lauantai 17. joulukuuta 2016

Joulun henki

Ja niin koitti minun joululomani.

Olin kovan luokan jouluihminen, joskin vuosi vuodelta havaitsin olevani sitä hieman vähemmän, Siinä, missä vielä joitakin vuosia sitten olin jaksanut aloittaa koristelujen, musiikin ja lahjojen kanssa hössöttämisen viimeistään kuun vaihtuessa kahdenteentoista, olin tänä vuonna korttien askartelua lukuun ottamatta pitkälti unohtanut välittää lähestyvistä pyhistä. Ainoan joulukalenterinikin oli Lauttasaaren seurakunta jakanut ovestani sisään joitakin viikkoja sitten. Avasin sitä kyllä tunnollisesti aamuisin, ja mietelauseet kuten "maailmassa on enemmän rakkautta kuin uskoisi" vuoroin ilahduttivat ja vuoroin lievästi ärsyttivät.

Lahjojen ostamisesta pidin silloin, kun onnistuin keksimään jotakin juuri saajalleen sopivaa. Valitettavasti opinnoista stressaamiseni oli vain johtanut siihen, etten ollut juuri uhrannut ajatusta kenenkään mahdollisille tarpeille tai mieltymyksille - omista toiveistani kysyttäessäkin olin joutunut miettimään vastaustani päivätolkulla.

Vaan vaikka en olisi saanut mitään, oli joulu mahtavaa aikaa. Jouluna ei synkistelty.

Osaatteko arvata, miksi?

**
Keskiviikkona ennalta sovittuun ja minulle tuttuun baariin suunnatessani olin niin väsynyt, että olin kulkenut korttelin verran harhaan ennen kuin tajusin erheeni. Palatessani näin lasin läpi T:n istuvan yksin sohvalla ja naputtelevan kannettavaansa punaviinilasi vieressään. Hänellä oli puku, kuten aina.

Huoneeseen astuessani mies hyppäsi ylös leveästi hymyillen ja halasi minua.

"Pitkästä aikaa."

Siideriä haettuani T kertoi kovasti pahoitellen, miten R oli joutunut vielä jäämään hetkeksi töihin, ja miten muut olivat lähettäneet terveisiä.

"Sun korjaamasta  lakiluonnoksesta puhuttiin juuri tänään, että miten se oli selkeästi ja hyvin kirjoitettu. Koitin siellä köhiä sun nimeä."

R:n vihdoin saavuttua ja illan edetessä kävi selväksi, miten kiireistä aikaa joulukuu oli molemmille - siinä, missä vanhemmat virkamiehet luultavasti pitivät lomansa vailla huolia, saivat uusimmat tulokkaat totisesti paiskia töitä monen edestä. Silti istuimme kolmisin tuntikausia juttelemassa ja pelaamassa Kimbleä. R kertoi kaivanneensa minua hiljattain, saatuaan täysin saksankielisen lakitekstin eteensä.

"Melkein lähetin sen sulle luettavaksi, miten kätevää se olisi ollut", hän totesi vitsillä. Mietin mielessäni, miten olisin luultavasti likipitäen ilahtunut moisesta, ellen olisi muutoinkin juuri ja juuri selvinnyt vuoden opinnoistani kunnialla.

Lopulta suuntasimme Kampin yläkertaan syömään pizzaa, mihin paras ystäväni liittyi mukaan seurueen ulkopuolelta.

"Mahtavaa, että ehditte tapaamaan nyt, vaikka teillä onkin niin paljon kiireitä", totesin entisille kollegoilleni hymyillen onnellisena, ja nämä nyökyttelivät.

"Tottakai. Järkätään ensi vuonna jotkut bileet. Nykyiset ja entiset työntekijät", R ilmoitti omaan innostuneeseen tyyliinsä. Ilmoitin olevani mukana.

Seurueemme hajaantui vasta kahdeksan aikaan, R:n ja T:n lähtiessä koteihinsa toipumaan ja minun ja ystäväni jatkaessa vielä elokuviin. Toivottelimme puolin ja toisin hyvää joulua ja pikaista jälleennäkemistä.

"Toi oli kyllä niin kiva työpaikka, kun oli tuollaisia työkavereita", ilmoitin kaksin jäätyämme, ja ystäväni totesi ymmärtävänsä näkemykseni.

**
Elokuvateatterin aulassa seistessämme ystäväni ojensi minulle suuren muovikassin.

"Annan tän nyt sulle kannettavaksi, siellä on sun lahja. Saat luvan avata sen heti, ettet turhaan vie sitä Tampereelle. Se on nimittäin tarkoitettu sun kotiin."

Ensimmäinen joululahjani. Vaikka ajatus sen säästämisestä tuntui tavallaan houkuttelevalta, totesin käsin paperin läpi tunnustelemalla, että kyseessä oli pakko olla jonkinlainen taulu. Kun ystäväni vielä ilmoitti sen olevan itse tehty, maltoin hädin tuskin odottaa kotiinpääsyyni asti. Kello lähestyi yhtä yöllä, kun istahdin sänkyni laidalle availemaan kääreitä suurella jännityksellä.


Lahjaa avatessani vilkaisin valkoisia seiniäni, joita peittivät tasan kaksi hiljattain tulostamaani paperia - toinen niistä jo kertaalleen mainitsemani kalenteri, jolla laskin päiviä Saksaan lähtööni. Pian asia tulisi mitä todennäköisimmin muuttumaan.


Ja niin, tauluhan se. Itsetehty timanttipistotyö, jossa kaikki värejä myöten oli selkeästi suunniteltu sopimaan asuntooni täydellisesti. Hymyilin itsekseni pimeässä ja asettelin taulun huolellisesti ikkunalaudalle nojalleen kiinnitystä odottamaan.

Niin - Saksassa olisi kaikenlaista, mutta parasta ystävääni ei siellä korvaisi mikään.

**
Seuraavana päivänä äitini ajoi varta vasten hakemaan minut yhteiselle lomalle, joka hänen osaltaan jatkuisi ensi viikon alkupuolelle. Minä puolestani suunnittelin palaavani Helsinkiin vasta loppiaisen jälkeen, juuri ennen luentojeni alkua. Mitäpä oikeastaan siellä tekisin? Saisin joka tapauksessa olla asunnossani rauhassa enemmän kuin tarpeeksi ensi vuoden aikana. Perhettäni sen sijaan näkisin jossakin määrin rajallisesti.

Koirani yritti tapansa mukaan syödä käteni, kun astelin ovesta sisään. Käsivarressani hampailla roikkuminen oli suuri rakkaudenosoitus, sen tiesivät kaikki.

"Se on kyllä hauska", äitini totesi myöhemmin. "Sillä on vain muutama tärkeä ihminen maailmassa, mutta ne ovat sitten sitäkin tärkeämpiä."

"Emäntänsä koira", vastasin ja rapsuttelin karvakorvaa varsin tyytyväisenä.

**
Tulevina päivinä alun perin täydellisen tyhjä kalenterini täyttyi ennätysajassa. Olin suurella riemulla lopulta lähettänyt enemmän tai vähemmän valmiit kurssityöni eteenpäin ja päättänyt henkisesti aloittaa lomailun isolla L:llä - mikä toisaalta tarkoitti sitä, että saatoin iloisesti suostua jokaiseen ehdotukseen, joka eteeni tuli. Niinpä havaitsin pian sopineeni tapaninpäivään asti ohjelmaa, johon sisältyi päivittäin joko ystävieni tai sukulaisteni kanssa seurustelua erilaisissa merkeissä. Milloin menisin syömään sushia ja joululahjaostoksille, milloin korttipeli-iltaan, milloin joulupäivällisille.

Parasta. Jossakin kohtaa tajusin unohtaneeni laskuni tai menneeni niissä sekaisin. En tiennyt, montako päivää lähtööni oli, eikä sen ollut juuri nyt niin väliksikään. Sen sijaan ostin äidilleni ja minulle perinteiset raaputuskalenterit, joita ilman joulu ei olisi joulu eikä mikään. Aamuisin saimme siten yhdessä pettyä uusien luukkujen paljastaessa joulupukkien sijasta karkkeja ja kirjekuoria.

Vaikka varsinainen kalenterini oli käymässä ahtaaksi, ensimmäiset lomapäiväni käytin mukavasti vain kotona puuhaillen. Iltaiset jumppatuokioni olohuoneen lattialla keskeytyivät poikkeuksetta uteliaiden tai huolestuneiden labradorinkuonojen työntyessä minuun kiinni. Aloin aina nauraa ääneen, minkä jälkeen personal trainereideni hätistely etäämmälle kävi entistä mahdottomammaksi. Märkiä pusuja sain tosin sitäkin enemmän.

Päivisin aloitimme ja lopetimme äitini kanssa projekteja hieman paremmalla menestyksellä. Jopa etupihamme sai kauniit valot tökkiessäni ne ylös puuhun lattiakuivainta apuna käyttäen - melkoinen haaste normaaliin katuharjaani verrattuna. Piristin itseäni rasittavan työn keskellä ajattelemalla, miten kaikki jo viikkoja sitten huolella askartelemani kortit olisivat perillä viimeistään alkuviikosta.

"Mitenköhän mä saan noi keväällä pois?", äitini pohti koristeluani katsellessaan. En osannut vastata.

**
"Elle!"

Heräsin ajatuksistani ja kohotin katseeni minua vastapäätä riippuvaan peiliin. Olin pohtinut lähtöäni ja lähestyviä menojani niin paljon, että olin lopulta päättänyt laitattaa pääni kuntoon edes ulkoisesti ja varannut ajan huipulle vakikampaajalleni. Tällä hetkellä hiukseni oli siten liisteröity tiiviisti taakse jollakin vaaleanvioletilla mönjällä, mikä sai minut näyttämään lievästi sanottuna varsin eriskummalliselta.

Siirsin hämmästyneen katseeni mieheen, joka oli jo puolimatkassa pesemään välineitään. Huomioni saatuaan hän väläytti kuitenkin peilin kautta leveän hymyn.


"Sä olet ihana."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti