tiistai 14. maaliskuuta 2017

Elämäni laatikoissa

Joskus viime viikon maanantain tienoilla havahduin siihen, että minun tulisi saman viikon torstaina ihan aikuisten oikeasti läpäistä toistaiseksi viimeinen tenttini Turun yliopistossa - tavoite, jota ajatellessa ei juuri lohduttanut se, että en ollut vielä kertaakaan edes kahlannut koko tenttialuettani läpi.

Seuraavien päivien aikana nähtiin tämän seurauksena minulta jotakin varsin poikkeuksellista: istuin nenä kiinni kirjoissa suurimman osan hereilläoloajastani. Auringon paistaessa tiistaina täydeltä terältä pakkasin jopa kirjan mukaani tavalliselle rantakävely-kalliolla istuskelu-reissulleni. Tsemppasin itseäni edes yrittämään ymmärtää jotakin takaisinsaannista konkurssipesään, jos ei muuten, niin ihan vain sen jälkeen alkavan loman kunniaksi.


Loma. Sana ei totta puhuen käynyt torstaina mielessänikään, kun lopulta suuntasin Turkuun suorittamaan elämäni ensimmäisen lakikirjatentin. Näin jälkikäteenkin pelkkä ajatuskin tentistä on ahdistava: toisaalta koen valmistautuneeni viime päivien loppukirin ansiosta ihan siedettävästi ja pidin jopa vastauksiani enimmäkseen ihan kelvollisina, mutta toisaalta taas en voi olla jatkuvasti ajattelematta, mitä tentissä epäonnistuminen toisi tullessaan.


Kenties näillä puheilla on siis parempi unohtaa koko juttu toistaiseksi, sillä tulosten julkaisuun on vielä tänäänkin jäljellä yhdeksän päivää.

Saksaan lähtööni niitä sen sijaan on jäljellä pyöreät 20.

Torstai-iltana yritin tuloksetta rentoutua ja virittäytyä lomatunnelmaan ja lähtöfiiliksiin. Olin lykännyt lähestulkoon kaiken mahdollisen tähän tenttiä seuraavaan ja lähtöä edeltävään aikaan, mukaan lukien yhteydenpidon liki kaikkiin tuttuihini. Jotenkin ajatus reissuuni yhdistettynä muistutti minua erityisesti Johanneksesta, ja pohdin pitkästä aikaa, koska olimme viimeksi olleet puheissa. Siitä oli mennyt jo hetki, mutta en kiireiltäni ollut ehtinyt ajatella koko juttua.

No, eipä minulla ollut erityisesti mitään asiaakaan. Arvelin, että olisimme mitä todennäköisimmin yhteyksissä viimeistään Saksaan muuttaessani, ellei hän sitten lähettelisi minulle valokuvia kansainvälisestä konferenssistaan sitä ennen. Siitä samasta, johon olin auttanut häntä hakemaan.

Ajatukseni harvemmin seurasivat uniini yhtä selkeästi kuin seuraavana yönä. Itse skenaario unessani oli suorastaan harvinaisen uskottava: olin saapunut johonkin (sinänsä mielikuvitukseni tuotetta olevaan) ravintolaan veljeni, äitini ja isotätini kanssa. En kuitenkaan ollut kuin ehtinyt istahtaa pöydän ääreen, kun Johannes ilmestyi huoneeseen virnuilemaan, ja veljeni ilmeestä päätellen täysin odotetusti.

"Mitä, miten, miten voit olla täällä?!", tivasin ja halailin häntä epäuskoisena moneen kertaan. Viimeinen ajatukseni unessani oli tässä ei ole mitään järkeä, miksi hän palaisi Suomeen?, ja epäilemättä se herättikin minut.

No, se selittääkin, ajattelin vääntäytyessäni ylös sängystä. Muutaman minuutin kuluttua hampaita harjatessani puhelimeni piippasi baaritiskilläni:



En edes yritä järkeillä syytä sille, miksi viikkojen hiljaisuutemme katkesi juuri tuolla hetkellä ja tavalla, Johanneksen nähdäkseni täysin sattumalta lähettämään kuvaan. Sen sijaan tyydyin nauramaan miestä ilmeisesti loputtomalle huvittavalle aiheelle - suomalaisten sosiaalisille kyvyille - ja pitämään juttua melkoisena yhteensattumana. Ainakin se piristi ensimmäistä lomapäivääni kummallisuudellaan. Ilmoitin perehtyväni Saksan bussietikettiin ennen lähtöäni.

Vietin viikonloppuni perjantai-illasta lähtien Joensuussa, mikä oli varsinainen siunaus: kaikki se aika, jonka olisin voinut käyttää joko tenttini murehtimiseen tai kotona innosta pakahtumiseen kului nyt aivan muissa merkeissä. Kenties vasta sunnuntai-iltana Helsinkiin palaillessani aloin pikkuhiljaa hahmottaa nykytilanteeni: se oli ohi, opiskelu nimittäin. Niin tai näin, en voisi enää tehdä oikeastaan mitään kurssin läpäisyn eteen.

Olin lomalla. Suomeen paluustani oli vuosi, ja tuon vuoden aikana olin kahlannut läpi kaikki jäljellä olevat opintoni, jotka vain suinkin olin saattanut. Olin saanut tutkinnon, ollut töissä, löytänyt jopa mahdollisia graduaiheita ja -ohjaajia. Ja nyt oli vihdoin käsillä vain ja ainoastaan lähtöön valmistautuminen. Ajatus oli kaikessa käsittämättömyydessään harvinaisen riemastuttava.

Vielä junassa istuessani päätin kuroa lisää kiinni laiminlyömääni yhteydenpitoa ja kirjoitin ministeriön ystävilleni R:lle ja T:lle yhteisviestin, jossa toivoin tapaamista joko perjantaille tai kuun lopulle - kaikki muut päivät olivat Helsingin osalta jo täyteen varattuja. Samalla mietin, keitä kaikkia sukulaisia haluaisin käydä tervehtimässä Tampereella ollessani.

Olin suunnitellut ottavani ehtiessäni yhteyttä myös tulevaan vuokralaiseeni, mutta tämä yllätti minut ilmoittamalla itse, että saapuisi Suomeen autolla tehtyään ensin viikon roadtripin äitinsä kanssa. Ajatus oli minusta sympaattinen. Jotenkin ajatus hollantilaisen perheen tapaamisesta asunnollani nauratti jo valmiiksi, ja lupasin olla saatavilla saapumisajasta riippumatta.

Olin ennalta arvellut olevani maanantaina aivan järkyttävillä ylikierroksilla, mutta yllättäen otin viimeisen Helsingin-viikkoni alkamisen melko lunkisti. Ajatukseni askartelivat ehkä liikaa käytännön asioiden parissa: jouduin jo tosissani miettimään, mitä söisin minäkin päivänä, mitä pyykkiä pesisin, mitkä tavarat pakkaisin varastoon tai mukaani. Lopulta ensimmäisiä pahvilaatikoita täyttäessäni oloni oli suorastaan hieman haikea: aseteltuani huolellisesti kaikki tärkeimmät kirjani, korttini, valokuvani ja jääkaappimagneettini pois olin jo sitä mieltä, että asuntoni oli menettänyt lähestulkoon kaiken sen omalaatuisen sisältönsä, joka teki siitä kodin.

Pakkaaminen jäi kirjahyllyni osalta puolitiehen aina maanantai-iltaan asti, sillä välttelin rasittavimpana pitämääni tehtävää: kaikkien tärkeiden papereideni skannaamista tietokoneelle. Jo ajatus oli niin puuduttava, että löysin itseni sen sijaan suunnittelemasta jo valmiiksi sitä, mitä pakkaisin matkalaukkuuni. Eihän lopulta ollut mitään syytä sille, etten aloittaisi pakkaamista jo nyt, vaan ennemminkin päinvastoin: lauantaina Tampereelle siirtyessäni minun tulisi jo tietää ainakin, mitä EN ottaisi mukaani tai jättäisi asuntooni.

Wieniin lähtiessäni olin laatinut mielestäni melko hyvän ja kattavan listan, jota en nyt jaksanut edes vaivautua etsimään mistään tiedostojeni perukoilta. Sen sijaan lyhyen pohdinnan jälkeen luonnostelin alustavan (ja alati täydentyvän) version Göttingeniin lähtevistä tavaroista:

Passi ja hammasharja, ja pari muuta pikkujuttua.

Äkkiseltään lista ei edes vaikuttanut kovin pahalta. Kokemuksesta tiesin, että etenkin kesävaatteita saisi mättää mukaan melkoisesti ennen kuin laukku alkaisi edes vaikuttaa täydeltä. Bayreuthiin verrattuna homma olisi lisäksi helppo, koska en tarvitsisi enkä viitsisi pakata sen kummempia "parempia" vaatteita - enhän ollut menossa töihin. Lisäksi vaihdon ajoittuminen käytännössä vain kesälle säästäisi tilaa voidessani suoralta kädeltä jättää kaikki talvitakit ja -kengät kotiin.

Tiistaina siirryin suunnittelusta toteuttamiseen, joka sujui totutun verkkaisesti: sain loputtomasti aikaa käytettyä sellaisiin askareisiin kuten pienen reppuni tyhjentämiseen. Kaivettuani sen syövereistä aarteita kuten Frankfurt-Bayreuth-bussiliput ja Rooman turistikartan juutuin pitkiksi ajoiksi miettimään, minne ne säilöisin. Lisäksi käytin lähestulkoon joka ikisen mukaan tulevan vaatteen päälläni ja pysähdyin parikin kertaa peilailemaan itseäni iloisesti yllättyneenä siitä, että ne sopivat.

Vähä vähältä sain kuitenkin listaani lyhennettyä, jopa siinä määrin, että alkuillasta painelin pakkaamisen sijasta läheiseen uimahalliin virkistymään. Siellä tunnistin viime käynnistä mukavan vanhemman naisen, jolla oli taipumusta jutella kaikille ja kaikesta aina tilaisuuden tullen.

"Mä muutan kolmen viikon päästä Saksaan, täytyy saunoa nyt, kun on vielä tilaisuus", totesin hänen heitellessään löylyä.

"No tosiaan! Mitä sä siellä teet, töitä vai opiskeletko vai?"

"Teen opintojani loppuun."

"Mikäs susta sitten tulee?", hän tiedusteli ystävällisesti. Jostakin syystä tuo kysymys aina hieman huolestutti minua, sillä reaktiot vastaukseeni olivat vuosien aikana olleet varsin vaihtelevia.

"Ööm, lakimies. Mun olisi tarkoitus valmistua ensi vuoden aikana."

"No mutta sittenhän sulla on nyt ihan viimeiset hetket lähteä, hyvä että olet menossa!"

Olin samaa mieltä, mutta kysyttäessä vastasin rehellisesti pitäväni Lauttasaarestakin. Nainen kertoi asuneensa samassa paikassa jo vuosikymmeniä, ja totesi jo Itä-Helsinkiin menevien metrojen tunnelman kauhistuttavan häntä. Naurahdin hieman, mutta jätin omakohtaiset kokemukseni jakamatta. Seuralaiseni sen sijaan jatkoi hauskasti kanssani keskustelua aina minut nähdessään - altaassa, suihkuissa, pukukopeilla. Hänestä oli nopeasti muodostumassa ensimmäinen varsinainen tuttavani koko alueella, mutta ikävä kyllä lupaava sukupolvien välinen ystävyytemme jäisi varsin lyhyeksi... ainakin tältä erää.

Kotiin palattuani tein mielessäni tilannekatsauksen tuleviin päiviin: keskiviikkona saisin herätä aikaiseen kellonsoittoon käydäkseni Turussa viimeistä kertaa pitkään aikaan. Torstaina olin menossa kuuntelemaan vastuutehtäviini liittyvää työharjoitteluinfoa, ja heikkona hetkenä olin myöskin luvannut järjestää tarjottavat tilaisuuteen. Asiassa riitti luultua enemmän pohdittavaa, mutta olin onneksi onnistunut värväämään ystäväni avukseni tavaroita kuljettamaan. Perjantaina puolestaan suuntaisin keskustaan yksille (tai luultavimmin useammille), sillä sekä R että T olivat ilmoittaneet päivän sopivan heille hyvin. Tarkemmin ottaen T oli todennut, että haluaisi ilman muuta nähdä minua ennen reissua - vielä nytkin tuo toteamus lämmitti mieltä.

Lauantaina olisikin sitten tiedossa pitkään aikaan viimeinen matkani Tampereelle, jolloin nyt keskellä yksiötäni nököttävät pahvilaatikot siirtyisivät parempaan talteen lapsuudenkotiini. Sinänsä koko juttu oli sentimentaalisuudessaan aivan omissa sfääreissään: laatikoiden sisältö ei ollut taloudellisesti minkään väärti, mutta silti koin pakanneeni niihin käytännössä kaiken minulle mitään merkitsevän materian. Suunnittelin palaavani riisuttuun asuntooni vasta viimeisen viikon puolivälissä, muutamaa päivää ennen vuokralaiseni saapumista. Tuo ajankohta vaikutti olevan kaukana, mutta siihen oli nyt todellisuudessa noin kaksi viikkoa aikaa.


20 päivää lähtöön. Ehkä, jos toistaisin sen tarpeeksi monta kertaa, se alkaisi vaikuttaa enemmän todelta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti