perjantai 7. huhtikuuta 2017

Baijerilaistyttö Tampereelta

"En ole äitinne, varoitan teitä vain kerran. Älkää ajako pyörällä humalassa. Göttingenissä poliisi on kaikkialla, ja joka lukukausi toimistooni saapuu itkeviä opiskelijoita, jotka ovat saaneet tankojuopumuksesta isot sakot. Taluttakaa siis pyöräänne, kun palaatte baarista."


Hymähdin itsekseni luentosalin eturivissä. Ihan kuin moinen skenaario nyt olisi kovin todennäköinen.

Oli torstaiaamu ja odottamani orientaatiopäivä oli vihdoin koittanut. Sali oli puolillaan opiskelijoita ilmeisesti ympäri Eurooppaa ja osin sen ulkopuoleltakin.

Sympaattinen ohjeistusta edessä pitävä nainen päätti esitelmänsä ilmoittamalla, että huolehti suuresti joka ikisen kansainvälisen opiskelijan pärjäämisestä ja toivoi heidän saapuvan hänen puheilleen, oli huoli sitten mikä tahansa. Kehotuksesta tuli hyvä mieli, vaikka en uskonutkaan olevani niiden joukossa, jotka keskusteluapua etsisivät. Nautin jo nyt joka hetkestä Saksassa.

Päivän jatkoksi opiskelijat jaettiin pienryhmiin käytännössä sen mukaan, ketkä missäkin vaiheessa kävelivät ovesta ulos. Niinpä minun ryhmässäni oli lisäkseni kaksi ranskalaista ja yksi ruotsalainen nainen sekä eteläkorealainen mies - niin, ja tietysti saksalainen, meille osoitettu kamu. Susannen näin lähinnä vilaukselta hänen tullessaan määrätyksi toisen ryhmän johtoon. Hän oli kuitenkin vielä viestissään muistutellut minua illalla koittavasta pubitapaamisesta, jossa viimeistään kohtaisimme.

Kampuksen kiertäminen pienellä ryhmällä osoittautui varsin hyväksi ideaksi. Juttukumppanini vaihtui sen mukaan, kuka kulloinkin sattui vieressäni seisomaan tai kävelemään. Aiheet koskivat kuitenkin käytännössä aina samanlaisia juttuja: taustojamme sekä mielipiteitämme Saksasta verrattuna omaan kotimaahamme.

Kun olimme saaneet syödyksi sekä hommanneet lopulta opiskelijakorttimme, jatkoimme jalan matkaa keskuskampuksen lähellä sijaitsevaan kaupungin keskustaan. Tuolloin Hongseokiksi esittäytynyt korealaismies sattui juttukumppanikseni.

"Mistä Suomi on tunnettu?", hän tiedusteli minulta, ja onnistuimme keskustelemaan isänmaastani hyvän tovin: "Etelä-Koreassa ei tiedetä Suomesta oikein mitään", hän ilmoitti rehellisesti myöhemmin. Aikani asiaa vatvottuamme kysyin puolestani, pitikö hän saksalaista kulttuuria merkittävästi erilaisena omaansa nähden.

"Kyllä. Ihmiset ovat niin hymyileviä ja avuliaita. Koreassa yritetään pysyä muodollisina, siellä ei hymyillä tai jutella ihmisille noin vain. Tämä on ihan ihmeellistä."

Yllätys yllätys, käytimme seuraavat minuutit Saksaa ja saksalaisia hehkuttamalla. Ruotsalaisnainen oli aiemmin lounaalla kertonut Ruotsin alkoholipolitiikasta, joka oli käytännössä vähintäänkin yhtä ankaraa kuin Suomessa. Kerroin Hongseokille suunnittelevani olevani humalassa seuraavien neljän kuukauden ajan vain, koska se olisi minulle niin helppoa ja halpaa.

Mies nauroi.

"Sama juttu. Koreassa juominen on tosi kallista."

Olisimme ehkä jatkaneet juttua pidempäänkin, mutta se keskeytyi saapuessamme keskustaan, missä tutustuimme juurikin (nyt pääsiäismunilla koristeltuun) Gänselieseliin sekä reittiin, jota pitkin löytäisimme illalla baariin. Pikku hiljaa takaisin päin palaillessamme, ja vaihdettuamme riittävän monta "nähdään illalla" -varmistusta, lähdimme kaikki eri suuntiin. Kotiin palatessani olin jo valmiiksi päivään ihan tyytyväinen, olinhan saanut edes joitakin tuttuja, joiden seuraan voisin illalla hakeutua. Lisäksi opiskelijakorttini ansiosta saatoin vihdoin esimerkiksi rekisteröityä kursseille, jotka alkaisivat jo ensi viikolla. Oli jo aikakin.


Vaikka matkaa kotoani keskustan baariin olikin noin 3,5 kilometrin verran, kävelin illalla matkan jo kolmannen kerran sinä päivänä. Raitis ilma teki hyvää, ja jos toiseen jalkapohjaani ei olisi jo muodostunut rakkoa ei koko jutussa ollut mitään valittamista.

Saavuin perille noin kaksikymmentä minuuttia ilmoitetusta aloitusajasta, ja hämmästyin nähdessäni paikan miltei ääriään myöten täynnä. Olisin ehkä jähmettynyt pidemmäksikin aikaa, mutta sattumalta juuri edelläni sisään kävellyt mies oli näyttänyt aamupäivältä niin tutulta, että pidin parempana seurata häntä.

Pysähtyessäni katselemaan yläkerrassa pitkiä, kymmenen hengen pöytiä, äkkäsin minulle hymyilevän Hongseokin. Miestä vastapäätä oli pöydän ainoa tyhjä paikka - mikä jäätävä tuuri.

"Anteeksi", totesin reunimmalla paikalla istuvalle, minulle tuntemattomalle miehelle ja sujahdin istumaan.

"Moi! Ihanaa, että äkkäsin sut täältä. En yhtään tiennyt, minne mennä."

Hänen hymyillessään tyytyväisenä kommentilleni tajusin, että miehen vieressä istui toinen päivällä tapaamistani ranskalaisnaisista. Olin ruolloin yrittänyt jutella hänellekin, mutta naisen englanti oli ollut erittäin heikkoa ja saksakin lähinnä välttävää, mistä syystä tämä oli ilmeisesti ujostellut liikaa kyetäkseen keskustelemaan kanssani. Nyt hänkin kuitenkin hymyili minulle leveästi.

Käännyin vieressäni istuvan, minulle tilaa tehneen miehen puoleen.

"Moi, mistä sinä olet?", tiedustelin, vaikka tiesin kysymättäkin häntä tarkemmin vilkaistuani.

"Minä olen ihan saksalainen", hän vahvisti epäilykseni oikeiksi, ja hymyilin tyytyväisenä kättäni ojentaessani. "Entäs sinä?".

"Mä olen Suomesta. Elle."

"Steffen", hän vastasi kätellessämme, ja naurahti sitten Hongseokia ja ranskalaisnaista katsoessaan. "Sori, en tainnut tajuta kysyä nimiänne."

Ranskalaisnainen kertoi olevansa Manou. Hongseokin sanoessa nimensä saksalaismiehen reaktio oli jo päivältä tuttu anteeksi, mikä?

"Ei sinun tarvitse muistaa sitä", Hongseok sanoi ja heilautti iloisesti kättään. Nyökkäsin hänelle.

"Voit olla se korealainen tyyppi."

Seuraavaksi Steffen kääntyi puoleeni mielenkiinnolla.

"Tämä on tosi hauskaa, olemme niin kansainvälinen porukka. En ole koskaan ennen tainnut tavata ketään suomalaista."

"Etkö?", ihmettelin silmät pyöreinä, ja hän pudisti päätään. "No, minun täytyy nyt tehdä hyvä vaikutus, ettet tuomitse kaikkia maanmiehiäni tämän illan perusteella."

"Jatkossa menen sitten huutelemaan kaikkialla, miten suomalaiset ovat urpoja", mies tuumasi. Pidin hänestä.

Hetken kuluttua tiedustelin, miksi hemmetissä oikeastaan istuimme kaikki baarissa kuivin suin.

"En todellakaan tiedä", Steffen ilmoitti, ja ympärillemme vilkaistessamme totesimme saman pätevän kaikkiin paikallaolijoihin. "En ehkä halua olla se ensimmäinen kaveri, joka alkaa tilata kaljaa. Jos haluat itse repäistä ja tilata, niin seuraan sinua mielelläni."

Kuin olisi kuullut ajatuksemme, tarjoilija ilmestyi tuota pikaa paikalle ja jakoi eteemme pinkan juomalistoja. Tuijotin hintoja kuin en olisi voinut uskoa niitä todeksi, enkä oikein voinutkaan. Vaikka en yleisesti ottaen pitänyt juuri mistään kaljasta, sen tilaaminen kannattaisi jo siksi, että puolen litran tuoppi maksaisi noin 3,50€.

Tiedustelin Steffeniltä, olisiko jokin minulle vieraan nimisistä kaljoista mahdollisesti radleria. Hän syynäsi listaa antaumuksella.

"Radler on sana, jota käytetään etelässä. Täällä se on tietääkseni Alster, en tosin ole ihan satavarma. Se on siis jotain kaljaa ja sitruunalimsaa, eikö?".

Hongseok liittyi puheeseen pöydän toiselta puolelta kertomalla, ettei ollut koskaan maistanut saksalaista kaljaa, tai ilmeisesti kaljaa ylipäätään. Hetken häntä tuijotettuamme Steffen siirtyi neuvomaan miehelle, mikä listalta olisi mahdollisimman hyvää vaaleaa saksalaista olutta. Tarjoilijan saapuessa hän tiedusteli vielä, saisinko Alsteria tilaamalla mahdollisesti sitä, mitä halusin. Ilmoitin ottavani pienen juoman.

"Haluat ottaa ison", tarjoilija totesi, "nyt on tarjouksessa iso kalja pienen hinnalla. Otat siis ison kaljan, maksat 2,50€ ja olet iloinen siitä."

"Selvä juttu sitten", vastasin nauraen ja jäimme odottamaan.


"Miten sanotaan Saksassa?", tiedusteli Manou vahvasti murtaen hetken kuluttua tuoppeja kohottaessamme.

"Prost", vastasin Steffenillä näyttäessä olevan lieviä ymmärtämisvaikeuksia. Kilistimme laseja iloisesti. Muutaman siemauksen jälkeen Hongseok totesi autuaan oloisesti saksalaisen oluen olevan aivan mahtavaa.

"Siinä kaikki, mitä tiesin Saksasta: olut, makkara ja joku sellainen tyypillinen baari, jossa vanhat miehet kohottelevat tuoppeja. Makkaraa olen jo maistanut, nyt halusin testata oluenkin."

Olimme kaikki mielissämme hänen riemustaan. Manou katseli minua pöydän yli. Hän yritti aina silloin tällöin osallistua keskusteluun, ja onnistui saksaa, englantia, ranskaa ja elekieltä sekoittamalla oikeastaan ihan hyvin.

"Minun englanti ei niin hyvä. Saksaa puhun paremmin", hän sanoi denglishillä, ja Hongseok yritti olla näyttämättä turhan hämmentyneeltä. Me muut olimme tähän asti keskustelleet vain englanniksi, sillä hän ei ymmärtänyt saksaa oikeastaan lainkaan. Nyt nojauduin kuitenkin hieman kohti Manouta ja päätin vaihtaa saksaan, jotta tämän ei olisi niin työlästä ymmärtää minua.

"Mutta saksahan on vaikea kieli oppia", totesin naiselle, ja Steffenin reaktio oli taltioimisen arvoinen. Hän heittäytyi dramaattisesti tuolissaan kauemmas silmät leväällään ja tuijotti minua kuin kysyäkseen, mitä helvettiä oli meneillään.

"Was?!"

"Joo, osaan myös saksaa", virnistin hänelle kieltä vaihtamatta, ja hän piti parempana ottaa vahvistavan siemauksen tuopistaan.

"Näköjään osaat."

"Tiedättekö mikä on minusta mielenkiintoista, nyt kun puhun tässä teille kaikenlaista", jatkoin englantiin palattuani ja katselin seuruetta. "Tiedän puhuvani aksentilla, mutta en kykene itse oikein kuulemaan sitä. Enkä saa koskaan tietää, miltä kuulostan niiden mielestä, jotka osaavat puhua oikein."

"Sinä kuulostat vähän kuin englantilaisilta, jotka puhuvat saksaa", Steffen totesi vierestäni ilmeisesti jo hämmästyksestä toivuttuaan. "Äännät tosi hyvin. Voisit aksenttisi puolesta oikeastaan olla jostakin Etelä-Saksasta, jossa myös puhutaan murtaen."

"Voi että, kiitos", henkäisin onnellisena, ja hän hymyili. Illan mittaan totesin, että mies oli ilmeisesti tarkoittanut kehujaan, sillä jatkossa hän puhui minulle useaan otteeseen saksaa odottaen minun ymmärtävän aiheen kuin aiheen. Oikeastaan oli hieman kummallista, miten hän oli vetänyt johtopäätöksensä oletetuista kyvyistäni niin nopeasti, mutta sehän ei minua haitannut.

Takaisin pöytäseurueen puoleen käännyttyään Steffen repesi nauramaan.

"Mitä hittoa?".

Seurasin hänen katsettaan nähdäkseni, mikä oli niin hauskaa. Meidän muiden saatua siemailtua oluistamme ehkä yhden kuudesosan verran Hongseok oli tyhjentänyt oman tuoppinsa. Hän hymyili meille leveästi.

"Tämä on tosi hyvää. Otan toisen."

"Tuo kaveri istuu tässä suomalaisen ja saksalaisen kanssa juomassa kaljaa ensi kertaa, ja hakkaa meidät siinä mennen tullen", valitin Steffenille virnistäen. Tarjoilijan saapumisessa kesti sen verran, että onnistuimme sentään tyhjentämään itsekin tuoppejamme riittävästi voidaksemme tilata toiset. Minulla oli aivan älyttömän hauskaa.


Istuimme paikoillamme yhteensä noin kolmen tunnin ajan, ja illan kuluessa nauru oli pöydässämme yhä herkemmässä. Milloin vertailimme taskuistamme kaivamiamme kolikkopinoja (Steffenin todettua yllättäen, miten suomalainen euron kolikko lintuineen oli kaunein hänen koskaan näkemänsä), milloin vaihdoimme yhteystietoja ja setvimme maakoodeja, milloin keskustelimme kuuluisista bändeistä kotimaistamme (Steffen lauloi Rammsteinin Du Hastia, kunnes repesimme kaikki nauruun Hongseokin Gangnam Style -näytteelle). Esittelin pyydettäessä Tamperetta kartasta ja selitin ihastuneelle yleisölle, miten kaupunki ihan oikeasti sijaitsi kahden järven välissä.

Vaikka joimme vain muutaman, alkoholilla oli yllättävä vaikutus erityisesti Manouhun. Jo toisen tuopin puolivälissä tämä nimittäin istui ja höpötti elävästi niin, että puheesta ei ollut tulla loppua, mikä huvitti meitä muita suuresti.

"Miten sinä osaat niin hyvin kieliä?", hän tiedusteli minulta ystävällisesti. Kohautin olkiani.

"En tiedä, aloitin aika monen opettelemisen nuorena. Se helpottaa uusien oppimista. Olen lukenut viittä kieltä, ja niistä..."

En saanut lausettani loppuun, kun seurue repesi kommentoimaan yhteen ääneen.

"Siis mitä? Montaako kieltä? Mitä kieliä?".

"Suomea, englantia, saksaa, ruotsia ja espanjaa", luettelin. "Mutta espanjaa en osaa kovin hyvin."

"Hän ei osaa espanjaa kovin hyvin", Steffen toisti olkansa yli merkitsevästi takanani istuvalle miehelle, joka oli kääntynyt katsomaan, mitä hemmettiä oli juuri kuullut. Tällä hän oli kuittaavinaan koko luetteloni aivan merkityksettömäksi.

"Mitä on suomi?", Manou tiedusteli ja sai ihmiset jälleen nauramaan.

"Nyt hei. Se on hänen äidinkielensä. Niin kuin sinulla ranska."


Kello oli jo yli kymmenen, kun pöytäseurueet alkoivat hajaantua - osa koteihinsa, osa toisiin pöytiin. Oma poppoomme pysyi kasassa, mutta sai vahvistusta toisesta päivän aikana tapaamastamme ranskalaisnaisesta, jonka nimi ei koskaan täysin selvinnyt minulle. Sanotaan sen olevan vaikka Mwanna, sillä jotakin sen suuntaista se selkeästi oli. Kuten päivällä syödessämme, Mwanna alkoi nopeasti kääriä itselleen tupakkaa ja sai tähän puuhaan Manousta seuraa.

"Jep, ranskalaiset polttavat, sori että vahvistamme tätä stereotypiaa", hän totesi. "Ranskassa polttaminen on siisti juttu."

"Oli se Suomessakin, joskus 80-luvulla", ilmoitin, ja Steffen totesi saman pätevän Saksaan. Naiset ihastelivat yhtä kaikki ravintolasta löytyvää tupakointialuetta, joka oli ilmeisesti heille uusi elämys.

"Minun vanhempani ovat lääkäreitä, molemmat, siksi en varmaan koskaan alkanut polttaa", Steffen tuumi.

"Minun ovat sairaanhoitajia, sama juttu", vastasin, ja hän tarjosi minulle ylävitoset. Asiasta syntynyt keskustelu tupakoinnin hienoudesta tai huonoudesta jatkui ties kuinka kauan, mutta aivan hyvässä hengessä. Saksassa polttaminen, kuten kaikki muukin, oli ilmeisesti niin halpaa, että naiset päättivät jo pelkästään siitä syystä pitää tavastaan kiinni ainakin vaihto-opiskelunsa ajan.

Kellon lähestyessä yhtätoista Steffen kertoi, että oli lähdössä tapaamaan ystäviään baariin, mutta olisimme tervetulleita mukaan. Minä ja Mwanna katsoimme toisiamme innostuneina.

"Oletko varma, että se sopii?".

"Joo, ei siinä mitään ongelmaa ole. Ilmoitan heille vain, että heidän on puhuttava englantia", mies vastasi. Mwanna pudisti päätään ja vaihtoi saksaan.

"Ei, ei. Minä voin... vähintään... yrittää... yrittää puhua saksaa?", hän kasasi lausettaan pala palalta Steffenin avulla.

"Joo, minä samoin", ilmoitin, ja mies nyökkäsi minua kohti.

"Hän puhuu tosi hyvin saksaa."

"Voi, kiitos", totesin jälleen onnellisena ja taputin häntä käsivarrelle. Hän toisti eleeni huvittuneena.

"Eipä kestä."

Pöydästä noustessamme totesimme kuitenkin, että saisimme edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan. Manou ja Hongseok nimittäin ilmoittivat liittyvänsä myöskin seurueeseen. Tuolla sekalaisella porukalla vaelsimme ulos baarista jo pimenneeseen iltaan.

"Haluaisiko joku hypätä kyytiin?", Steffen tiedusteli pyöränsä päältä Mwannan avatessa omansa lukkoa. Me muut emme olleet vielä tuota Göttingenin ykkösmenopeliä hankkimaan, vaikkakin minulla sentään seisoi yksi jo pihassa - satula vain oli edelleen liian korkealla.

"Minä voisin", vastasin ja hyppäsin kehotuksesta tarakalle. Mwannan poimittua Manoun kyytiinsä lähdimme melkoisella vauhdilla kohti noin puolen kilometrin päässä sijaitsevaa pubia, Hongseokin juostessa iloisesti virnuillen vieressämme. Tunnelma oli niin korkealla, että Gänselieselin edustalla saksalaisvahvistuksia odotellessamme pyöränomistajat ottivat ajokilpailun pitkin tyhjää toria. Olin alun perin ajatellut palailevani luultavasti jo noihin aikoihin kotia kohti, mutta nyt minulla ei ollut pienintäkään aikomusta häipyä.

Kun vihdoin selvisimme pubiin, Steffenin ystävät nousivat saman tien halaamaan meitä kaikkia tervetulotoivotukseksi. He olivat mahtavia. Valitettavasti kaiken tuon tervehtimisen tuoksinnassa molempien, sekä vieressäni istuneen naisen että vastapäätä istuneen miehen, nimet jäivät minulle arvoitukseksi. Jostakin syystä kuvittelisin miehen olleen mahdollisesti Tim. Kuten odotettavissa, molemmat olivat äärimmäisen ystävällisiä ja puhuivat englantia vailla mitään vaikeuksia. Tim vaikutti erityisen kiinnostuneelta Suomesta ja keskusteli kanssani sujuvasti kaikesta aina talvisodasta ja Simo Häyhästä lähtien.

"Mitä sinä kaipaat Suomessa eniten?", hän tiedusteli minulta hymyillen.

"En mitään", vastasin silmääkään räpäyttämättä, ja hän repesi nauramaan.

"Vau, okei, sepä on... rankasti sanottu."

"Olen ollut täällä vasta kolme päivää", puolustauduin itsekin hieman virnistäen. "Ja minusta Saksa on ihana paikka."

"Miten oikeastaan keksit tulla tänne? Oliko tämä sinulle aiemmin tuttu maa?".

"Oli. Olin viime vuonna työharjoittelussa Bayreuthissa, ja viihdyin siellä älyttömän hyvin", selitin, ja katselin miehen jostakin syystä sana sanalta levenevää hymyä.

"On tosi hauskaa, miten sanot Bayreuth. Äännät sen aivan samoin kuin, no, bayreuthlaiset. Minä en pysty sanomaan sitä noin."

Minua nauratti.

"Ihan totta..? No, se johtuu siitä, että ennen sinne muuttoani minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten se lausutaan. Ainoa, mitä tiedän on se, miten kollegani siellä neuvoivat minua lausumaan. Mutta miten sinä sitten sanoisit?".

Pyynnöstäni hän toisti sanan muutaman kerran, omaan korvaani erittäin samoin kuin olin itse sanonut. Ero oli kuulemma ärrässä ja sanan painotuksessa, mitä hän demonstroi matkimalla liioitellusti baijerilaista korostusta. Ilmeisesti Steffenin maininta eteläsaksalaisesta ääntämisestäni ei siis ollut ollut aivan satua.

Samoin kuin ravintolassa, baarissa oli paitsi todella halpaa, myös älyttömän hauskaa. Kello kahdelta paikalla olivat lisäkseni vielä Steffen, Tim ja Mwanna - muut olivat poistuneet yksi kerrallaan, monien halausten ja "oli mukava tutustua" -lauseiden saattelemina. Me loput olimme kerääntyneet tiiviimmäksi porukaksi ja käyttäneet aikaa laadukkaasti esimerkiksi ranskalaisten kirosanojen käyttöä sekä eri maiden tippikulttuuria pohtimalla - Steffen oli aiemmin illalla neuvonut Hongseokille tipin jättämisen saloja, ja miestä haukkana vahdittuani olin oppinut uuden tavan ilmoittaa tarjoilijalle, minkä summan tämä voisi pitää. Se oli niinkin yksinkertainen kuin "yksi euro takaisin".

Tipistä huolimatta tarjoilijamme kävi sulkemisajan koitettua ystävällisesti vihjaisemassa meille, että voisimme poistua, ja suuntasimme kadulle pois tieltä. En ollut aivan sataprosenttisen varma, millä kadulla olimme, eivätkä baarissa juomani kaksi valkoviiniä olleet ainakaan auttaneet asiaa. Tim ilmoitti asuvansa niin lähellä, että menisi kävellen, ja kerroin suuntaavani itse useamman kilometrin pohjoiseen.

"Voinko pummata kyydin sinne asti?", tiedustelin Steffeniltä tämän kertoessa osoitteensa olevan keskuskampuksella. Hänen myönnyttyään kiipesin jälleen tarakalle, ja Timin hyvästeltyä meidät lähdimme kolmisin Mwannan kanssa ajamaan keskustan läpi. Havaitsin kiinni pitämisen ja tarakalla pysymisen muotoutuneen jo melkoisen vaikeiksi, ja mietin, paljonko kuskini puhaltaisi, mikäli Göttingenin kaikkialla valvova poliisi todella sattuisi paikalle.

"Kaikki hyvin siellä takana?", Steffen tiedusteli pariin otteeseen, ja vaikutti kaikesta huolimatta hallitsevan ajamisensa ihan kohtuullisesti. Vastasin myöntävästi ja yritin kaikin voimin keskittyä olemaan tippumatta kyydistä. Yliopistolla pysähtyessämme olin yhtä kaikki harvinaisen helpottunut ja tunsin jalkojeni kangistuneen niiden liiasta jännittämisestä.

"Mene turvallisesti kotiin", pari toivotteli minulle hyvästellessämme, ja lupasin pärjätä. Kävelyreitti ei ollut millään lailla haastava, ainoastaan pitkähkö. Etenkin, kun kävelin sitä nyt neljättä kertaa samana päivänä.

Vaan se oli sen arvoista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti