nuorien hyväksi" eläkkeelle.

"Että nuo tuollaiset reippaat ja taitavat nuoret pääsevät töihin", hän julisti katsoessaan kilpailutuksesta puhunutta kaveria. "Tuollaiset kuin hän tuossa."

"Ja tässä on toinen", ilmoitti vieressäni istuva vanhempi mies ja taputti minua ystävällisesti olalle. Vanhukset käänsivät jo hieman harhailevat katseensa minuun ja nyökyttelivät.

"Kyllä, meitä jää tässä niin paljon eläkkeelle, kannattaa ehdottomasti harkita hakemista tänne."

Lupasin harkita asiaa, ja tuijotin äkkiä hieman alakuloisena lasini pohjaa.


Tuntikausia istuttuamme, anteliaaseen isäntäämme ensi kertaa tutustuttuani ja lopulta lähinnä talon ylimmän johdon kanssa ryypättyämme pidimme lopulta R:n kanssa parhaana lähteä vähintäänkin syömään välissä - kello oli yli yhdeksän, ja edellisestä lounaastamme oli siten kulunut jo liki kymmenen tuntia. Poistuessamme useat paikalla olijat toivottelivat minulle hyvää jatkoa ja menestystä opintoihin. Hymyilin tyytyväisenä Subwayhin kaksin vesisateen poikki juostessamme.

"Tiedätkö, musta täällä on oikeasti niin ihania ihmisiä. Miten liikuttavaa se oli, kun L lahjoitti mulle sen pullon... ja että naapurikin sanoi hankkineensa mulle jonkun lahjan. En odottanut sellaista."

"Sä olet kyllä sulattanut noiden setien sydämet", R tuumasi hyväntuulisena leipäänsä popsiessaan. "Mä olin itkeä, kun sä pidit sitä puhetta, se ois ollut aika noloa. Tuollaiset tilanteet vaan ovat niin vaikeita."

Nyökkäsin. Olin edelleen positiivisesti hämmästynyt siitä, että olin itse onnistunut välttämään kyynelehtimisen.

Poistuessamme R ilmoitti, että olisin vapaa päättämään, halusinko mennä kotiin vai jatkaa vielä baariin. Kello tuli yli kymmenen. Hetken asiaa kierreltyämme ilmoitin lopulta, että ehkä olisi kuitenkin parempi mennä tässä kohtaa kotiin.

"Pelkään, että en pysy huomenna mitenkään kasassa, jos olen lisäksi vielä hirveässä univajeessa ja darrassa", tunnustin, ja hän nyökkäsi.

"No, tämän kerran mä voin hyväksyä tän."

Virnistin ja kiitin häntä ymmärryksestä ennen eroamistamme. Edes yksi henkilö tänään, jonka pitkällisemmät hyvästelyt voisin jättää huomiselle.

Vaikka minua hieman surettikin, en voinut olla odottamatta uteliaisuudella, mitä viimeinen päiväni toisi tullessaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti