keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kolmas kerta toden sanoo

Jos jotakin osiota Göttingenin lähtövalmisteluista olin erityisesti odottanut, niin se oli pakollinen kielitesti, jonka olin jo viikkoja sitten kuullut kolahtavan jälleen piakkoin sähköpostiini.

Tähän mennessä olin tehnyt testin jo kahdesti, ennen ja jälkeen Itävallan vaihtoni. Jälkimmäinen oli täten ajoittunut viime vuoden heinäkuulle, jolloin kirjoitin aiheesta erillisen postauksen. Niinpä summaan tässä idean vain lyhyesti: jokaisen vaihtoon lähtijän on testattava taitonsa kohdemaan kielessä noin 50-minuuttisessa, viittä eri osiota testaavassa kokeessa. Testi koostuu kieliopista, sanastosta, luetun- ja kuullunymmärtämisestä sekä arkipäiväisten fraasien osaamisesta. Tulokset lähetetään Turun yliopistolle, ja niiden perusteella osa vaihtoon lähtijöistä joko kehotetaan tai määrätään kielikurssille - tähän menettelyyn en totta puhuen ole koskaan sen tarkemmin perehtynyt.

Joka tapauksessa, arvosteluasteikko on eurooppalaisen viitekehyksen mukaisesti A1-C2, jolla A1-A2 vastaavat perustason, B1-B2 itsenäisen kielenkäyttäjän ja C1-C2 taitavan kielenkäyttäjän (ei kuitenkaan natiivin) tasoista osaamista. Alustavasti Göttingenin yliopistosta oli ilmoitettu, että opiskelijoilta edellytettäisiin vähintään B1-tasoista saksan osaamista - tämä tosin olisi lähinnä minun ja kenties Turun yliopiston harteilla, tuloksiani kun ei niiden tasosta huolimatta tultaisi koskaan Saksassa näkemään.

Linkin saapuessa viimein sähköpostiini maanantaina olin viettänyt edellisen yön nukkumalla noin viisi tuntia ja lähtemällä sitten aamulla yliopistolle - pitkälti vain tarjoutuakseni jossakin tilapäisessä mielenhäiriössä tekemään yhden kurssimme laajimmista seminaaritöistä.

"Sä haluat sitten varmaan tämän", oli professori tokaissut ja lätkäissyt eteeni ruotsinkielisen artikkelin erilaisten valojen (yks. vala, huom! hah.) ja vannomisen merkityksestä keskiajan Ruotsin oikeudessa.

Varmaan sitten niin, olin ajatellut ja sullonut kirjan reppuuni. Tällä viikolla minua odottivat niin oman, suomenkielisen artikkelini kirjoittaminen, kesken jättämäni kirja-arvostelu, kuin nyt myös seminaarityöni aloitus, joka edellyttäisi tutustumista ainakin Helsingin yliopiston kirjatarjontaan. Kun olin lisäksi buukannut jälleen liput Tampereelle torstai-iltapäivästä tiistaihin, aloin pikku hiljaa miettiä, miksi koinkaan aina tekemisen puutteen niin suureksi ongelmaksi.

Olin sunnuntai-iltana voittanut ainejärjestöni Facebook-sivuilla käydyn kiihkeän tarjouskilpailun siitä, kuka olisi ensimmäisenä lähdössä Turkuun ja voisi siten matkallaan toimittaa muutaman erääntyvän kurssikirjan perille. Voittoni tarjouksella "huomenna kello 9:15" oli herättänyt lievää katkeruutta, olihan kirjat lainannut mies luvannut anteliaasti tarjota pelastajalleen matkaeväät.

Niinpä istuin jo iltapäivällä Helsinkiin palatessani jälleen kerran Onnibussissa puolikoomassa väsymyksestä - mutta ainakin tällä kertaa reissuni oli ollut suorastaan kannattava.

"Tunnen veitsen vääntyvän", kommentoi keskiviikkona kirjoja kuljettamaan tarjoutunut mies murheissaan kuvan nähdessään.

Tämä oli melkein antanut minulle riittävästi voimia suorittaa kielitesti illalla - luulitte jo jaarittelultani, että unohdin koko jutun -, mutta vain melkein. Lopulta makasin sängyssä peittojen alla jo puoli kymmeneltä ja lupasin itselleni, että ryhtyisin toimeen heti tiistain koitettua. Halusin olla täydessä terässä, sillä takaraivossani jyskytti ajatus viimekertaisesta kerskailustani sekä siitä, miten pettynyt olisin, jos tulokseni olisi jostain syystä huonontunut. Etenkin, kun olin sitten viime testauksen sentään viettänyt Saksassa yhteensä seitsemän viikkoa töiden ja lomailun merkeissä, ja lieveilmiönä lukenut sittemmin harva se päivä saksankielisten Facebook-tuttavuuksieni jakamia artikkeleja ja kommentteja.

Tiistaina olin juuri ja juuri malttanut nauttia aamukahvini loppuun, kun jo klikkasin malttamattomana itseni nyt jo melko tutuille testisivuille.

"Sinua on pyydetty tekemään uusi testi uutta vaihtoasi varten - päivitä tietosi", ilmoitti sivusto. Totesin olevani edelleen saman niminen ja samana vuonna syntynyt Suomen kansalainen, joten tyydyin naputtelemaan järjestelmään tarkemmat tiedot vaihtoajastani, ja jatkoin sitten intoa pihisten varsinaiseen testiosioon.


Kuten aina, testi alkoi kompastuskivelläni - kieliopilla. Vaikka olin kyllä nauranut makeasti saatuani siitä vaatimattoman tuloksen A2 ensimmäisellä testikerrallani, oli huvittuneisuuteeni sekoittunut häpeää ja lievää epätoivoa - tässäkö 12 vuoden opiskelun tulos, todella? Niinpä Itävallan reissua seurannut arvosanan kohoaminen sentään tasolle B1 oli jossain määrin lämmittänyt mieltä. Nyt vain pahaa pelkäsin, että olisin korkeintaan taantunut.

Testin aikana kysymysten vaikeustasoa kuvasivat oikeassa yläreunassa näkyvät tähdet, jotka lisääntyivät tai vähentyivät suhteessa siihen, miten hyvin osasin vastata. Tämä olikin ainoa keino pysyä edes suurin piirtein kärryillä siitä, olivatko vastaukseni osuneet oikeaan - testi kun ei ilmoittanut sitä missään vaiheessa millään tavalla. Seurasin voitokkaana vastausteni aiheuttamaa tähtien lisääntymistä, kunnes tajusin vaikeustason yhtäkkiä paukahtaneen maksimiin.

Seuraava kysymys oli minulle täydellisen käsittämätön. En ymmärtänyt sen enempää lauseesta kuin vastausvaihtoehtoina olevista konjuktioista yhtään mitään. Nauroin ääneen ja veikkasin.

Tähtimäärä laski kyvyttömyyteni seurauksena armottomasti neljään ja puoleen. Seuraava kysymys oli jälleen helpohko. Systeemi oli kieltämättä aika toimiva.

Huokaisin helpotuksesta selvitessäni kielioppiosiosta mielestäni varsin kunniallisesti sanaston testaukseen. Nämä kysymykset vaihtelivat lauseen täydentämisestä oikean vaihtoehdon perusteella annetun verbin oikeaoppiseen taivuttamiseen, ja edistyneemmissä kysymyksissä lauseen täydentämiseen kirjoittaen vailla mitään vinkkiä haetusta vastauksesta.

"Uusi laki astui eilen voimaan."

Koska testi oli suunnattu kaikkien alojen opiskelijoille, olivat lakiaiheet harvinaista herkkua. Sain vastailla yhtä lailla lääketiedettä, maantietoa kuin ihan vain arkipäivän keskusteluaiheita sivuaviin kohtiin. Muutaman kerran kirjoitin vastaukseksi ensimmäisen mieleeni juolahtavan sanan, vailla oikeastaan mitään käsitystä siitä, miksi moista edes ehdotin. Useimmiten näytin vastanneen oikein. Ilmeisesti jossain syvällä mieleni perukoilla tiesin sittenkin yhtä sun toista, ja kilpailutilanne itseäni vastaan inspiroi minua riittävästi kaivellakseni nuo viimeksi lukioaikoina käyttämäni sanat esiin.

Siirtyessäni kommunikointifraasien osioon testi oli ilmeisesti jo päättänyt asettaa lähtötasoni korkeammalle. Tulos oli hillitön. Nauroin suurimman osan ajasta ääneen lukiessani lauseita, joita minun haluttiin täydentävän erilaisilla sanonnoilla (tyyppiä "se on aivan kieleni päällä", tai "se on minulle täyttä hepreaa".) Valitettavasti en useimmiten osannut lainkaan kuvitella, millaisilla ilmauksilla kyseiset ajatukset saksassa ilmaistiin, eivätkä tietokoneen tarjoamat vaihtoehdot auttaneet yhtään. Erilaiset mielikuvitukselliset kielikuvat olivat minusta niin hauskoja, että muutaman kerran sorruin paremman tiedon puutteessa vain ehdottamaan huvittavinta vaihtoehtoa.

Ehkä osion hauskuus oli rentouttanut minua sen verran, että olin jo suorastaan riemuissani päästessäni kuullunymmärtämiseen - osioon, joka minua oli huolettanut eniten, sillä siitä olin viimeksi saanut ainoana osiona jo parhaan mahdollisen tuloksen. Suunta olisi siis korkeintaan alaspäin.

Jokaisen pätkän sai kuunnella kolmesti. Heiluin tuolillani ja annoin katseeni harhailla kuunnellessani niin radioselostuksia, TV:n uutislähetyksiä kuin asiantuntijakeskustelujakin mitä kummallisimmista aiheista. Erään naisen puhetapa tuntui tahallisen rasittavalta, kunnes ymmärsin hänen kertovan Belgian aksentilla Antarktiksella sijaitsevan belgialaisen tutkimusaseman tehtävistä sekä sijainnista suhteessa rannikkoon ja merenkorkeuteen.

Ihan normipäivä saksankielisessä keskustelussa, siis.

Tässä puolestaan keskustelua hirmumyrskyistä.

Osio oli minulle mieleinen. Kerran tai kaksi turhauduin tajutessani, että ongelma ei ollut siinä, ettenkö olisi ymmärtänyt kuulemaani: en vain ymmärtänyt vaihtoehtoja riittävän yksityiskohtaisesti. No, kielen osaamistahan tuokin testasi. Veikkasin eniten oikeilta kuulostavia.

Viimeinen osuus oli luetunymmärtäminen, jonka muistelin viimeksi tuntuneen kohtuuttoman vaikealta. Sikäli en ollut ollut yllättynyt, kun olin suoriutunut osiosta kuullunymmärtämistä heikommin. Tällä kertaa osio ei kuitenkaan vaikuttanut läheskään niin haastavalta, vaikka tähdet nopeasti viiteen kipusivatkin. Mietin, olivatko näkemäni osiot kenties enemmän asiapitoisia kuin viime testissä muistaakseni vallinneet kaunokirjallisuuden otteet.

WTC-iskujen yllättävät vaikutukset tiettyjen lasten syntymäpainoon. Myönnän jälleen nauraneeni ensimmäiselle vaihtoehdolle (hyvin kevyinä syntyneet lapset ovat aina tyhmiä).

Kalkkipitoisen veden vaikutukset.

Testin viimeisteli pätkä, jossa silminnäkijä oli antanut erittäin puhekielisen todistajalausunnon pankkiryöstön tapahtumista. Ja boom, testi oli ohitse.

Hetken tuloksiani pällisteltyäni päätin asian paremmin ymmärtääkseni tiivistää kaiken yhteen kuvaan, jota varten tongin antaumuksella yliopiston sähköpostini uumenista aiemmat raporttini. Tässä se siis on: ensimmäiset tulokseni liki päivälleen kahden vuoden takaa (17.11.2014), taustalla 12 vuoden saksan opinnot peruskoulu-, lukio- ja yliopistotasolla, tulokseni vietettyäni viisi kuukautta Wienissä (16.7.2015), sekä lopulta tulokseni tänään, käytyäni näiden lisäksi naurettavan kuuden viikon mittaisessa työharjoittelussa Saksassa.

Mainittakoon vielä, että en ole sitten ensimmäisen testini varsinaisesti opiskellut päivääkään saksaa.





Käsittämätöntä. Ja silti niin helppo uskoa.

Nauroin itsekseni lukiessani kuullunymmärtämistä koskevan osuuden. "Sinulla ei ole vaikeuksia ymmärtää mitään puhetta -- edes nopealla natiivitahdilla --". Näin sieluni silmin Bayreuthin professorini pitämät luennot ja puheet ja kuulin korvissani kysymyksen "puhuinko liian nopeasti?" ehdittyäni jo itsekseni miettiä, oliko hän vetänyt missään välissä henkeä.


Olin lapsena kiukutellut, itkenyt ja raivonnut useaan otteeseen äitini pakotettua minut saksan tunneille. Näin viisitoista vuotta myöhemmin hän jaksoi edelleen muistutella asiasta.

Kiitos äiti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti