sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

"By now, you should've..."

Puhutaanpa sunnuntai-illan kunniaksi lyhyt hetki lukijapalautteesta!

Nyt, kun Kein Kommen ohne Geh'n on pitänyt pintansa (ja toivottavasti myös tasonsa) jo muutaman vuoden ajan ja lukijamääräni ovat jossakin matkan varrella vakiintuneet ihan kohtuullisiksi, saan blogistani aina silloin tällöin palautetta. Tämä on hyvä! Vaikka kirjoittamiseni lähentelee nykyisellään jonkinlaisen julkisen päiväkirjan pitoa, on aina mukava saada kuulla, että juttuni ovat herättäneet ajatuksia muissakin kuin itsessäni.

Tähän asti kenties hauskimman kysymyksen/palautteen sain kuitenkin vasta muutama päivä sitten:

"Koska alkaa blogin pre-vaihto hypetys?"


Ahahahah!

Vielä tälläkin hetkellä pidän kysymystä melkoisen hulvattomana. Luojan kiitos kysyjä oli ystäväni, sillä muuten epäilisin jo vakavasti olevani melkoisen vit... siis päänauonnan kohteena. Tai vaihtoehtoisesti arvelisin, että hän on koko tämän ajan erehdyksessä lukenut väärää blogia.

No, kaipa sen kohta voisi aloittaa!

Vakavasti puhuen kävi ilmi, että hän tarkoitti kysyä jonkinlaisen konkreettisen sisällön ilmaantumisesta blogiin. Ilmeisesti esimerkiksi kävisi vaikkapa sen pohtiminen, mitä vaihtoon lähtiessä tulisi vielä tehdä tai ottaa huomioon, tai mitä suunnitelmia olin tehnyt vaihtoajalleni.

Vastaus kuuluu: varmaankin kirjoitan moisista sitten, kun ensin itse tajuan ajatella niitä. Nyt voisin ehkä inspiroitua yrittämään.


Wieniin lähtööni olin jollakin tapaa valmistautunut kuin Etelänavan ylitykseen. Olin tehnyt kaiken hammaslääkärissä käynnistä kenkien ostoon jo kuukausia etukäteen. En muista tarkalleen, koska olin ensi kertaa koepakannut matkalaukkuni, mutta oletettavasti ainakin viikkoa ennen lähtöä. Näin jälkikäteen en toisaalta voi kuin nostaa hattua siitä mestarillisesta, etten sanoisi tetrismäisestä suorituksesta; vastaavaan en ole sittemmin yltänyt toistaiseksi kertaakaan.

Ajatukseni ydin on tässä se, että vuoden 2015 alussa olin ikään kuin varautunut muuttamaan Keskelle-ei-mitään, missä minkään shampoota erikoisemman myyntiartikkelin hankkiminen ei tulisi kysymykseenkään. Viiden kuukauden poissaolo Suomesta oli vaikuttanut lähestulkoon lopullisilta jäähyväisiltä armaalle isänmaalle ja kaikelle tutulle ja helpolle. Olinhan siihen asti viettänyt harvinaisen tasaista ja ennakoitavissa olevaa elämää, jonka suurin mullistus oli luultavasti ollut muutto Tampereelta Turkuun.

Sittemmin kaksi asiaa oli tapahtunut: Wien ja Bayreuth.


Erityisesti Bayreuthiin muutto oli monella tapaa ollut sen luokan järkytys, etten ole sittemmin enää kyennyt vastaavanlaiseen ylivarautumiseen. Kun aiemmin olin miettinyt kuukausikaupalla pienimpiäkin yksityiskohtia paljon vähäpätöisimmillekin reissuille, oli minulla tuolloin ollut noin kaksi viikkoa aikaa kaikkeen passin uusimisesta aina Saksaan muuttoon. Ja hitto, hyvinhän tuo oli mennyt.

Tekstiä aloitellessani Spotifysta pärähti sattumalta soimaan Oasisin Wonderwall. Tiesin tarkistamatta, että oli (kalenteri)päivälleen vuosi siitä, kun Johannes oli soitellut ja laulellut kappaletta vanhempiensa olohuoneessa Nürnbergissä - reissulla, jonka olimme suunnitelleet lähinnä edeltävänä iltapäivänä. Olimme istuneet yliopiston kahvilassa, minulla oli ollut sininen paita ja hauskat letit ja professori oli virnuillut minulle siitä hyvästä ohi kävellessään, vaikka hänen ei ollut pitänyt olla paikalla. Toiset asiat muisti paremmin kuin toiset, ainakin, jos oli siunattu (kirottu) samanlaisella muistilla kuin minä.

Myönnettäköön, että nimenomaan Johanneksesta oli muuttovalmisteluissa ja Saksassa asuessani ollut suuri apu. Tällä kertaa minulla oli kuitenkin uusi kamuni Susanne sekä hätätilassa myös vuokranantajani ja tuleva kämppikseni, puhumattakaan jo Saksassa asuvista ystävistäni. Oli siis ehkä ihan ymmärrettävää, etten viitsinyt pahemmin etukäteen märehtiä yksityiskohdista - kauppoja, lääkäreitä ja avuliaita ihmisiä olisi Göttingenissäkin.

Mitä olin joka tapauksessa saanut aikaiseksi hoitaa, asuntokuvioideni ja yliopiston paperisodan lisäksi, oli:


  • Muuttoilmoituksen tekeminen
  • Osoitteenmuutoskorttien kirjoittaminen
  • Piilolinssien ostaminen
  • Pakkauslaatikoiden hankkiminen asuntoni raivaamista varten
  • Ajatuksen tasolla maailman ärsyttävimmän puhelinliittymäni irtisanominen (ha, siitäs saat, Elisa) ja vaihtaminen halvempaan - tämän tekisin kuun lopusta.
Mitä sen sijaan en ollut saanut aikaiseksi oli ainakin:


  • Minkäänlainen mukaan pakattavien tavaroiden miettiminen (paitsi ehkä tyylillä jee, kesä, shortseja ja toppeja!)
  • Yllä olevasta johtuen minkäänlaisten ostosten teko (ainakin kenkätilanteeni vaikutti jälleen varsin kriittiseltä)
  • Opintosuunnitelmieni päivittäminen edes jollakin lailla realistisiksi
  • Opiskelu torstaiseen tenttiin, jotta elämäni ei jäisi pysyvästi jumittamaan paikoilleen.


Mutta siinäpä se, noin äkkiseltään. Ei paha.

Laskurissani oli tänään 29 päivää, enkä pystynyt enää kuin tuijottamaan lukua ja miettimään, miten hemmetin pieni numero se oli. Tätä käsitystä vahvisti se, että ensimmäisiä kertoja jonkinlainen tuttu lähtöpaniikki/katumus alkoi nostaa päätään.

Kyllä - vaikka siltä ei aina vaikuta, en ole sataprosenttisesti vakuuttunut siitä, että kevät-kesäni Saksassa tulee olemaan elämäni parasta aikaa. Tai edes siitä, että olen perille päästyäni jatkuvasti kuin ilokaasua hengittänyt pelkästään siitä riemusta, että olen jälleen tuossa minulle niin nopeasti rakkaaksi tulleessa maassa. Erinäiset mieleeni ilmestyneet kauhuskenaariot ovat kuitenkin toistaiseksi olleet, esimerkiksi Wieniin lähtöön verrattaen, melko maltillisia. Tuolloin pelkäsin tosissani esimerkiksi asuntoni olevan jonkinlainen homeinen rotankolo, tai sairastuvani vakavasti kesken matkan. Nyt pelkoni ovat enemmänkin tasoa mitä syön välipalaksi, kun kaupasta ei saa X-tran maitorahkaa. Pidän tätä kehityssuuntaa positiivisena, vaikka onhan lähtöön toki vielä neljä viikkoa.

Tänään istuin vakikalliollani meren rannassa ja mietin, miten en voisi ottaa kesällä siinä aurinkoa. Näin ilmoituksen keväisestä approsta, ja tajusin, että olisin muualla. Missaisin taas kerran myöskin vaput ja juhannukset.

Kahdessa vuodessa olin kuitenkin oppinut, että olennaista ei ollut miettiä sitä, mikä olisi haasteellista tai mitä en voisi tehdä vaihtoaikanani. Olennaista oli keskittyä nimenomaan siihen, mitä voisin tehdä. Mikä olisi potentiaalisesti parasta ikinä.

Ja sitä listaahan riitti!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti