tiistai 25. huhtikuuta 2017

Banana brain

Eeppistä Puolan-matkakertomusta odottavat joutuvat vielä toistaiseksi pettymään: koska odotan vielä kyseisen reissun valokuvia, ja koska tarina ei ole myöhempien tapahtumien kannalta kovinkaan relevantti, kirjoitan matkasta paremmalla ajalla.


Oli maanantai-ilta, ja toisin kuin ennuste oli luvannut, sää suosi kerrankin Göttingeniä. Niinpä keskellä pientä pubia talvitamineiden sijasta vain nahkatakissa ja mekossa seistessäni tunsin pitkästä aikaa oloni jokseenkin viehättäväksi. Harmi vain, että sillä ei tällä hetkellä ollut hirveästi merkitystä.

Kv-opiskelijoille järjestetty pubivisa oli alkamassa, mutta paikalla oli nähdäkseni järjestäjinä toimivien kolmen miehen lisäksi vain viiden naisen seurue, joka jutteli iloisesti keskenään pienen pöydän ympärillä. He olivat epäilemättä ilmoittautuneet tiiminä. Minulla ei sellaista ollut, ja tunsin oloni hieman eksyneeksi.

Hetken mietittyäni astelin miesten luo, ja he keskeyttivät kohteliaasti kaikki puuhansa avatessani suuni.

"Hei, oletteko te järjestäjät? Pitäisikö minun maksaa teille?".

Osallistumismaksun oli ilmoitettu olevan euron. Yksi miehistä hymyili ystävällisesti ja pudisti päätään.

"Ei vielä. Aloitellaan vasta puolen tunnin kuluttua, josko lisää porukkaa ilmaantuisi. Jos teitä on täällä vain kymmenisen henkeä, niin ei sinun ole järkeä maksaa."

Nyökkäsin ja siirryin istumaan naisten vieressä olevaan tyhjään pöytään. Mieleni oli hieman matala. Rakastin visoja, ja olin tosissani odottanut tätä iltaa. Tarjoilija saapui paikalle ja sytytti pöydässäni olevan kynttilän. Tilasin alsterin. Ainakin saan hyvää juotavaa, mietin itsekseni ja selailin hajamielisenä nettiä.

Vajaan kymmenen minuutin kuluttua huomioni kiinnitti yksin paikalle saapunut mies, joka selvästi suunnitteli osallistuvansa visaan. Sivusta kuulin hänen toteavan järjestäjille, miten hän odotti muutamaa ihmistä paikalle, jos he nyt suvaitsisivat saapua. Mies istuutui joka tapauksessa pettymyksekseni naisten takana olevaan pöytään.

En ehtinyt miettiä asiaa juurikaan, kun yksi järjestäjistä nousi paikaltaan ja istuutui minua vastapäätä. Katsoin häntä iloisesti yllättyneenä hänen ojentaessaan kätensä.

"Hei, minä olen Jannik."

"Elle", vastasin, ja totuttuun tapaan toistin nimeni hitaasti, kunnes se meni suurin piirtein oikein.

"Haluaisitko puhua englantia vai saksaa?", hän tiedusteli seuraavaksi, ja kohautin olkapäitäni.

"Pärjään molemmilla, mutta englantini on sujuvampaa, joten..."

"No, se riippuu sinusta, minä puhun luonnollisesti molempia", hän totesi ystävällisesti, mutta jatkoi kuitenkin englanniksi.

"Mistä olet kotoisin?".

"Suomesta", vastasin, ja hän näytti iloisesti yllättyneeltä.

"Niinkö? Minä olin Turussa vaihdossa. Mistä kaupungista olet?"

"Asun Helsingissä, mutta olen syntyjäni Tampereelta", vastasin, ja hän nyökkäsi entistä riemastuneempana.

"Olen käynyt Tampereella."

"Eikä."

"Olen! Kävin siellä bussilla. Kaunis kaupunki."

Häh. Mahtavaa. Tunsin hymyileväni jo aivan korvasta korvaan.

"Entä osaatko sitten suomea?".

"Opiskelin suomea pari lukukautta", hän ilmoitti virnuillen, "mutta en oikeastaan osaa sitä. Moi minä olen Jannik, olen - kotoisin - saksalainen. Siinä lähes kaikki, mihin pystyn."

"No mutta se meni hyvin", totesin iloisena. Saksalaisten suomen puhuminen ilahdutti minua aina erityisesti, niin mukavan kuuloista se oli.

Hetken aikaa pientä maailmaa päiviteltyämme Jannikin ystävä tuli ilmoittamaan, että tämä voisi kanssani seurustelun sijasta tehdä jotakin pian alkavan visan eteen. Mies ilmoitti palaavansa pian, ja nyökkäsin tyytyväisenä. Tämän hän tekikin, vain tullakseen jälleen hätyytetyksi. Tällä kertaa yksi muista miehistä istui kuitenkin hänen paikalleen esittäytyäkseen vuorostaan minulle.

"Moi, olen Matthias."

Matthias oli selvästi toveriaan ujompi tai muutoin vähäpuheisempi, mutta olin yhtä kaikki kiitollinen miesten huomaavaisuudesta. Aina välillä vilkaisin ympärilleni, ja kellon tullessa puoli tajusin ilokseni pubin täyttyneen noin 4-5 hengen seurueista. Ainoastaan pian jälkeeni saapunut mies istui edelleen yksin oluensa parissa ja tuntui välillä silmäilevän minua. Pohdin, tulisiko minun olla itse aloitteellinen.

"Älä huoli, me järjestämme tiimit", miehet olivat vakuuttaneet, mutta ajatus valmiiden ystäväporukoiden tahallisesta rikkomisesta alkoi selvästi vaivata hieman heitäkin. Koska kisasta ei muuten olisi tullut mitään, Jannik otti lopulta kuitenkin ohjat.

"Jotta saisimme sopivia tiimejä aikaan, niin jospa sinä siirtyisit hänen luokseen", Jannik totesi yksinäiselle miehelle, ja kääntyi sitten vieressäni olevaan, nyt jo kuuden hengen naisseurueen puoleen. "Ja jos teistä kaksi voisi liittyä heidän pöytäänsä, niin tiimit olisivat aika sopivan kokoiset."

Heti kehotuksen saatuaan mies oli noussut takaseinältä oluineen ylös ja suunnannut minua kohti. Hän näytti kanssani suunnilleen samanikäiseltä, ja hänellä oli saksalaisten suosimat vahvasankaiset silmälasit ja melko vakavanoloiset kasvot. Odotin mielenkiinnolla hänen kävellessään pöytäni ääreen, sillä olin arvioinut hänen olevan kenties jokseenkin juro tai vähäpuheinen.

Arvioni osoittautui vääräksi heti miehen avatessa suunsa.

"Saanko liittyä seuraasi?", hän tiedusteli varsin vähäisellä aksentilla ja hymyili nähteni ensimmäisen kerran.

"Kyllä, totta kai", vastasin iloisesti yllättyneenä, ja hän istuutui viereeni.

"Hei, minä olen Jeremy", hän sanoi ja ojensi kätensä minulle.

"Elle."

"Elle? Mistä olet kotoisin?"

"Suomesta", vastasin, ja hän näytti jossakin määrin iloisesti yllättyneeltä. "Entä sinä?".

"Minä olen saksalainen", hän totesi hyväntuulisesti. Vaikka tieto ei sinänsä häntä katsoessaan yllättänyt, olisin yhtä hyvin uskonut miehen jostakin englanninkieliseltä alueelta tulevaksi.

Tiedättekö, miten joskus vaistomaisesti tietää, kenen kanssa tulee toimeen ja kenen ei? Kenestä pitää ja kenestä ei? Minä pidin Jeremystä välittömästi.


Tutustumisemme aikana viereinen tiimi oli jonkinlaisen valintaprosessin tuloksena luovuttanut pöytäämme kaksi naista. Ennen kuin ehdimme tutustua moikkausta paremmin, saimme jo ensimmäisen tehtävän: tiimin nimen keksiminen. Nimeä pohtiessamme saimme selville, että naiset olivat Islannista ja Walesista - tiimimme oli siis jälleen kerran mukavan kansainvälinen.

Jeremy kertoi käyvänsä töissä. Me muut opiskelimme oikeustiedettä, humanistisia tieteitä ja matematiikkaa. Mahdollisuutemme alkoivat vaikuttaa varsin hyviltä. Kun tiimimme nimi, To Beer or Not to Beer, voitti lisäksi parhaan nimen ansiosta kaksi lisäpistettä, lähdimme visaan harvinaisen hyvillä fiiliksillä.

Visa koostui peräti seitsemästä eri kierroksesta, joista jokaiseen sisältyi seitsemän kysymystä. Vastausaikaa oli kunkin kohdalla minuutti, minkä jälkeen kierrosta seurasi aina muutaman minuutin pohtimistauko ja sitten varsinainen tauko ennen uuden erän alkamista. Käytimme tämän ajan juttelemalla kaikkea mahdollista, alkaen luonnollisesti ensimmäisen kierroksen (Göttingen-tieto!) inspiroimista jutuista.

Kuka tämä on, oli yksi kysymys kuulunut, eikä kukaan meistä ollut tiennyt. Vastaus oli paljastunut fyysikko Werner Heisenbergiksi, joka oli ilmeisesti opiskellut aikoinaan Göttingenissä.

"Siis se Heisenberg, jonka nimeä Walter White käyttää Breaking Badissa?", tiedustelin Jeremyltä, ja tämä virnisti riemuissaan.

"Niin juuri, hän kävi täällä yliopistoa."

"Tässä pitäisi tulla Netflix-kierros, siinä olisin haka", tuumasin. Uppouduimme kahden jauhamaan katsomistamme TV-sarjoista niin pitkäksi aikaa, että seuraava kierros pääsi alkamaan. Se käsitteli sopivasti elokuvia ja muuta vastaavaa.

Nimeä kolme Gilmoren tytöistä.

Ehdimme hädin tuskin vilkaista toisiamme aivan yhtä tyhjillä ilmeillä, kun tiimimme toinen puolisko nappasi riemuissaan vastauspaperin ja alkoi kirjoittaa pienellä käsialalla kaikkien täydellisiä nimiä, lempinimiä ja sukulaissuhteita. Meitä nauratti. Tiimimme oli odotetun tasapainoinen.

Maantietokierroksella toivomaani Suomi-kysymystä ei luonnollisesti kuulunut, mutta yhteisvoimin pärjäsimme silti varsin hyvin. Tauoilla aihe sai Jeremyn tiedustelemaan synnyinpaikkaani.

"Tampere. Se on Länsi-Suomessa", sanoin, ja hänen kysellessään yritin parhaani mukaan selittää kaupungin sijaintia.

"Onko se lähellä Norjan rajaa?", Jeremy kysyi. Tässä vaiheessa katsoin parhaaksi esitellä Suomea Google Mapsista.

"Ai", hän totesi ja vaikutti hetken aika hölmistyneeltä. "Ajattelin Suomen ihan toisella lailla. Siis, ajattelin sen olevan ikään kuin toisin päin, vaakatasossa."

Minua nauratti. Syy miehen aksenttiinkin selvisi, hänen ilmoittaessaan asuneensa kaksi vuotta Australiassa. Selitin silmät loistaen, miten suuri haaveeni oli matkustaa joskus Uuteen-Seelantiin, Taru Sormusten Herrasta -maisemia katselemaan.

"Olen käynyt siellä", Jeremy totesi virnistäen, ja ilmeisesti nautti voidessaan heittää lisää vettä myllyyn selostaessaan seuraavaksi seikkaperäisesti maan kauneutta. Palatessamme keskusteluissamme lähemmäs olinpaikkaamme ilmoitin haluavani muuttaa Keski-Eurooppaan.

"Etkö pidä Suomesta?", hän tiedusteli kiinnostuneena. Pudistin päätäni.

"Ei ole niinkään kyse siitä. Mutta pidän Saksasta enemmän. Saksa, das Beste Land der Welt."

"Maailman paras maa", hän toisti nauraen. "Joo, täällä on kyllä ihan mukavaa."

Koska höpötimme jatkuvalla syötöllä keskenämme ja ajoittain tietysti myös pöydän toisen puoliskon kanssa, alkoivat uudet kierrokset aina melkein yllättäen. Urheiluosiosta selvisimme yksinomaan Jeremyn ansiosta. Historiaosion koittaessa vaikersin jo niin äänekkäästi, että miestä alkoi naurattaa.

"Etkö ole hyvä historiassa?".

"En", vastasin yksiselitteisesti. Ainoa päähäni jäävä asia olivat vuosiluvut ja random-faktat (joiden mestari olin jo ilmoittanut olevani), mutta tuskinpa sentään juuri yhtä niistä kysyttäisiin. Minua lohdutti tosin kierroksen edetessä hieman se, että kysymykset eivät vaikuttaneet kovin vaikeilta, tai ainakin ne olivat tuolloin yhtä vaikeita kaikille.

Minkä laivan Kristoffer Kolumbus ajoi karille ensimmäisen tutkimusmatkansa aikana?

Katsoimme kaikki toisiamme vailla mitään aavistusta. Jo pelkästään sana "ensimmäisen" riitti hämäämään sen verran, että parhaalta vaihtoehdoltamme näytti jonkin keksityn nimen kirjoittaminen paperiin.

"Täsmennetään nyt sen verran, että kyse on yhdestä Kolumbuksen seurueen laivoista, joka ajettiin karille - tätä ei siis pidä ottaa niin kirjaimellisesti, että hän oli itse ruorissa tai jotain vastaavaa", Jannik ilmoitti, ja äkillisen älynväläyksen saatuani käännyin katsomaan Jeremyä.

"Oliko ensimmäinen tutkimusmatka siis se, jolla Amerikka löydettiin? Minä tiedän niiden laivojen nimet."

"No, mitkä ne olivat?", Jeremy tiedusteli silmät pyöreinä, ja madalsin ääntäni muiden kumartuessa minua kohti.

"Santa Maria, Pinta ja Niña. Jos vain arvomme niistä jonkun vastaukseksi?".

"Kirjoita Santa Maria", Jeremy kehotti virnistäen, ja tein työtä käskettyä. Vastauskierroksen koittaessa odotimme kaikki suurella mielenkiinnolla.

"Ja mikä on oikea vastaus?", Jannik tiedusteli edessä.

"Santa Maria", Jeremy huusi pokkana, ja kohotin kulmiani. Vastauksen välähtäessä ruudulle en voinut uskoa silmiäni. Se oli oikein. Repesimme kaikki nauramaan.

"Mistä oikein tiesit tuon?", Jeremy tiedusteli, ja minua nauratti entistä enemmän.

"Ei mitään käsitystä. Sanoinhan, tiedän vain kaikenlaista outoa triviaa."

Puolivälissä peliä koitti pidempi tauko juomien tilaamiselle ja seurustelulle ylipäätään. Juttelimme muun muassa luonnosta Islannissa ja Suomessa, matkustamisesta Saksan sisällä ja jälleen kerran TV-ohjelmista. Harvinaisen hiljaisen hetken koittaessa otin puhelimeni esille ja kirjauduin roamingilla verkkoon. Vieressäni Jeremy alkoi jälleen kerran nauraa.

"Mikä tuo oikein oli? Mene takaisin, oliko se oikeasti sana?".

Avasin edellisen ikkunan ja hän kumartui lukemaan.

"Mat-ka-pu-he-lin-verk-ko-jen? Jessus."

"On se sana", vastasin huvittuneena, ja käänsin sen hänelle. "Vähän kuin saksan yhdyssanat, eikö."

Tauko oli niin pitkä, että jotenkin sen aikana pääsimme jopa siihen, miten en nähdäkseni ollut oikein vielä löytänyt kavereita Saksasta. "Mutta sinähän olet ollut täällä vasta kolme viikkoa", oli Jeremy todennut jo parikin kertaa lohdullisesti.

"Niin, mutta tiedätkö, näitä juttuja aina liioittelee mielessään. Tyyliin olen varmaan koko neljä kuukautta ihan yksin. Kaikki tuntuvat olevan omissa porukoissaan, ja niihin on vaikea tunkea mukaan. Opiskelukin on lopulta aika itsenäistä hommaa."

Hän nyökkäsi.

"Joo, tiedän. Kun palasin Australiasta tänne, oli tosi vaikeaa tutustua. Varsinkin, kun en edes opiskellut. Mutta Facebookissa on itse asiassa ryhmä, jossa voi tavata muita ihmisiä lähialueelta. Sieltä parin piti tulla tänne tänään, mutta eivät he sitten ilmaantuneetkaan. Mutta voin lisätä sinut kaveriksi, jos haluat, ja linkata sen ryhmän sinullekin. Ja voimme tehdä joskus toistekin yhdessä jotain."

Arvelin suurin piirtein säteileväni ilosta ojentaessani kännykkäni, jotta hän voisi näpytellä nimensä siihen.

Viimeisen kierroksen koittaessa To Beer or Not to Beer oli niukasti kolmannella sijalla. Voitto vaikutti täysin mahdolliselta, ja tunsin jännityksen tiivistyvän ilmassa Jannikin alkaessa kertoa viimeisen kierroksen sääntöjä.

"Mikä tahansa on vielä mahdollista. Tämä on uhkapelikierros. Kysymme randomilla erilaisia kysymyksiä, ja tällä kertaa voitte nostaa panoksia. Jos uskotte tietävänne vastauksen varmaksi, tai muuten vain haluatte uhkapelata, merkitkää vastauksenne eteen kakkonen. Jos vastaus on oikein, saatte kahden sijasta neljä pistettä. Mutta jos vastaus on väärin, menetätte kaksi pistettä."

Pian selvisi, että moni katsoi jo menettäneensä pelin ja päätti siten lyödä koko jutun leikiksi, mutta tämä ei suinkaan laskenut tunnelmaa - päinvastoin.

"Ja viimeinen kysymys", luki yksi järjestäjistä lopulta virnistäen. "Kuinka monta kertaa saksalainen harrastaa keskimäärin seksiä vuodessa?".

"Ei yhtäkään", joku huusi pubin perältä, ja repesimme kaikki nauramaan. Arvoimme vastaukseksi 100. Vastauksia luettaessa järjestäjienkään pokka ei enää pitänyt.

"No niin, joku on vastannut 69, mutta se ei liene kovin tosissaan veikattu vastaus... ja yksi tiimi on vastannut "kahdesti, jouluna ja pääsiäisenä"..."

Nauroimme kaikki niin, että mielestäni vastaus olisi ansainnut pisteen. Tilanne vakavoitui kuitenkin hetkellisesti tuloksia julistettaessa. Kuudesta joukkueesta olimme selviytyneet...

Toiseksi. Olimme hävinneet 2,5 pisteellä.

Niin voitontahtoinen kuin yleensä olinkin, en viitsinyt olla erityisen pahoillani asiasta. Ilmoitin olevani tiimistämme ylpeä, ja muut nyökyttelivät. Palkinnot tosin vaikuttivat melko kadehdittavilta: suklaata sekä ainakin yksi ilmainen kierros baarissa.

Käännyin katsomaan Jeremyä tämän alkaessa jälleen jutella minulle, ja saman tien havaitsin kanssamme kisanneiden naisten nousevan ja liittyvän muun seurueensa jatkoksi. Ehdimme hädin tuskin moikata, kun he olivat jo kaikonneet. Sääli sinänsä, mutta toisaalta kerrankin asia ei jaksanut harmittaa sen enempää.

"Minunkin on kohta lähdettävä", Jeremy kuitenkin ilmoitti samassa. "Menen huomenna aikaisin töihin. Miten sinä menet kotiin?".

"Ajattelin kävellä", ilmoitin virnuillen. "Kävelin tännekin. Se on aika pitkä matka, mutta olen tottunut. Asun Weendessä, pohjoisessa."

Kerrottuani osoitteeni tarkemmin Jeremy tiedusteli kummissaan, eikö matkaan mennyt ainakin kolmisen varttia. Kohautin olkiani.

"Aika tarkalleen tunti, laskin tänään."

"Mutta eikö sinne kävely ole, no, en nyt halua sanoa vaarallista?", hän kysyi ja rypisti hieman otsaansa. "Siinä reitillähän on välillä vähän kummallista porukkaa."

Mietin hetken.

"Yöllä siis? No, en tiedä. Minulta kai puuttuu jokin normaali itsesuojeluvaisto. Tunnen monia, jotka eivät mistään hinnasta kävelisi nyt pimeässä kotiin, mutta itse mietin vain, että mitäpä siinä nyt tapahtuisi."

"Voisin kertoa sinulle, mitä siinä nyt tapahtuisi, mutta sitten et luultavasti kävelisi enää koskaan yksin mihinkään", Jeremy ilmoitti nauraen. "Mutta jos haluat, voin ajaa sinut kotiin. Asun itsekin pohjoisessa, oikeastaan kaupungin ulkopuolella, eli se ei ole mikään poikkeama. Pääset viidessä minuutissa kotiin."

Myönnyin iloisena. Sää oli luultavasti edelleen aika lämmin, mutta koska kello lähestyi jo puoltayötä, oli ajatus nopeasti kotiin pääsemisestä aika mukava. Vielä hetken juteltuamme nousimme ja suuntasimme yön pimeään.

"Eikö sinulla ole muita vaatteita?", mies tiedusteli nyt minua katsoessaan. Olin heittänyt puolihuolimattomasti nahkatakin päälleni ja todennut olevani sitten valmis.

"No, olisi minulla huivi ja hanskat, mutta ajattelin meneväni autolla. Sama se nyt siis on."

Tähän tietoon hän tyytyi. Oli oikeastaan aika mukavaa, että hän selvästi kantoi huolta selviämisestäni. Ehkä ulkomaalaisuuteni ja puheeni siitä, miten koin olevani hieman yksin, olivat uponneet enemmän kuin olin arvellutkaan.

Kuten todettua, matka kesti muutaman vaivaisen minuutin. Auton taloni eteen pysäköityään Jeremy ilmoitti, että voisin ottaa häneen yhteyttä, kun minulla olisi aikaa. Samassa hän tajusi, mitä oli sanonut, ja naurahti.

"Tai no, ehkä minä otan sinuun yhteyttä."

"Parempi niin", totesin virnuillen. Minullahan ei ollut muuta kuin aikaa.

Hyvästelimme ja kapusin autosta ulos. Auton kaasuttaessa takanani pois hymyilin onnellisena itsekseni. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että olin oikeasti löytänyt jonkun, joka haluaisi viettää kanssani toistekin aikaa. Minulla oli kaveri.

Jasper ei taaskaan ollut kotona. Suuntasin suihkun kautta sänkyyni. Juuri silmäni suljettuani puhelimeeni saapui viesti, ja avasin sen mielenkiinnolla. Se oli Jeremy.

"Hei, tässä linkki ryhmään, josta kerroin sinulle", hän kirjoitti. Hymyilin tyytyväisenä.

"Jee, danke schön!"

"Gern geschehen", hän vaihtoi saman tien itsekin kieltä. "Nyt minun on mentävä nukkumaan, joten toivotan sinulle hyvää yötä."

"Kiitos, sinulle samoin. Oli mukava tutustua sinuun."

Lausahdus, jota Steffen oli kehottanut käyttämään. Nukahdin iloisena hymyillen ja näin sekavia unia, joista herätessäni jouduin hetken selvittämään päätäni. Lopulta päädyin aamulla kuitenkin siihen lopputulokseen, että en ollut keksinyt omiani. Minulla oli uusi kaveri, josta toivottavasti kuulisin ainakin jossain määrin nopeasti.

Tiistai oli luentopäivä, mutta Puolan reissun ja eilisen pubeilun ansiosta en luonnollisesti ollut taaskaan valmistautunut. En antanut moisen haitata. Hymyilin itsekseni pitkin päivää, ja suhtauduin ensi kertaa rennosti muihin ihmisiin tutustumiseen. Ehkä tämän ansiosta havaitsin pian jutelleeni jokaisella tauolla etäisesti luennoilta tuntemani suomalaismiehen kanssa. Muut katselivat kummissaan höpöttäessämme suomeksi opinnoistamme ja tekemisistämme keskellä yliopistoa.

Sää oli jälleen kääntynyt synkäksi ja myrskyiseksi, mutta mies talutti silti pyöräänsä seurustellakseen kanssani koko yhteisen kotimatkamme ajan. Lupasimme olla pian tekemisissä. Hänkin oli oikeastaan todella mukava.

Loppumatkan kotiin talsiessani ihmettelin jo tuuriani. Kolmen viikon yksinäisyyden jälkeen olin käytännössä saanut kaksi uutta kaveria alle vuorokaudessa. Efekti vaikutti vähän samalta kuin se, miten ihmiset aina seurustelun aloitettuaan löysivät yhtäkkiä viisi muutakin kiinnostunutta kumppaniehdokasta.

Kotiin päästyäni kello kävi jo puolta seitsemää, ja istuuduin alas syömään ja kirjoittamaan. Vajaan parin tunnin kuluttua Facebook ilmoitti viestistä.

Se oli saksaksi. Se oli Jeremy.

"Hei, onko sinulla kaikki hyvin? Minä ja pari muuta menemme huomenna katsomaan jalkapalloa Göttingenissä. Jos haluat, voit myös mielellään tulla mukaan. Mikäli nyt olet kiinnostunut jalkapallosta!".

En ollut, se oli epäilemättä käynyt ilmi jo pubivisan aikana. Olin silti riemuissani.

"Hei, kaikki hyvin kiitos! Sain tänään uuden kaverin, hän on samasta yliopistosta Suomessa ja käy nyt samoja kursseja kuin minä. Ja joo, olen mielelläni mukana... niin kauan kuin teitä ei haittaa, etten tiedä jalkapallosta mitään."

Olin jo opetellut juomaan olutta, nyt sitten jalkapallon katselu. Saisin epäilemättä pian Saksan kansalaisuuden ilman hakemusta.

"Todellako? Sepä mahtavaa, olen onnellinen puolestasi! Melkoinen sattuma. Hyvä, menemme huomenna Kadenziin, ajan jälleen autolla sinne. Voin mielelläni hakea sinutkin, jos haluat. Ja hah, ei se ole ongelma. En tiedä tarkalleen, keitä kaikkia on tulossa, mutta arviolta neljä ihmistä ja sinä."

Ilmoitin tyytyväisenä, että minut saisi mielellään hakea. Jeremy kertoi olevansa paikalla varttia vaille kahdeksalta. Keskustelun päätettyämme hypin tuolillani ylös ja alas.

Jos vain joku olisi aiemmin kertonut, että olisin joskus niin onnellinen jalkapallon katselusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti