torstai 6. lokakuuta 2016

Sunshine in my pocket

Aamulla viereisestä huoneesta kuuluvat siivouksen äänet hätyyttivät minut aamupalalle, missä kohtasin ensi kertaa muita majapaikkani asukkaita.

"Huomenta", toivotin selin minuun seisovalle, noin nelikymppiselle pariskunnalle.

Heidän kääntyessään vastaamaan en pahemmin yllättynyt naisen toistaessa toivotukseni pokkana saksaksi. Istuin alas ja hymyilin hieman muistaessani, miten Johannes oli paheksunut ulkomailla matkaavien maanmiestensä kielitaidottomuutta. Pari puhui kuitenkin niin vahvaa murretta, että sivusta kuunnellen minulla oli täysi työ ymmärtää edes keskustelun pääpointteja. Jätimme siis toisemme rauhaan.

Tehdessämme lähtöä huoneeseen asteli myös toinen, nähdäkseni italialainen tai espanjalainen pari. Majapaikkanihan alkoi jo suorastaan ruuhkautua.

Huoneessani täytin tavalliseen tapaan vesipulloni ja nappasin Google mapsin ohjeista pari kuvakaappausta. Tänään olisi vuorossa Colosseum ja sen lähiympäristö.

Tiesin, että päivälle oli ennustettu jonkin verran sadetta, mutta kohtaloa uhmaten päätin jättää takkini. Ulos mennessäni vilkaisin isännän toimistoon. Hänellä oli kiire puhua puhelimessa, joten astelin ulos sen kummemmitta lähtöseremonioitta.

Taivas oli harmaa, mutta sää lämmin. En voinut olla katselematta kauhulla toppatakeissaan kulkevia paikallisia. Tunne oli luultavasti molemminpuolinen.

Viereisen kadun metroasemalle päästyäni totesin junan seisovan tyhjillään ja monien turhautuneiden yrittävän tuloksetta avata sen ovia. Monella oli matkalaukku.

No, minulla ei ainakaan ollut kiire mihinkään. Odottelin ja seurasin hyvän tovin junan ajamista edestakaisin selkeän toimintakunnottomana.

Kun vaunut lopulta korvattiin uusilla, ajoin täyteen ahdetulla junalla Terminille, mistä vaihdoin vain kahdeksi pysäkinväliksi toiseen metroon. Saman tuntui tekevän koko muukin Italia; lopulta rappuja ulos kiivetessäni toivoin, että edes muutama muu olisi menossa jonnekin muualle kuin lippujonoon.

En ollut elämässäni ihan hirvittävän montaa kertaa todella häikäistynyt jostakin näystä. Hetki, jona astuin ulos metrosta ja tajusin tuijottavani suoraan Colosseumia, oli kuitenkin yksi niistä.

Hymyilin leveästi ja luovin ihmisjoukon ja kaupustelijoiden ohitse katsomaan paremmin.




Alun perin olin ajatellut, etten välttämättä välittäisi käydä Colosseumissa sisällä. Nyt tiesin kuitenkin heti, että moinen hulluus ei ollut edes vaihtoehto. Minun olisi päästävä katsomaan tarkemmin.

Koska olin ymmärtänyt saman lipun käyvän sekä Colosseumin että Foro Romanon sisäänkäyntiin, asetuin luonnollisesti jälkimmäisen lyhyempään jonoon. Matkalla kuulin naisen selittävän lapselle, miten täällä saattoi terrorismin takia olla vaarallista. Katsoin häntä vähintäänkin oudoksuen.

Jonossa seistessäni taivaalta alkoi hiljalleen tippua suuria sadepisaroita. Jono harveni hieman. Säpsähdin muutaman kerran pisaroiden osuessa paljaille käsivarsilleni, mutta pian olin jo tottunut. Sateen muuttuessa hitaasti hieman tiheämmäksi jono lyheni entisestään, ja jäljelle jääneet kaivoivat esiin sateenvarjot ja takit.

Vettä se vain on, ajattelin itsekseni ja pudistin päätäni saman tien paikalle hyökkääville kauppiaille. Sää oli edelleen suomalaiselle niin lämmin, että sade oli lähestulkoon virkistävää.

Jono eteni odottamattoman nopeasti. Uskoin aikaa kuluneen maksimissaan puoli tuntia, minkä ajan olin iloisesti ihastellut ympäristöäni, kun pääsin jo lippuluukulle.

"Vain pankki- tai luottokorttimaksu", luki nyt ensi kertaa näkemässäni kyltissä. Huokaisin helpotuksesta tajutessani ottaneeni Visan mukaan. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita, ainakaan ympärilläni alkaneesta hyörinästä päätellen.

Kassalle päästyäni katsoin lasiin liimattua lappua. Yhteislippu 12€, alle 25-vuotiailta aikuisilta 7,50€. Iloisena ilmoitin olevani oikeaa ikää, ja vielä iloisempi olin tajuttuani myös kantavani vahingossa ajokorttiani mukana.

Lipun saatuani luin pienen printin. Yhteislippu, voimassa kaksi peräkkäistä päivää. Loistavaa.

Heti tämän jälkeen silmiini osui toinen, tähän asti hyvin piilossa ollut kyltti.

"Laukkujen ja reppujen vieminen Colosseumiin ehdottomasti kielletty."

Minulla oli reppu, kuten aina. Se oli matkan ajan kulkenut mukavasti oikealla olkapäälläni, käsivarteni taktisesti sen päällä leväten. Vaan mitäs nyt sitten?

Vilkaisin molempien kohteiden edelleen pitkähköjä jonoja. Totta puhuen minulla oli myös hieman nälkä, ja vailla päällysvaatteita sateessa seisominen alkoi tuntua hieman urpolta. Ei metromatka lopulta ollut ollut kovin paha; ainakin siellä olisi lämmintä ja kuivaa. Kahden päivän lippuni turvin voisin palata hakemaan vaatteita, jättämään reppuni huoneeseeni ja syömään, juoda vaikka kahviakin, ja palata sitten takaisin.

Kääntyessäni kuulin ukkosen jyrähtävän kaukaisuudessa.

Tällä kertaa metro toimi, joten matka kesti minulta arviolta 20 minuuttia. Ulos majapaikkani viereisellä kadulla kiivetessäni vettä tuli kuin saavista.

Juoksin ja mutkittelin ihmisjoukon läpi, peläten liukastuvani tulvivilla kaduilla. "Sateenvarjo, neiti?", huutelivat kauppiaat minulle ohi juostessani.

"Ei kiitos!', huikkasin takaisin. Rakennustyömaan alta kulkiessani vettä syöksyi päälleni viritettyjen rakennelmien päältä entistä enemmän. Kaiken lisäksi matkani katkesi edelläni varjon kanssa kulkevan miehen juuttuessa vastaan tulevaan ihmisvirtaan, ja ottaessa sitten peruutusaskeleen suoraan päälleni.

Älähtäessäni hän kääntyi pahoittelemaan, mutta jumiutui sitten tuijottamaan minua leveä virne naamallaan. Mieleni teki tönäistä hänet pois tieltä. Olin jo muutenkin kuin suihkussa käynyt.

Tyydyin pujahtamaan hänen ohitseen ja juoksemaan loppumatkan majapaikalleni. Portin avatessani minulle vieras mies tarttui siihen ja astui sisälle sateen suojaan. En jaksanut välittää, olihan hissi asuinkerroksiin vielä toisen portin takana.

Hississä peiliin katsoessani totesin näyttävän tosiaan siltä kuin päälleni olisi kumottu, jos ei nyt ämpärillistä, niin ainakin pari kauhallista vettä.

Astuessani hiljaiseen huoneistoon tajusin isännän oven olevan auki. Hän oli siis vielä paikalla. Ohi astellessani pysähdyin hetkeksi katsomaan häntä.

"Hei. Kaunis ilma tänään."

Hän naurahti hieman ja nyökkäsi minua silmäillessään.

"Niin... Tänään tosiaan sataa."

Jatkoin matkaa huoneeseeni, mutta totesin saman tien tilanteen vaativan kahvia. Jätin oveni lukitsematta ja talsin takaisin käytävän päähän nyt pimeänä olevaan keittiöön.

Kahvikoneen pauhatessa setvin peilistä katsellen hiuksiani, kun näin heijastuksesta isännän lähtevän ulko-ovesta.

"Nähdään myöhemmin", hän totesi minulle. Arvelin tämän tarkoittavan huomista.

"Hei hei", vastasin, ja oven kolahdettua kiinni uskoin jääneeni yksin. Poimin kahvini ja löytämäni uudenlaisen pullan eväikseni ja vetäydyin huoneeseeni kirjoittamaan.

Noin tunnin kuluttua oli uuden yrityksen aika. Jätin reppuni ja vedin sen sijaan takin ylleni ennen kadulle suunnistamista.

Sade oli hellittänyt selvästi, mutta ei kokonaan lakannut. Laiskuuttani ja rahaa säästääkseni kävelin lähikadun mäkkäriin lounaalle ennen uudelleen metroon hyppäämistä.

Kiivetessäni jonkin ajan kuluttua jo toistamiseen ulos metrosta majesteettisen Colosseumin edessä, tajusin sateen lakanneen. Aurinko paistoi pilvien takaa niin kirkkaasti ja lämpimästi, että sidoin saman tien riemuissani takin vyötärölleni. Mikä parempaa, ihmiset olivat taivaan revettyä kaikonneet. Kävelin lippuineni suoraan mäkeä ylös ja Foro Romanon turvatarkastuksesta läpi.

Paikka oli sanalla sanoen uskomaton. Kertaheitolla suosikkinähtävyyteni Roomassa.







Uskon kävelleeni ympäriinsä ainakin parin tunnin ajan. Eilen ympäri jalkojani kasvaneet rakot olivat jo unohtuneet. Suuren osan ajasta myös naureskelin riemastuneena tuuriani; lämpötila oli täydellinen mäkien kiipeilylle, sade oli kuulemieni turistioppaiden mukaan tuonut marmorin oikeat sävyt esiin, ja ihmisiä oli suhteessa niin vähän paikalla, että satunnaisesti sain kävellä aivan yksinäni suurten raunioiden välissä.

Tämä ilo oli luonnollisesti väliaikainen. Katsastettuani noin puolet alueista sade alkoi uudelleen. Muiden vetäessä jälleen värikkäät sateenvarjot ja sadeviitat esiin tyydyin kohtalooni. Lopulta koin jälleen kävelleeni suihkun alta, mutta ainakin takki piti minut lämpimänä. Olisin vain toivonut, että kenkäni olisivat olleet ehjät lätäköiden yli hyppiessäni.

Alun perin olin harkinnut palaamista kolmannen kerran, mikäli tuntuisi siltä, etten muuten ehtisi rauhassa siirtyä Colosseumin puolelle. Kun katsoin kuitenkin nähneeni ja kylpeneeni riittävästi noin tuntia ennen jonon sulkemista, päätin juuri sateen lakatessa siirtyä lopultakin tuota monumenttia ihailemaan.

Tälläkin kertaa kävelin suoraan jonon ohi, olihan minulla lippu. Olin totisesti onnistunut skippaamaan turhat odottelut tällä reissulla.

Colosseumin sisällä ihmisiä riitti, ja uskoin tämän tungoksen olevan silti pientä. Kipusin jyrkät rappuset ylös, ja kiertelin noin puolen tunnin ajan ihmettelemässä.



Näky oli hemmetin vaikuttava, joskaan ei ehkä enää onnistunut vetämään vertoja rakennuksen julkisivun ensinäkemiselle. Ajatus siitä, että pytinki oli rakennettu ainakin 2000 vuotta sitten, oli kuitenkin liian omituinen hahmottaa. Asiaa eivät toki auttaneet laumoittain kulkevat ja selfieitä räpsivät turistit, saati täälläkin konekivääreineen partioivat sotilaat. Käytin kuitenkin jonkin aikaa nojailemalla tyytyväisenä kaiteeseen ja katselemalla alhaalla avautuvaa maisemaa.

Poistuessani kello oli yli viiden. Olin toivonut aikaa kuluvan hieman kauemmin, sillä halusin yhä nähdä monumentin iltavalaistuksessaan. Aloin kuitenkin olla nälkäinen, ja märät kengät hiersivät jo sen verran, etten halunnut lähteä kauaksi ja joutua sitten palaamaan.

Päädyin istahtamaan näköetäisyyden päässä olevaan ravintolaan, toivoen viihtyväni siellä, kunnes aurinko laskisi. Tämä oli turha toivo. Ruoka oli turistirysälle sopivasti niin huonoa, että syödessäni päätin luottaa lähinnä hyvään vastustuskykyyni ja tuuriini siinä, etten saisi siitä myrkytystä. Koska en halunnut syytää paikalle rahojani välttämätöntä enempää, olin lähtövalmiina jo kolme varttia ennen auringonlaskua.

Tässä kohtaa mukavuudenhalu vei voiton. Läpsyttelin ties kuinka monennen kerran metroon ja palasin suorinta tietä huoneeseeni.

Kengät pois potkaistuani havaitsin jalkojani ympäröivän mustan likakerroksen, jonka jouduin hankaamaan saippualla pois. Pohdin, mahtaisivatko vaatteeni kuivua koko loppuviikoksi, saati huomiseksi. Etenkin, kun huomennakin sataisi.

Suunnitelmani olivat auki - mutta enköhän minä jotain keksisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti