torstai 6. huhtikuuta 2017

Alku aina hankalaa?

Ensimmäinen yöni Göttingenissä oli... mieleenpainuva.

Vaikka aurinko oli lämmittänyt huonettani illalla melkoisesti, ja vaikka olin suunnannut nukkumaan jo yhdeksän maissa, totesin pian pelkän pussilakanan varsin riittämättömäksi. Asiaa ei tehnyt paremmaksi sekään, että tyynynäni toimi toinen mukaan ottamistani pyyhkeistä. Niinpä heräsin yöllä useaan otteeseen silkkaan paleluun, ja joka kerralla hetken täristyäni nousin pukemaan pimeässä jotakin lisää päälleni. Lopulta aamulla noustessani olin siten sonnustautunut sukkiin, legginsseihin, hameeseen, toppiin ja puolihihaiseen paitaan.

Lienee sanomattakin selvää, että paremminkin olisi voinut nukkua. Niinpä marssin aamulla lähestulkoon ensitöikseni kauppaan, jossa olin päättänyt investoida vähintäänkin tyynyyn. Olin lisäksi laatinut listan kaikesta, mitä en ollut viitsinyt Suomesta kuljettaa, kuten esimerkiksi hiustenpesuaineista. Vaikka onnistuinkin löytämään kaiken listallani olevan, olin ilmeisesti lopultakin niin väsynyt, että kassalle mennessäni sekoilin lähestulkoon kaikissa mahdollisissa kohdissa alkaen siitä, että unohdin laskea ostoskorini päätyyn maksamaan mennessäni. Pelkästään tästä hyvästä kokeilin seuraavana päivänä itsepalvelukassaa, ja totesin sen olevan oikeastaan taivaan lahja: ei kiusallisia "onko Teillä etukorttia?" -tyyppisiä kysymyksiä, minkä lisäksi saisin rauhassa maksaa Visalla. Loistavaa.

Eräs aamuheräämisistäni oli johtunut siitä, että Jasper oli ilmeisesti saapunut vasta tuolloin kotiin. Kellonajasta en voinut olla varma, mutta sen oli täytynyt tapahtua aikaisin, sillä olin itsekin noussut jo ennen kahdeksaa. Sittemmin miestä ei olekaan näkynyt, mikä on toki ihan rentoa minulle. Jospa vain vielä tietäisin, palaako uusi kämppikseni mahdollisesti minuutin vai viikon päästä.

Olen nähdäkseni käyttänyt ensimmäiset päiväni varsin hyvin, etenkin ottaen huomioon sen, että sää on Göttingenissäkin tällä hetkellä enimmäkseen melko viileä, tuulinen ja pilvinen. Sekä tiistaina että keskiviikkona suuri osa ajastani on kulunut ulkona: tiistaina otin kartan avulla suunnan itään, jossa luonto vaikutti tulevan ensimmäisenä vastaan. Pyörähdin pohjoiskampuksella ja kiipesin sen läheltä bongaamieni suurten peltojen halki maisemia ihailemaan. Vasta päätettyäni palata kotiin huomasin metsässä kulkevan vaellusreitin, jonka oli merkitty olevan leppoisat 2,5 kilometriä pitkä. Päätettyäni katsastaa paikan keskiviikkona palasin siltä erää kotiin.




Kaupan kassojen lisäksi ainoa viime päivien ihmiskontaktini sattui juurikin tuolloin, kotiin päin rauhassa kulkiessani. Silloin hieman iäkkäämpi, ilmeisesti lapsenlastaan vaunuissa työntävä rouva pysäytti minut alla olevan tien varressa.


"Anteeksi, voinko kysyä Teiltä jotakin?", hän tiedusteli iloisesti. Ilmoitin tämän sopivan, vaikka mietinkin mielessäni, miten en kuitenkaan osaisi vastata.

"Onko tämä se Radschnellweg?".

Katsoin häntä hämmästyneenä, sillä olin odottanut reittiohjeiden pyytämistä. Nainen ei hämääntynyt, vaan alkoi selittää vuolaasti kysymystään.

"Niin, luin jostakin, että Göttingenissä on kuuluisa, monta kilometriä pitkä Radschnellweg. Näin tämän ja ajattelin, että tämä on niin leveä ja tuntuu jatkuvan niin pitkään, että ehkä se voisi olla tämä. Mutta Tekään ette siis tiedä, vai kuinka?".

En tiennyt, mutta välihuomautuksena Wikipedia on sittemmin sivistänyt minua siitä, että rouva oli aivan oikeassa - itse asiassa tuo jonkinlainen erityinen pyörätie, jolla tuolloin seisoimme, oli ensimmäinen laatuaan Saksassa.

"Valitettavasti en tiedä, olen ulkomaalainen ja vasta eilisestä lähtien täällä", vastasin siis. Hän näytti lähinnä iloisesti yllättyneeltä.

"Eilisestä asti? Olette sitten vierailemassa täällä?".

"No, nyt asun täällä", vastasin hymyillen.

"Olette hieman vierailemassa joka tapauksessa", hän totesi iloisesti, ja naurahdin. "No, kiitos paljon, heippa!"

"Heippa", vastasin huvittuneena ja jatkoin matkaa. Kaikkea sitä.

En ollut ehtinyt kuin seuraavalle kadulle, kun äkkäsin kadun varressa kissan aurinkoa ottamassa. Jotenkin tämä muistutti minua pitkästä aikaa ensimmäisestä illastani Bayreuthissa, jossa eksyttyäni olin myöskin tavannut kissan ja jutellut sille - ja sitten törmännyt uudelleen samaan otukseen vain muutamaa päivää ennen lähtöäni.

Pysähdyin, ja katti pisteli varsin nopeasti puskemaan jalkojani vasten. Silittelin sitä hetken tyytyväisenä. Ensimmäinen ystäväni naapurustossa.





Keskiviikkopäivääni kuvaa se, että laskeskelen kävelleeni reippaasti toistakymmentä kilometriä. Tästä saa kiittää niin aamupäiväistä piipahdustani yliopiston keskustakampukselle (vain nähdäkseni, että kykenisin löytämään sen torstaiaamuna) kuin etenkin iltapäivällä toteuttamaani metsäretkeä. Kenties syy oli etenkin saksalaisten kylmänä pitämässä säässä, mutta sain kävellä koko reitin aivan omassa rauhassani. Tarpeeksi korkealle kiivettyäni istahdin näköalapaikalle sijoitetulle penkille ja totesin, että tästä saattaisi hyvinkin tulla yksi vakioreittejäni.




Niin hyvin kuin viihdyinkin omassa rauhassani ja päiväni kaikenlaisella vapaamuotoisella kuljeskelulla täyttämällä, olin lopulta varsin iloinen, että torstaiaamuna koittaisi vihdoin yliopiston järjestämä tervetulopäivä: ensin aamulla muodollisten tervetulotoivotusten ja ohjeiden muodossa, minkä jälkeen illalla meininki jatkuisi baarissa. Tervetullutta vaihtelua yksin pitkin kaupunkia ja sen syrjäseutuja talsimiselle.

Lisäksi aloin pikku hiljaa huolestua siitä, etten ollut vielä kyennyt ilmoittautumaan yhdellekään kurssille...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti