keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Etsivä löytää

"Jo riittää nuo Chile-kysymykset!".

Viereisessä pöydässä naurettiin häpeilemättä. Oli maanantain triviailta, ja pahin vastustajamme oli löytänyt erään kierroksen säännöistä porsaanreiän: kun joukkueesta vähintään kaksi tiesi vastauksen kysymykseen, sen sai esittää toiselle joukkueelle. Kuka olisi arvannut, että yhteen joukkueeseen osuisi kaksi chileläistä.

Oma tiimini oli silti juuri ja juuri johdossa, ja vastustajallemme huudellut egyptiläismies yhtyi lopulta muiden nauruun. Hänen lisäkseen pöydässäni istuivat brasilialainen mies sekä amerikkalais- ja saksalaisnainen, jotka kaikki tunsivat toisensa entuudestaan. Olin tuntenut oloni hieman ulkopuoliseksi, kunnes tiimiimme oli liittynyt vielä toinen saksalaisnainen - tosin myönnettäköön, että miehet olivat kyselleet minulta ystävällisesti opinnoistani, kaikki muut tiimissäni kun opiskelivat jotakin molekyylibiologian tyyppistä.

Oma yleistietoni ei ollut erityisen vahvaa, se myönnettäköön, mutta olin lunastanut paikkani tietämällä muutamia satunnaisia vastauksia kuten "mikä maa antoi ensimmäisenä naisille äänioikeuden" ja "minä vuonna allekirjoitettiin Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus" (jälkimmäinen oli oma kysymyksemme, jonka amerikkalaisvahvistuksemme ansiosta olimme saattaneet siten nakata toiselle tiimille vastattavaksi). Kierroksesta toiseen pysyttelimme yhden pisteen etäisyydellä toisesta tiimistä, ja niinpä jännitys pysyi koko ajan mukavasti yllä.

Kenties mielenkiintoisimpia hetkiä triviaillassa koettiin, kun koitti viimeisen kierroksen aika. Tuolloin nimittäin joukkueille annettiin tehtäväksi nimetä elokuvia, joita toisen joukkueen jäsenten tulisi esittää toisilleen pantomiimina. Aikaa leffan arvaamiseen olisi minuutti.

"Joo, täsmennetään nyt vielä sen verran, että elokuvan pitää olla kansainvälisesti tunnettu - ja nimi pitää kirjoittaa englanniksi", vetäjä totesi.

"Miten olisi Memento?", joku joukkueestamme kysyi, ja nauroimme vahingoniloisesti. Oli aika maksaa takaisin Chile-kysymykset.

"Ja koittakaa nyt kirjoittaa sellaisia leffoja, joita on jotenkin helpohkoa näytellä", kuului lisäohjeistus hetkeä myöhemmin.

"Liian myöhäistä."


Pian paljastui, että kierroksella oli tasan kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka katsoivat leffansa dubattuina, ja niitä, jotka eivät. Tarpeetonta sanoa, että jälkimmäisten maiden kansalaiset keräsivät potin.

"En ole kuullutkaan tällaisesta leffasta, onko sillä eri nimi saksaksi?", ihmeteltiin omassakin pöydässäni jatkuvasti. Varsinaisiin ongelmiin törmättiin kuitenkin vasta, kun oman pöytäni amerikkalaisnaisen esitysvuoro koitti.

"En tiedä tällaista leffaa, mutta voin yrittää näytellä sen silti", hän ilmoitti ja ryhtyi tuumasta toimeen. Kaksi sanaa, ensimmäinen jotakin robottimaista, teknistä tai vastaavaa. Toisen sanan kohdalla hän oli kuorivinaan hedelmää.

"Kuoria, omena, päärynä", heiteltiin pöydästäni, kunnes minulla välähti ensimmäisen kerran koko kierroksella.

"Orange", sanoin, ja hän nyökkäsi. "Clockwork Orange?" (suom. Kellopeliappelsiini).

Hämmästykseni oli suuri, kun arvaukseni ei herättänyt naisessa mitään reaktiota, vaan tämä jatkoi näyttelyä. Muutama lyhyt hetki kului, ja vetäjä keskeytti esityksen.

"Hei, sori, seis! Ilmeisesti arvasitte jo oikein. He olivat vain kääntäneet nimen väärin."

No, eipä siinä. Rummutimme pöytää voitokkaasti. Kukaan ei ollut enää pitkään aikaan ollut selvillä tuloksista, ja niinpä parituntisen visan päätyttyä julistettu voittomme maistui harvinaisen makealta - etenkin, kun palkintona oli Milkan suklaata. Jaoimme saaliin muiden kanssa. Ennen kuin ehdin oikeastaan edes ajatella, mitä seuraavaksi, oli käytännössä koko tiimini kadonnut ovista ulos.

"Olen pahoillani", ainoana toisena ulkopuolisena seuraamme liittynyt saksalaisnainen sanoi minulle, ja näyttikin siltä. "Haluaisin jäädä tutustumaan, mutta olen jo myöhässä toisesta jutusta. Toivottavasti näemme täällä vielä toistekin".

Nyökkäsin, ja hetken paikallani funtsittuani päätin itsekin palata kotiin. Ilta oli ollut joka tapauksessa hauska. Päätin tylsistyessäni ruveta hengailemaan paikalla useamminkin.

Oli jo pimeää, kun vaelsin parin kilometrin matkaa kotiini. Tunsin oloni kaikesta huolimatta hieman alakuloiseksi. Minne meninkin, ihmisillä tuntui jo olevan kasapäin ystäviä, joiden kanssa tehdä juttuja kuten osallistua vaihtari-iltamiin tai mihin nyt halusivatkin. Ja vaikka tiedostin kyllä moisen murehtimisen olevan yhden viikon kuluttua melko tyhmää, olisi oloani helpottanut huomattavasti tieto siitä, että minullakin olisi joku, jota kysyä vaikka kahville ennen tiistaina alkavia luentoja. Tai jotain. Eteläkorealainen Hongseok olisi ollut paras arvaukseni, mutta tämä vaikutti antaneen minulle väärän numeron. Vahingossa, saatoin vain toivoa.

Kotiin päästyäni bluesini ei ollut vieläkään täysin hälvennyt, joten päätin kokeilla kepillä jäätä.

"Hei, halusin kertoa sinulle, että osallistuin tänään triviailtaan, ja siellä kysyttiin sattumalta, miksi radleria täällä kutsutaan... minun tiimini voitti ja tiesin vastauksen kaikista tärkeimpään kysymykseen, joten kiitos sinulle!"

Lähetin viestin Steffenille tietämättä oikein, mitä odottaa. Oikeastaan lopputulos oli teoriassa samantekevä, sittenpä olisin ainakin yrittänyt.

Teoriassa, mutta ei käytännössä. Herätessäni aamulla puhelimeni oli tavanomaisen täynnä eri sovellusten ilmoituksia, mutta minua kiinnostivat vain saapuneet whatsapp-viestini. Siksipä säästin niiden lukemisen viimeiseksi.

"Hei, paljon onnea!" Steffen kirjoitti nauruhymiöiden kera. "Olen tosi mielissäni, että saatoin auttaa sinua."

Mielissäni olin minäkin. Siinä määrin jopa, että jatkoin viestittelyämme aina sopivan tauon koittaessa päivän aikana.

"Hei, kiitos paljon! No, miten menee? Minulla on tänään ekat luentoni täällä ja olen oikeastaan aika innoissani... mutta se varmaan muuttuu nopeasti."

Toden totta, päiväni oli täynnä ohjelmaa. Jo puolilta päivin lähdin kävellen kohti pohjoiskampuksen ruokalaa. Parilla eurolla valmiin aterian syöminen oli jotakin, jota en todella ollut osannut arvostaa riittävästi Turussa asuessani. Helsingissä taas opiskelijaruokaloihin oli sen verran matkaa, että en pitänyt reissua vaivan (ja matkaan kuluvan rahan) arvoisena. Lisäksi saksalaiset ruoat olivat minusta erilaisuudessaan niin mahtavia, että käytin joka päivä hyvän tovin pohtimalla, mitä maistaisin seuraavaksi. Ainakin yhtenä päivänä näkemäni, jonkinlaiset luumulla täytetyt pannukakunpalat (pääruokana!) olivat listallani kokeiltavia asioita.

Syötyäni suuntasin kulkuni jo hyvissä ajoin kohti keskuskampusta. Edellisviikon infopäivässä minulle oli selvinnyt, että voisin osallistua paikallisessa kielikeskuksessa maksutta saksankursseille ja mahdollisesti jopa hyväksilukea nämä. Edellytyksenä oli kuitenkin lähtötasotestin tekeminen. Koska ilmoittautumisaika oli melkein umpeutunut, olin päättänyt piipahtaa testissä ennen ensimmäisiä, kello kahdelta alkavia luentojani.

"Minulla menee tosi hyvin", Steffen vastasi. "Joo, joskus innostus kuolee varsin nopeasti, mutta jotkut aineet myös paljastuvat sittenkin aika siisteiksi."

"Jep, se jaa nähtäväksi", kirjoitin tyytyväisenä. "Tänään joudun joka tapauksessa tekemään valinnan kahden kurssin välillä... ensimmäisen nimi on "johdatus oikeustieteeseen Erasmus-opiskelijoille" ja toisen "kansainvälisen julkisoikeuden kehitys ja oikeuskäytäntö". Mieluiten osallistuisin molemmille, mutta valitettavasti se ei käy."

Tämä oli asia, joka minua eniten harmitti. Kuinka todennäköistä oli, että harvoista minua kiinnostavista kursseista kaksi sattui aina päällekäin? Olin jo päiväkausia punninnut vaakakupissa molempien hyviä ja huonoja puolia, ja päätynyt seuraavaan tulokseen:

1. Julkisoikeus:
+ opetus englanniksi (= helppoa)
+ minulle ennalta kehuttu professori
+ parempi työnhaun ja muun vastaavan kannalta

2. Johdatus oikeustieteeseen
+ opetus saksaksi (tilaisuus oppia kieltä)
+ vaihtareille tarkoitettu kurssi = pienempi ryhmä ja tilaisuus tutustua muihin
+ parempi, jos ja kun joskus haluaisin jälleen opiskelemaan tai töihin Saksaan

Julkisoikeuden kurssilla olisi kirjallinen tentti, vaihtarikurssilla suoritukseen riittäisi aktiivinen osallistuminen opetukseen. Ajatus saksaksi oikeustieteestä keskustelemisesta oli kuitenkin vähintäänkin kuumottava, luultavasti pahempi kuin englanninkielisten esseevastausten kirjoittaminen.

"Etkö voi ensin käydä tsekkaamassa molemmat?", Steffen tiedusteli juuri kielitestiin saavuttuani, ja pistin puhelimeni hetkeksi äänettömälle. Testin teko oli tehty harvinaisen helpoksi: kirjautuminen yliopistotunnuksilla, ohjeistus ja harjoitustesti monella eri kielellä. Tehtävät olivat aukkojen täydennystä, tähän tapaan:


Täy__(2) täh__(2) ne kirjai___(3), j___(4) puuttu___(3) lauseesta.


Aikaa testin tekoon oli 30 minuuttia, ja kohtia oli arviolta viitisenkymmentä. Testin maksimipistemäärä oli 100, ja sen mukaan määräytyisi se, minkä tason kursseille saisin osallistua: jos vaikkapa saisin tulokseksi A2, minun tulisi ilmoittautua B1-tason kurssille.

En jaksanut ottaa testiä hirvittävän vakavissani, mikä johtui ehkä osittain siitä, että olin ajatellut osallistua kurssille lähinnä harrastuspohjalta. En nimittäin luultavasti joko saisi opintopisteitä hyväksiluetuiksi, tai ainakin ne olisivat tämänhetkisten suunnitelmieni mukaan ylimääräisiä. Toisaalta testin teko oli sallittua vain kerran, joten en viitsinyt heittää sitä aivan vitsiksikään. Lopulta noin 20 minuutin kuluttua arvelin tehneeni parhaani ja tallensin tulokseni, jotka tulivat saman tien näkyviin.

"Lähtötaso B2, 81/100 pistettä."

Poistuin tyytyväisenä. Kielioppi oli aina ollut heikoin lenkkini.

Yliopiston kahvilaan löydettyäni, ja uuden maailman parhaan voipretzelin tittelin voittajan ostettuani, palasin jälleen viestieni pariin.

"Valitettavasti en, koska molemmat luennot pidetään aina tiistaisin kello 16. Mutta mietin että minun pitäisi ehkä osallistua niille saksankielisille luennoille, siten voisin myös parantaa kielitaitoani."

Steffenin huvittunut vastaus saapui juuri etsiydyttyäni ensimmäisille, kansainvälistä kauppaoikeutta käsitteleville luennoilleni, joilla istuuduin mukavasti auringonpaisteiseen takariviin.

"No huomioimatta sitä, että sanan "että" eteen tulee pilkku, koko tekstissäsi oli tasan 0 virhettä. Mitä vielä haluat parantaa 😂 Mutta joo, se käy varmasti järkeen".

Hymyilin auringon kanssa kilpaa läpi koko luennon. Koska varsinainen professori oli kuulemma Venäjällä opettamassa, huolehti sympaattinen tohtorikoulutettava johdantotuntien pitämisestä. Ilmeisesti tälläkin kurssilla olisi tiedossa interaktiivista opetusta, mutta samapa tuo. Ainakaan kukaan paikalla ei todennäköisesti olisi natiivipuhuja, minkä lisäksi puolet ryhmästä oli ilmoittanut kuulevansa nyt kv-oikeudesta ensimmäistä kertaa. Olin siis verraten hyvässä asemassa kestämään, mitä hyvänsä nyt joutuisinkin kevään aikana kestämään.

Steffenin vastauksesta huolimatta olin tehnyt päätökseni jo ennen luentojen loppua. Niinpä marssin seuraavaksi suorinta tietä aivan kampuksen reunamilla sijaitsevaan rakennukseen, jossa johdantokurssi oli ilmoitettu pidettäväksi.

Aulassa hengaili muutama vaihtarin näköinen, mutta kiipesin suoraan raput ylös oikeaa huonetta etsimään. Edelläni meni nainen, jonka tunnistin istuneen äskeisilläkin luennoilla samaan aikaan. Hetken tuloksetta pyörittyämme katsoimme toisiamme.

"Aiotko sinäkin osallistua Erasmus-johdantokurssille?", tiedustelin varmuuden vuoksi saksaksi - olihan teoriassa aivan mahdollista, että hän ei edes osaisi englantia.

"Joo", hän sanoi, "mutta... en tiedä missä se on."

Tutkimme hetken oven pielessä olevaa messinkilaattaa, johon sen takaa löytyvien huoneiden numerot oli listattu.

"Se on huone numero 1123", nainen sanoi, ja taputin laatasta löytyvää alinta numeroa.

"Sehän on tässä."

Tempaisin ovea - tuloksetta. Juuri, kun muut alkoivat parveilla rappuja ylös takaamme, noin viisikymppinen saksalaismies nykäisi oven auki.

"Aiotteko osallistua kurssille täällä?", hän tiedusteli, ja nyökkäsimme. "No, tulkaa sisään sitten!".

Kipitimme äkkiä hänen ohitseen ja käytävän päästä löytyvään seminaarihuoneeseen.

"Voinko istua viereesi?", tiedustelin naiselta, ja hänen nyökätessään varasimme paikat rinkiin aseteltujen pöytien ääreltä. Huoneen täyttyessä pikku hiljaa meille oven avannut mies saapui laittamaan meille tulostamansa nimikyltit jakoon - ne muutamat, jotka eivät olleet ilmoittautuneet kurssille, saivat lieviä nuhteita. Minun nimikyltissäni lukivat sukunimeni lisäksi kaikki kolme etunimeäni. Arvelin, että kansallisuuttani olisi silti lähes mahdoton arvata. Tähänastiset arvaukset Göttingenissä olivat olleet ranska, saksa ja itävalta.

Ehdin vaihtaa muutaman sanan vieressäni istuvan naisen kanssa. En jaksanut erityisesti yllättyä tämän kertoessa olevansa Ranskasta: vaikutti siltä, että niin olivat lähes kaikki muutkin. Nainen hymyili ystävällisesti, kehui kielitaitoani ja tiedusteli muun muassa kurssivalinnoistani ja siitä, kauanko olin ollut Göttingenissä. Hän voisi olla mukavaa seuraa, kun nyt selvästi kävisimme samoilla luennoilla viikoittain.

Koska olin jo henkisesti valmistautunut puhumaan saksaa kaikkien edessä, tuli minulle melkoisen positiivisena yllätyksenä tieto siitä, että kurssiin ei kuuluisi minkäänlaisia pakollisia esitelmiä tai muita virallisia testejä: tehtävänämme olisi ainoastaan miettiä joka tuntia varten, miten käsiteltävä aihe esimerkiksi erosi Saksassa kotimaastamme. Jopa englannin puhuminen ja elekieli olisivat sallittuja, kurssinpitäjä sanoi, olimmehan kaikki harjoittelemassa saksaa. Tämän jälkeen koitti esittelykierroksen aika, ja sitä varten meille oli jaettu laput, joissa oli muutamia tukikysymyksiä.

"Moi, mun nimi on Elle", aloitin oman vuoroni koitettua, yllättävän rauhallisin mielin. "Tulen Suomesta ja opiskelen Turun yliopistossa, aivan samoin kuin hän". Viittasin kädelläni vastapäätä istuvaa, toden totta myöskin Turusta Göttingeniin saapunutta miestä kohti. "Olen tällä hetkellä kymmenennellä lukukaudellani, eli minun pitäisi valmistua aika pian. Viivyn Göttingenissä heinäkuun loppuun asti. Unelma-ammattini, ööm, en oikeastaan ole vieläkään aivan varma. Mieluiten haluaisin varmaan työskennellä ulkomailla, jossakin Suomen suurlähetystössä tai vastaavassa. Olen kiinnostunut varsinkin eurooppaoikeudesta. Haluan myöskin kehittää saksankielentaitoani (tämän sanoivat kaikki vuorollaan) ja ehkä myös löytää uusia ystäviä."

"Oikein sydämellisesti tervetuloa", kurssinvetäjä sanoi, ja vuoro siirtyi. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Muiden kielitaidot ja kansallisuudet vaihtelivat rankasti, ja osallistujia oli ainakin Kreikasta, Unkarista, Ranskasta, Suomesta, Italiasta ja Espanjasta - lähes kaikista maista useampia. Vetäjän lisäksi katselin enimmäkseen hänen vieressään istuvaa kreikkalaismiestä, joka oli ilmoittanut osaavansa huonosti saksaa, mutta hymyili silti tauotta ja nyökytteli jatkuvasti luentoa kuunnellessaan. Pidin hänen asenteestaan.

Kurssin tultua nopeasti päätökseensä ("aloitamme kunnolla vasta ensi viikolla", oli vetäjä sanonut heti alkuun) kello oli yli viiden, ja niinpä palasin kotiini. Ilmoittauduin kielikurssille ja kirjoitin Steffenille päätyneeni opiskelemaan saksaksi, sillä kielen puhuminen jännitti minua kaikesta huolimatta hieman edelleen.

"Siksipä minun täytyy nyt harjoitella joka päivä."

"Selviät siitä varmasti", hän vastasi ystävällisesti. Kerroin uskovani häntä.

Näin jälkikäteen ajateltuna en oikein tiedä, miksi olin illan koitettua edelleen hieman alakuloisissa fiiliksissä. Asiaa muutaman tunnin pyöriteltyäni kirjoitin Steffenille uudemman kerran.

"Muuten, voisitko olla ystävällinen ja lähettää minulle Hongseokin numeron?".

"Joo, kysyn sitä", hän vastasi. Odotellessani menin suihkuun, ja palatessani olin saanut numeron, joka ei juurikaan edes muistuttanut itse tallentamaani. Okeeei.

"Ole hyvä."

"Jee, mahtavaa! Kiitos paljon."

"Ei kestä", hän vastasi, ja viestittelymme jäi siihen. Sen sijaan kirjoitin saman tien nyt saamaani numeroon viestin.

"Heei, minulla oli sinulle väärä numero... toivottavasti vahingossa, koska pyysin nyt Steffeniltä oikean. Miten menee?".

En joutunut odottelemaan kauaakaan, kun viimein olin saanut korealaiskamuuni yhteyden.

"Hei! Vaikka minulla oli numerosi, en oikein tiennyt, miten ottaisin sinuun yhteyttä. Käytän nyt ensi kertaa whatsappia. Mitä kuuluu?".

Vaikka olin jo suuntaamassa nukkumaan, kirjoitin vielä iloisena, miten olin osallistunut luennoille ja triviailtaan ja kyselin, olivatko miehen opinnot käynnistyneet hyvin. Niinpä keskiviikkoaamuna herätessäni tämän vastaus oli saapunut.

"Oletko löytänyt kavereita?", hän kysyi viestinsä lopussa. Samaan aikaan Susannelta oli saapunut viesti, jossa tämä kyseli, miten ensimmäinen opiskelupäiväni oli sujunut.


Olenko löytänyt kavereita?

Niin, no... se jää nähtäväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti