keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

33

Eilisen tunnelmat (ja syy viime viikkojen hiljaisuuteen) tiivistettynä yhteen kuvakaappaukseen:



VOI JUKU.

Vakavasti puhuen, olin tänä vuonna ollut opintojeni suhteen lähes yhtä saamaton kuin syyslukukaudellakin. Neljän viikon seminaarityön työstämistä varten varatusta ajasta olin käyttänyt ensimmäiset kolme johonkin aivan muuhun. Jälkikäteen oli vaikeaa edes muistaa, mihin, mutta epäilin aikaa kuluneen mukavasti muun muassa asuntokuvioideni selvittelyyn.

No, eipä siinä. Lopulta olin palauttanut likipitäen valmiin työni sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, kahdeksan tuntia ennen deadlinea. Riemuni tästä alisuoriutumisesta oli jäänyt lyhyeksi, sillä olin varannut itselleni seminaariajan jo tiistai-iltapäivän ensimmäiseen kokoontumiseen. Maanantai oli siis kulunut mukavasti esitystäni pohtiessa ja jonkinlaista alkeellista preziä kyhäillessä.

On tämä sentään jo nyt parempi kuin viime esitykseni, olin jatkuvasti lohduttanut itseäni. Siihen esitykseen olin nimittäin varautunut vasta saman aamun bussimatkalla, kuten joku saattaa vielä joulukuulta muistaa. Vaikka esiintymiskammoni oli vuosien varrella lieventynyt merkittävästi, oli tiistaiaamuna Turkuun suunnatessani ja lyhyttä puhettani hioessani turha haaveilla mistään suuresta mielenrauhasta.

Seminaarissa istuessani vuoroni koitti toisena. Yritin katsella reippain mielin muita pöydän ympärillä istuvia. Olimme kaikki samassa veneessä, tosin joillekin esitys olisi vasta ensimmäinen ja siltä kannalta luultavasti erityisen ahdistava. Minulle se olisi viimeinen. Muutaman hetken kuluttua olisin suorittanut viimeisen seminaariesitykseni ennen gradua. Työni olin jo hiomista vaille jo kirjoittanut loppuun, joten jäljellä olisi enää ("enää") kurssin tentti. Käsittämätöntä. Siitä hyvästä minun olisi pitänyt ilomielin esittää työni vaikka laulaen ja tanssien.

Kuten aina kovan paikan tullen tänä lukuvuonna, havaitsin puristavani ministeriö-naapuriltani saamaani hopeista kynää nyrkissäni kuin jotakin onnenamulettia. Ei tällaisia kyniä kaikille anneta. Toistelin lausetta mielessäni työtäni tuijottaessani. Sen esittäminen olisi tarpeeksi paha, mutta lisäksi pelkäsin aina etukäteen muiden kommentteja, professorin varsinkin.

Itse esitys meni joten kuten - tavalliseen tapaan en muistanut siitä jälkikäteen juurikaan, enkä myöskään tiennyt, olinko puhunut millään lailla ymmärrettävästi. Saamaani palautteeseen sen sijaan olin harvinaisen tyytyväinen: selkeitä kehuja ja rakentavia ehdotuksia, joiden paras puoli oli se, että ne olisivat melko vähällä vaivalla toteutettavissa. Aloin pikku hiljaa nimittäin jo tosissani huolestua siitä, että kurssin tentti odottaisi ensi viikon torstaina, enkä ollut käytännössä opiskellut lainkaan.


Seminaarista toipuminen kesti koko illan, mutta hitaasti tämän virstanpylvään saavuttaminen alkoi konkretisoitua. Viimeinen kurssi, melkein ohi. Muutaman tapaamiskerran jälkeen jäljellä olisi tentti, ja sitten... ei mitään. Nichts, nada. Vapaus! Kesällä pari hassua kurssia Göttingenissä, ja olisin kirjaimellisesti gradua vaille valmis!!!

Kellon lyödessä 00:00 internet täyttyi tasa-arvoisen avioliittolain voimaanastumista juhlivista viesteistä. Huomasin, että asia ilahdutti minua vielä odottamaani enemmän, mikä toki saattoi osittain liittyä myös yleisesti nousukäyrällä olevaan mielialaani. Nukkumaan mennessäni käänsin seinäkalenterini maaliskuuhun ja virnistin itsekseni leveästi. Kevät oli tullut.

Aamulla herätessäni pääsin yllättävän pikaisesti ylös vain tehdäkseni saman kuin joka aamu: vetääkseni uuden raksin seinälle teippaamaani kalenteriin. Tämä oli kuitenkin se hetki, jota olin odottanut jo päiviä: olin viimein korkannut viimeisen palstan.


Kuukauden, siis 31 päivän päästä, hollantilainen jälleenvuokralaiseni muuttaisi kesäksi tilalleni Lauttasaareen. Hän oli luonut uuden Instagram-tilin noin kaksi viikkoa sitten.

"Matkustan huhti-heinäkuuksi Suomeen! Jaan kaikki ottamani kuvat täällä teidän kanssanne."


Tämän näkeminen oli ilahduttanut minua enemmän kuin olisin ajatellutkaan. Samalla, kun itse fiilistelisin Göttingenissä, hän julkaisisi kuvia minun kotikulmiltani. Yhden ihmisen riemukas lähtö olisi toisen yhtä riemukas saapuminen.

Muutama tyhjä pahvilaatikko nojasi jo kirjahyllyyni, tentin jälkeistä rauhallista aikaa odottaen. Ikkunakin pitäisi pestä, kirjoja palauttaa, kylppärin lattia kuurata. Jouduin pitelemään itseäni, etten tekisi tätä kaikkea saman tien, ihan vain energiaa purkaakseni.

Suomeen paluustani oli nyt käsittämättömät 354 päivää. Lähtööni oli jäljellä 33 päivää.

Jos ihminen olisi voinut haljeta riemusta, olisin tarvinnut estolääkityksen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti