torstai 9. helmikuuta 2017

Ei mikään muutu milloinkaan

"Moi! Tulin hakemaan mun työtodistusta. Saanko mennä?"

Seisoin ministeriön aulassa ja hymyilin vahtimestarille säteilevästi. Vain muutaman minuutin kuluttua istuisin jälleen tutussa kahvipöydässä, Alepasta matkalla mukaan nappaamani Domino-paketti edessäni.

"Saat! Mutta mä en voi kauko-ohjata sulle tästä sitä hissiä, mun kone on rikki. Kellekäs mä soitan?"

"Ai... no soita Tädille."


Jäin odottamaan. Olin maanantaina Turusta palatessani laittanut Tädille puolittain päähänpistona viestin, jossa olin tiedustellut, voisinko mahdollisesti piipahtaa tiistaina työtodistukseni hakemaan. Hän oli ilmoittanut sen sopivan oikein hyvin, pomotkin olisivat sattumoisin kaikki iltapäivän poissa. Niinpä olin kiiruhtanut auringonpaisteisen keskustan poikki ollakseni sopivasti juuri tauon aikana paikalla.

Hetken odoteltuani vahtimestari laski silmiään pyöräyttäen luurin alas ja nakkasi minulle kulkukortin.

"Ota tästä, tuo takaisin."


Viipotin iloisena hisseille. Hetkeä myöhemmin ulos astuessani ilmaannuin täpötäyden kahvipöydän viereen ja virnistin joka suuntaan.

"Moi!"

Olin etukäteen arvellut Tädin ilmoittavan muille, että olisin tänään saapuvilla. Entisten työkavereiden hämmästyksestä päättelin kuitenkin, että näin ei ollutkaan käynyt. Hetken joukkoa arvioituani käännyin suunnatakseni Tädin pöydän ääreen, ja kailotin matkalla tervehdykseni puolityhjälle huoneelle, josta muun muassa T virnisti minulle tietokoneensa näytön yli.

Täti keskeytti matkani ilmestyessään kopiohuoneesta ja halasi minua iloisesti, ennen kuin saattoi minut oikopäätä pöytänsä luo ja ojensi huolella muovitaskussa ja kirjekuoressa säilyttämänsä paperin.

"Tässä, mä sanoin pomolle, että kyllä sulla olisi hyvä olla tämä alkuperäinen. Kun kuitenkin joskus tarviit sitä."

"Joo, kiitos."


R ilmestyi innoissaan kahvipöydästä, ja tiedotti hänkin tuloni olleen täysi yllätys. Muutaman hetken juteltuamme pyysin molempia seuraamaan minua kahville, mutta poikkesin itse matkalla ripustamaan takkiani tuttuun naulakkoon, joka sijaitsi aivan apinasiiven nurkalla. Näin jälkikäteen olen tajunnut, että pahoista aavistuksistani huolimatta vältyin koko vierailuni ajan takkivitseiltä. Kenties aihe oli vihdoin painunut unholaan.

Saapumisessani oli tähän asti ollut vain yksi murhe: en ollut nähnyt naapuriani missään, vaikka tämän tapaamista olin valehtelematta eniten odottanut. Apinasiipeen kurkatessani hänen paikkansa oli tyhjä. Tarttuessani alistuneena henkariin kuulin kuitenkin tutun miehen äänen aivan jostakin läheltäni.

Venytin kaulaani kurkatakseni nurkan taakse. Naapurini istui aivan reunimmaisessa pöydässä, puheluunsa syventyneenä. Odotin iloisesti virnuillen niin kauan, että hän huomasi kohottaa katseensa. Tervehdittyämme toisiamme äänettömästi suuntasin tyytyväisenä kahvipöytään istumaan.

K oli riemukseni paikalla, samoin ennen lähelläni istuneet sedät sekä nyt kutsustani R ja Täti. Vaihtuvuus pöydässä oli kuitenkin suurta, sillä ilmeisesti tiistai-iltapäivänä ministeriössä piti melkoisesti kiirettä. Vastailin siksi moneen kertaan ja moneen suuntaan kysymyksiin opintojeni etenemisestä ja elämästäni noin muutoinkin.


"No mutta mitäs täällä... te olette olleet otsikoissa", tuumasin hyväntuulisesti, ja sedät naureskelivat.

"Joo. Ennen tunnuttiin sentään pyrkivän hyvään julkisuuteen... mutta nykyisin kaikki julkisuus on ilmeisesti hyvää julkisuutta."

"Tietävätpähän taas kaikki, että tällainenkin ministeriö on olemassa."


Aikamme asiaa puituamme suurin osa kahviseuralaisistani, K ja Täti mukaan lukien, poistuivat takaisin töidensä pariin. Istuin R:n ja erään toisen yksikön työntekijän kanssa, kun naapurini lopulta ilmaantui hymyillen paikalle.

"Mitäs se Elle täällä tekee, tulitko muuten vaan käymään?", hän tiedusteli ja kätteli minua pöydän yli.

"Ihan muuten vaan", väitin iloisesti hänen istuutuessaan alas. Yrittäessäni paljastaa oikean syyn visiitilleni hän vaiensi minut kysymystulvalla, johon en ehtinyt puoliksikaan vastaamaan.

"Mitäs sä nyt olet puuhannut? Asutko sä vielä siellä? Etkö sä ollut jossain ulkomailla, sunhan piti olla pidemmän aikaa jossain? Saksassako sä olit vai missä?"

"Lähden huhtikuun alussa vasta", sain lopulta pistettyä väliin. Asumiskuvioitani muille selostaessani mies hyppäsi jo ylös ja poikkesi hetkeksi puhumaan jotakin kiireellistä kollegalleen. Hetken kuluttua hän katsoi kuitenkin asialliseksi huudella minulle huoneen toiselta puolen.

"Elle, lähdetkö sä sinne Saksaa kiertämään sen Güntherin kanssa?"


En pystynyt olemaan nauramatta. Minulle oli jo aikoja sitten valjennut, että oli aivan sama, millä kielellä tai sanamuodolla ilmaisisin, että minun ja Johanneksen välillä ei ollut (koskaan ollut) mitään. Naapurini pitäisi ajatuksesta kiinni - jos ei muuten, niin ihan piruuttaan.

"En lähde", vastasin yhtä kaikki, ja käännyin virnistämään R:lle.

"Tämä Günther-juttu on kyllä hyvä. Se asuukin lähestulkoon toisella puolella Saksaa."

"Sulla on siellä jotain Günthereitä joka puolella. Joku seuraava Bundeskanzler!", huusi naapurini jälleen. Nauroimme kaikki. Päätin mielessäni lähettää hänelle postikortin Göttingenistä ihan vain raportoidakseni, miten ketään Güntheriä ei ollut vieläkään löytynyt kotiin tuotavaksi.

Saadessani lopulta hetken rauhan palasin jälleen kertoilemaan joka suuntaan viimeisimmistä käänteistä asunnon metsästyksessäni (mistä riittääkin jälleen seuraavan blogin verran juttua) sekä ällistelemään muiden kanssa sitä, miten aika riensi - ministeriöstä lähdöstäni oli kulunut jo yli neljä kuukautta. Nyökkäilin ja hymyilin onnellisena entisten työkavereideni ilmoittaessa yksi toisensa jälkeen, miten voisimme mennä joskus lounaalle tai after workeille, mieluiten toki seuraavan seitsemän viikon aikana.

Naapurini palasi ilokseni hetken kuluttua, pöydän jo lähes tyhjennyttyä, ja asemoi itsensä nojailemaan viereiseeni patteriin. Keskustelu kääntyi syksyllä edessä häämöttävään gradun kirjoittamiseeni.

"En mä oikein voi silloin kirjoittaa kuin hallinto- tai kilpailuoikeudesta. Vain niistä tiedän jotain", ilmoitin rehellisesti.

"Tee hallinto-oikeudesta", hän tuumasi. "Siitä ei tee melkein kukaan gradua. Tee siitä vaikka ihan kiusallasi."

Samaa hän oli sanonut aiemmin. Puidessamme Turun entisiä ja nykyisiä sekä mahdollisesti tulevia professoreja hän totesi, miten graduohjaajan ei edes tarvitsisi olla juuri kyseisen alan professori, mikäli minulla oli jotakin ajatusta vastaan.

"Oikeustieteen tohtori riittää. En kyllä tiedä, miten se sitten ihan tarkalleen ottaen menee."

"Haluatko sä sitten ohjata mun gradun, vapaavalintaisesta aiheesta?", kysyin viattomasti. Samaa olin kysynyt jo kesällä.

"Noo, kyllä mä voin siinä jotain neuvoa, rakenteen ja sellaisten osalta", hän myhäili.

Satuin vilkaisemaan aulaan, johon L juuri vaelsi verkkaisesti kahvikuppi kädessään ja hyvin tyytyväinen virne naamallaan.

"Mooi, L", huusin hänelle itsekin iloisesti virnuillen, ja pian mies jo istui hänkin minua vastapäätä.


Kuunnellessani loppuvierailuni ajan miesten jatkuvasti sopimattomammiksi muuttuvia vitsejä mietin itsekseni, miten mikään ei tosiaan ollut muuttunut. Ajan kuluessa tämäkin oli tosin tullut selvästi helpommaksi: sen hyväksyminen, etten enää kuulunut tänne. Lähtiessäni muut palaisivat töidensä pariin, minä taas yrittäisin ainakin näennäisesti opiskella.

Ja se olisi oikeastaan ihan okei.

"Koska sä lähdet, Elle?", huikkasi T kaikilta kiireiltään pyörähtäessäni vielä nopeasti muita hyvästelemässä.

"Huhtikuun kolmas", totesin, enkä voinut olla hymyilemättä samalla leveästi.


Uudet seikkailut kutsuivat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti