maanantai 5. joulukuuta 2016

Kylmää ja kuumaa

Kun heräsin sunnuntaiaamuna, minun oli kohdattava sekä seuraavana aamuna koittava deadline että sydänsuruni.

Ensimmäisen suhteen en ollut erityisen huolissani: jonkinlaisella järkyttävällä viime hetken motivaatiopiikillä, tai ehkä vain kiitos puhtaan panikoimisen, olin saanut työni valmiimmaksi kuin olisin ikinä odottanut. Mitä jälkimmäiseen tuli, käyttämäni termi todennäköisesti loukkasi kaikkia moisesta olotilasta oikeasti kärsineitä - minulla olisi pitänyt olla sydänsuruja, mutta sen sijaan havaitsin jälleen kerran tunne-elämälläni olevan kätevän on/off-nappulan, jota nyt pamautin henkisesti nyrkilläni aavistaessani katastrofin häilyvän muutoin päivästä (ja sitä myötä kurssista) suoriutumiseni yllä.

Tämä kyky oli epäilemättä syy sille, että minua oli jo vuosikausia silloin tällöin epäilty enemmän tai vähemmän tunnekylmäksi. En ollut koskaan oikein saanut selville, pitikö syytös paikkansa. Halusin ajatella, että ei.

Soin itselleni hetken tuijottaa tyhjästi ulos ikkunasta ja mahdollisesti itkeä hieman. Mitään ei tapahtunut, vain Pink Floydin Comfortably Numb soi - osuvaa.

Hetki meni ohi. Hyppäsin ylös sängyltä ja vaihdoin repeat-toistolle biisin The Heat is On. Minulla oli deadline.


Päivä kului kuin mikä tahansa, joskin paljon tehokkaammin. Hypin ja tanssin ympäri asuntoa Glenn Freyn aloittaessa vähintään viidettäkymmenettä kertaa. En kyllästynyt - musiikki ikään kuin muuttui osaksi normaalia olotilaa asunnossani, kun taas sen katkeaminen olisi häirinnyt keskittymistäni. Pinosin kirjani läppärini viereen ja selasin niitä vuorotellen. Välillä puhuin itsekseni, joskus tein sitä jatkuvasti. Leikkasin ja liimasin tekstikappaleita uusille paikoille, muuttelin otsikkoja, lisäsin kuumeisesti alaviitteitä. Mietin olevani voittaja-ainesta, pidin taas lyhyen tanssitauon ja join zero-kokista päälle.

Silloin tällöin kuluvina viikkoina olin dokumentoinut työntekoani - ehkä osin vain todistaakseni itselleni, että olin oikeasti tehnyt jotain. Viimeisinä päivinä olin jopa raapustellut itselleni pienen motivaatiolapun, jonka sisällössä tai alkuperässä ei luultavasti ollut järkeä kenellekään muulle. Minua se kuitenkin piristi.



Kun sydämeni sanoi pasianssi, mutta aivoni seminaari.

Illan kuluessa juttelin entisen avomieheni kanssa, saadakseni lopulta viimeisen vahvistuksen sille, että työni oli palautusvalmis. Hän auttoi minua aina. Toisinaan pohdin, kuinka usein olin muistanut kiittää siitä. Nyt kiitin.

Kello 21:43, siis noin 11 tuntia ennen deadlinea, klikkasin sähköpostini lähetä-nappulaa. Työni otsikolla "Aviorikos ja rangaistus - epäillyn kohtelu ja puolustuskeinot 1600-luvun alun Ruotsissa" lähti eteenpäin. Tuijotin hetken ruutua epäuskoisissa fiiliksissä.


Saattaa olla, että suhtauduin asiaan hieman turhan suurella vakavuudella.


Juuri viestin lähetettyäni Facebook piippasi uutta viestiä.

"Haluaisitko tehdä jotain huomenna?"


Eilen olisin kieltäytynyt, mutta tänään oli tänään.


"Ihan mielelläni."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti