keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Vapaa valitsemaan

Viime viikon maanantaista lukien olin kuluttanut Onnibussin penkkiä yhteensä 21 tuntia.

Määrä tuntui melkoiselta, mutta siihen tottui. Etenkin aamuvarhain lähes tyhjään bussiin sujahtaminen ja auringonnousun katselu Helsinki-Turku-moottoritieltä käsin tuntui suorastaan nostalgiselta. Siitä oli reilu vuosi, kun olin viimeksi ravannut Turussa. Tuolloin työn alla oli ollut ensimmäinen seminaari- (ja myöhemmin notaari)työni, asuinpaikkanani taas ankea Itä-Helsingin betonilähiö. Hieman ylimääräistä ansaitakseni olin ollut pikaruokalan kassalla töissä. Kaikki tämä vailla aavistustakaan siitä, paljonko vuosi 2016 tulisi muuttamaan.

Kaikkia matkoja en ollut toki tehnyt vain luennoille osallistuakseni: viime viikon lopun olin jälleen kerran viettänyt Tampereella. Vaikka tämä aina hauskaa olikin, olin totta puhuen vain helpottunut oivallettuani tiistai-iltana, että tulevana päivänä olisin taas ensi kertaa viikkoon omien aikataulujeni herra.

Aloitin keskiviikkopäiväni heräämällä kymmeneltä. Ulkona satoi lunta, joka tosin muistutti enemmän räntää. Näky oli niin kummallinen, että en osannut edes reagoida normaalilla älyttömällä ensilumi-innostuksellani - todennäköisesti odotin viimeistään huomisen päivän palauttavan kaiken ennalleen, sanoivat iltapäivälehtien lööpit mitä tahansa.

Muutaman tunnin hereillä oltuani soitin sovitusti isälleni puhelun ja viimeistelin hotellivarauksemme Müncheniin toukokuun lopulle. Ajatus matkasta tuntui liian etäiseltä, jotta olisin iloinnut siitä, mutta jotain hyvää siinä toki oli: päätin vihdoin ja viimein täyttää opintosuunnitelmani, learning agreementin loppuun.

Aikani Göttingenin yliopiston sivuja selattuani en ollut lopultakaan juuri sen viisaampi kuin alun perin minulle lähetettyä pitkää kurssilistaa tutkittuani. Niinpä päädyin loppupeleissä likipitäen arpomaan suoritettavakseni seuraavat kurssit:



Erasmus-opiskelijoille tarkoitettu johdatus Saksan oikeustieteeseen, kansainvälistä julkis- ja yksityisoikeutta, sekä pitkän harkinnan jälkeen villinä korttina jälleen lääketieteeseen liittyviä rikosoikeuden opintoja. Wienissä olin valinnut kurssin lähinnä buddyni suosituksesta, nyt minua epäilemättä veti puoleensa muisto siitä, miten tuo kurssi oli ollut suosikkini. Saksankielinen lääketieteen termistö oli yllättävän helppoa, ja aihekin syystä tai toisesta varsin kiinnostava. Ilmoitin veljelleni, miten kaavailemamme erittäin harmaalla alueella toimiva, laki- ja lääketieteellisiä palveluja tarjoava yritys oli taas hiukan paremmissa kantimissa.

Mitä muuhun opiskeluuni tuli, oikeushistorian erikoistumisjaksoni oli nähdäkseni jo voiton puolella. Olin tosin suorittanut vasta luento-osuuden, mutta Turkuun matkustamiseen verrattuna pidin rästissä olevaa lukuisten referaattien, kirja-arvostelun sekä kokonaisen seminaarityön kirjoittamista oman kotini rauhassa lähinnä mukavana ajankuluna. Kirjan olin valinnut listalta sen otsikon perusteella, ja nyt olin jo ehtinyt perehtyä "Evidence, Crime, and the Legal Profession" -nimiseen väitöskirjaan jo noin viidenkymmenen sivun verran. Ei liennyt yllättävää, että olin käyttänyt selvästi eniten aikaa Saksan oikeustieteen kehityksestä lukemiseen.


Niin, Saksa oli totisesti läsnä liki kaikissa tekemisissäni. Milloin en opiskellut sen oikeushistoriaa tai hyppinyt dirndl päällä pitkin yökerhoja, sain silti päivä päivältä muistutuksia siitä, miten elämäni oli jälleen menossa täysin tuntemattomaan suuntaan.


"Oletko palannut Saksaan?", tiedusteli Johannes kesken luentoni maanantaina, hajamielisesti naapurini kynällä jotakin keskiaikaisista tuomioista ylös raapustellessani.

"Heh, ei, en vielä?"

"Koska tulet tänne?"

"Ensi lukukaudeksi... vähintään 1.4.-31.7. väliseksi ajaksi."


En osannut edes riemuita siitä, että saisin vihdoin, mitä halusin - että yli vuoden jälkeen pääsisin palaamaan tuohon mielessäni liki täydelliseen paikkaan. Päässäni tikitti vain laskuri, joka päättyisi 31.3. Tuohon asti minulla olisi aikaa huolehtia asiani Suomessa siihen pisteeseen, että voisin sitten tehdä - mitä? seuraavat neljä kuukautta vailla huolen häivää. Ja koska en osannut asiaa käsitellä muuten, uppouduin yhteen ainoista asioita, jotka olivat käsissäni: tekemään valmisteluja ja suorittamaan opintojani mahdollisimman tunnollisesti.

Yksi, kenties tärkein osa tätä oli alkuvuoden kurssivalintojeni onnistuminen. Niin paljon kuin mieltäni kutkuttikin eurooppalaistuvan rikosoikeuden opiskelu, en voinut olla ajattelematta, miten viimeksi opintopisteillä pelattuani ja riskejä otettuani oli käynyt. Aloin siis pikku hiljaa kallistua varmemman vaihtoehdon eli siviilioikeuden opintojen suorittamiseen. Tylsää kenties, mutta varma oli aina varmaa - enkä totisesti kaivannut enää yhtäkään syytä viivästyttää graduani entisestään.

Koko kurssihaun alkaminen oli päässyt kaiken muun aivojeni rääkkäämisen keskellä yllättämään minut täysin. Niinpä olin viime torstaina naputellut hätäisesti entiselle pomolleni tavallista suoraviivaisemman sähköpostiviestin, jossa olin ilmoittanut tarvitsevani työtodistuksen harjoitteluni hyväksilukemista varten, ja tiedustellut, voisiko hän tehdä sellaisen.

"- - Sisällön osalta riittää ymmärtääkseni vain tieto siitä, että olen ollut opintojani tukevassa kokopäivätyössä. Terveisiä, Elle."


Viestin lähetettyäni olin viettänyt loppuillan ja -yön yökerhossa, eli käytännössä unohtanut koko jutun.

Seuraavana aamuna olin havahtunut kello kahdeksalta vilkaisemaan puhelintani ja tajunnut saaneeni jo vastauksen. Jokin humalan ja darran vaikutus oli saanut minut kauhistumaan jo ajatustakin viestin lukemisesta, vaikka järjellä ajateltuna ei toki ollut mitenkään mahdollista, että mies olisi vastannut pyyntööni muuten kuin myöntävästi. Olin klikannut viestin auki, mutta alitajuinen pakokauhuni esimiehen viestien lukemisesta tuohon kellonaikaan oli saanut minut kuitenkin nukahtamaan uudestaan suomatta silmäystäkään sen sisällölle.

Kello yhdentoista aikaan paremmin herättyäni asia ei ollut ollut vältettävissä, olihan viesti auennut silmieni eteen sillä sekunnilla, kun olin sammuttanut hälytyksen.


"Moi Elle! Mitä kuuluu? Toivottavasti lomasi meni hyvin ja - -"


Olin lukenut viestiä vähintäänkin hämmentyneenä. Tässäkö oli vastaus mieheltä, joka ei töissä ollessani ollut tuntunut koskaan joko a) lukeneen viestejäni, tai ainakaan b) vastanneen niihin ennen kolmea muistutusta, perässä juoksemista ja parin kollegan myötävaikutusta? Vaan totta se oli. Heti aamutuimaan hän oli raapustanut minulle verrattain lähes novellimittaisen tiedustelun omasta voinnistani ja siitä, miten ministeriössä työt sujuivat - eikä paras osuus ollut suinkaan tässä:


"Ilman muuta kirjoitan todistuksen. Mielelläni kirjoitan kyllä sellaisenkin työtodistuksen, jossa olisi mainittu tehtävistäsi sekä kehuttu valmiuksiasi ja hyvää asennettasi."


Juttu oli jatkunut edelleen kehotuksella toimittaa hänelle ranskalaisin viivoin tiedot olennaisimmista tehtävistäni, jotta mitään ei unohtuisi. Mikäli asialla olisi kiire, voisin mielelläni tehdä sen jo samana päivänä. Vielä mukavan viikonlopun toivotukset luettuani olin jäänyt tuijottamaan viestiä hyväksi toviksi.

Tunnetta oli vaikeaa kuvailla, mutta ensimmäistä kertaa olin tuntenut, että en ehkä ollut ainoa, jolla oli jokin intressi pysyä väleissä entisiin kollegoihini ja työnantajiini. Että ehkä hän oli jopa tarkoittanut sanojaan siitä, että minun tulisi ottaa yhteyttä heti valmistumiseni ollessa lähellä. Että minun oikeasti tulisi tehdä graduni jostakin sinänsä todella kummallisesta, mutta ministeriön alaan kuuluvasta oikeudenalasta, ja marssia sitten todistuksineni suoraan ylitarkastajan pestiä hakemaan.

Mutta entä Saksa?, kysyi ääni päässäni, enkä osannut vastata mitään. En yhtään mitään.

Toisinaan, joskin onneksi harvoin, tajusin elämän jatkuvan niin Bayreuthissa kuin ministeriössäkin enemmän tai vähemmän ennallaan, ainoastaan ilman minua - mitä kukaan muu ei epäilemättä edes pohtinut sen syvällisemmin. Ihmisillä oli elämässään muutakin kuin opiskelu tai työ. Minä taas tunsin tietoisesti katkovani ja vältteleväni kaikkia sitoumuksia voidakseni tulla ja mennä miten halusin, ja perustavani kaikki suunnitelmani juuri noiden kahden mainitun asian - opintojen ja työn - ympärille. Oli melko kummallista, että samaan aikaan räpistelin irti kaikista pitkäaikaiselta vaikuttavista suunnitelmista, mutta toisaalta surin kaikista eniten juuri tiettyjen ajanjaksojen päättymistä.

Ei varmastikaan ollut viisasta, että olin jälleen tehnyt suunnitelmia, jotka kestäisivät niiden mielekkyydestä riippumatta väistämättä vain tietyn aikaa - vain neljä kuukautta, tai vuoden, tai mitä hyvänsä. Eikö minun siis olisi nimenomaan tullut tähdätä vaikkapa vakituiseen virkaan, jossa voisin pysyä tasan niin kauan kuin halusin? Enkö siis kaivannut juurikin pysyvyyttä, kunhan se olisi jossain, missä todella halusin olla?

Kaikkien näiden syvällisten pohdintojen tuloksena olin myös melko vakuuttunut siitä, että sosiaalinen elämäni oli tavalla tai toisella tuomittu tulevaisuudessa entistä pahempiin kriiseihin ja myllerryksiin. Niinpä olin kohteliaasti päättänyt kieltäytyä toisista treffeistä ja kehottaa viimeksi tapaamaani miestä etsimään jonkun, jonka tapailulla ei olisi selkeästi määriteltyä parasta ennen -päivämäärää. 

Se, mitä en ollut osannut ottaa laskelmissani huomioon oli ollut, että hän oli pyytänyt minua keilaamaan.

Ei hemmetti. Vaikka mietin asiaa, en muistanut kenenkään koskaan tehneen minulle sattumalta yhtä mieleistä ehdotusta. Spontaanin innostunut ensireaktioni oli johtanut hänen yksipuoliseen ilmoitukseensa siitä, että asia oli sovittu, enkä ollut katsonut enää mahdolliseksi peruakaan: lisää vatvottavaa keskiviikkoiselle lumisadepäivälle kotini lämmössä kylmyydessä, josta selvitäkseni keitin kahvia ja kaivoin huolella säilyttämäni Bayreuth-hupparin minua lämmittämään. 

Kauniisti pyydettyäni Turun yliopiston professori oli suostunut hyväksilukemaan ennalta harjoitteluni (työtodistukseni ei ollut saapunut, mikä ei juuri minua hämmästyttänyt - arvelin kyseleväni sen perään parin viikon päästä uudelleen), joten tänään olin havainnut opintopisteideni rapsahtaneen viimein viimeisen satasen puolelle: nyt niitä oli somasti 202. Näky valoi minuun tänä marraskuisena iltana hetkeksi uskoa siitä, että voisin joskus valmistua.


Valmistua, ja tehdä -

mitä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti