maanantai 23. tammikuuta 2017

Väläyksiä tulevasta

Tammikuun edetessä olin entistä varmempi siitä, että kaamosmasennukseni oli tältä vuodelta selätetty.


Oli vaikea arvioida, paljonko asiaan vaikuttivat yksinomaan psykologiset seikat. Ruksasin edelleen joka aamu herätessäni seinälle kiinnittämästäni kalenterista päiviä ja seurasin mielenkiinnolla kännykkälaskurini tikittämistä alaspäin. Olin hetken harkinnan jälkeen lisännyt siihen ilmoituksen myös viimeisen seminaarityöni esittämisen sekä tenttini ajankohdista, ja etenkin nämä päivät lähestyivät vauhdilla, kuten tavallista. Tavanomaisen vetelehtimiseni sijaan olin kuitenkin tällä kertaa ryhdistäytynyt myös opiskelun saralla: jo useampana päivänä olin löytänyt itseni makoilemasta sängyltäni kirjojen, markkereiden ja muistilappujen kanssa, joista kahta jälkimmäistä ei opiskelussani ollut niiden tehokkuudesta huolimatta luultavasti näkynyt sitten pääsykoepänttäyksen.


Erona aiempaan oli tällä kertaa mahdollisesti vain se, että aloin vähitellen hahmottaa suorittavani parhaillaan hyvää vauhtia (Suomessa) viimeistä gradua edeltävää kurssiani - hetki, jonka koittamista niin minä kuin moni muukin oli useasti epäillyt. Olisihan se hemmetti, jos läpipääsyni jäisi nyt omasta laiskuudestani kiinni.

Toinen merkittävä tekijä jaksamisessani oli jälleen melko säännölliseksi muodostunut Turussa reissaamiseni. Nyt nimittäin arvostin jälleen aivan uudella tavalla niitä päiviä, jotka sain viettää aivan omassa rauhassani kotona. Kun sain herätä omia aikojani, keittää kahvia ja vain olla, tai lähteä auringon paistaessa vaikka Lauttasaarta kiertelemään.




Lenkeilläni kipusin aina alas kalliolle, jolle kukaan muu ei viitsinyt, saadakseni olla rauhassa ulkoilijoilta ja tuijotella merta. Saatoin seistä liikkumatta liki puoli tuntia. Toisinaan tuntui hassusti hieman kuin olisin kotonani tällä saarella, ja ohikiitävinä hetkinä melkein harmittelin juuri kevään ja kesän kulumista muualla.

Vaan tuo tunne oli aina ohikiitävä.


Kotona ollessani koin keränneeni itseni muutenkin kuin opiskeluni osalta. Tiskasin, pyykkäsin ja imuroin tunnollisesti, ja mielessäni aloin jo pikku hiljaa aikatauluttaa maaliskuulle asuntoni valmistelua muuttokuntoon. Vuokrasopimuksen solmittuamme olin kertonut tulevalle vuokralaiselleni, miten tyytyväinen olin siihen, kuinka vähällä vaivalla ja nopeasti olin hänet löytänyt. Hän oli ilmoittanut olevansa samaa mieltä. Olin jutellessamme koko ajan vakuuttuneempi siitä, että asuntoni tulisi olemaan hyvissä käsissä, ja mielessäni päätin olla avuksi kaikessa matkasuunnitelmien teosta puhelinliittymän hankkimiseen ja kaupunkiin tutustumiseen, jos se vain olisi tarpeen. Tiesin, miten paljon arvostaisin vastaavaa vaivannäköä omalla kohdallani - aivan kuten olin aikanaan arvostanut sitä Johanneksen taholta.

Silloin tällöin selailin aikani kuluksi Göttingenin opiskelijasolutarjontaa, ja eräänä päivänä kirjoittelin muutamalle potentiaaliselle jälleenvuokranantajalle viestin. Pidin tätä lähinnä hyvänä saksan kielen harjoitteluna, sillä en olettanut kovin monen vastaavan. Muutama kirjoitti ystävällisesti löytäneensä jo vuokralaisen, yksi tiedusteli mahdollisuutta skype-konferenssiin tulevaisuudessa. Suostuin, tietenkin. Mielessäni mietin, paljonko saamieni vastausten määrä olisi muuttunut, jos olisin ollut saksalainen enkä (tuleva) mamu, mutta en viitsinyt antaa moisen lannistaa. Niin tai näin, minulla olisi vähintäänkin airbnb-huoneeni.

Eräänä iltana päädyin ympäri verkkoa surffaillessani Göttingenin elokuvateatterin nettisivuille, ja riemastuin huomatessani ilmoituksen alkuperäiskielellä esitettävistä elokuvista. Sivusto kertoi mahtipontisesti, miten englanninkielisistä elokuvista nauttiville oli ohjelmistossa säännöllisesti tarjontaa, tekstityksillä tai ilman. Klikkasin vaihtoehdot auki: ne rajoittuivat Fifty Shades of Greyn jatko-osaan. Tyrskähdin itsekseni ja suljin ikkunan lievästi pettyneenä.


Vapauden huumani lomassa suunnittelin toki myös tulevaa ja hain satunnaisesti työpaikkoja, mutta vain sellaisia, joihin minulla riitti sekä kiinnostusta että edellytyksiä. Suunnitelmissani enimmäkseen vähät välitin siitä, että syksyllä alkaessaan gradutyöskentelyni tulisi vaatimaan läsnäoloa sekä syys- että kevätlukukaudella. Moiset rajoitukset kävivät lähinnä hermoilleni. Minä halusin reissata, tehdä töitä, kenties opiskella ulkomailla, lyhyesti sanottuna tehdä kaikkea mihin EI sopinut saati kuulunut Suomen Turussa ramppaaminen.

Kuukausia asian ympärillä tanssittuani ilmoitin myös ystävällisesti mutta selvästi saamaani treffikutsuun, että prioriteettini olivat vallan toisaalla, enkä oikeastaan halunnut haaskata enempää kenenkään aikaa. Viestin lähetettyäni koin oloni jälleen keventyneen merkittävästi, vaikka jossakin mieleni perukoilla omatuntoni ehkä hieman kolkutteli.

Ystäväni ilmoitti minulle aikansa paheksuttuaan olevansa minunkin puolestani aivan valmis vakiintumiseen ja perhe-elämään. Tasan eivät menneet onnen lahjat.

"No, voin joskus ottaa sun muksun hoitoon, jos se on kiva", totesin hänelle lopulta ystävällisesti lieventääkseni näkemys- ja tavoite-erojamme.

"Eikö Elle-täti vihaa lapsia?", hän ilmoitti epäkiitollisesti tulevan lapsensa kysyvän, ja naurahdin.

"Hei, en mä vihaa lapsia... ja sanoinhan, että jos se on kiva."


Ja sellaisena elämä jatkui päivästä toiseen. Sunnuntai-iltana laskurini ilmoitti saldoksi 71 päivää, mutta se oli turhaa; tiesin tasan kymmenen viikon kuluttua yöpyväni jälleen toisen ystäväni sohvalla, laukkuni pakattuna ja neljän kuukauden seikkailu edessä. Siitä hyvästä jaksoin vallan ja varsin hyvin nyt heräillä aamuisin bussiin kiiruhtaakseni, päntätä tietoa esinevakuusoikeuksista, siivota ja kuntoilla, elää sitä aivan tavallista arkea, jota ajoittain melkein vihasin. Iltaisin makoilin läppäri sylissäni sängyssä, aloitin uusia elokuvia tai sarjoja vain kyllästyäkseni heti ja chattailin siinä sivussa, musiikin pyöriessä hiljaa taustalla.


"Ethän sä hei oikeasti ajattele, että vihaisin sun lapsia?"

"No en. Nään sut just pelaamassa jotain peliä niiden kanssa."

"Joo ja voisin lukea niille, oon tosi hyvä lukemaan ääneen."


Virnuilin itsekseni. Eihän sitä koskaan tiennyt.

Halusin joskus olla se täti, jolla olisi kaikkein jännittävimmät tarinat kerrottavanaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti