tiistai 4. huhtikuuta 2017

Jättebra

Kun päivä lähestyi puolta, ja olin siten viettänyt viimeiset kaksi tuntia McDonald'sissa, päätin vähitellen ottaa suunnaksi rautatieaseman. Enhän oikeastaan edes tiennyt, miten tarkalleen ottaen sinne pääsisin.

Matkalla tein kuitenkin pysähdyksen tutussa, jo aiemmin mainitussa lentokentän alakerran leipomossa, josta tilasin yhden voipretzelin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun päivän aikana puhuin saksaa. Se tuntui hieman hassulta, varsinkin tajuttuani lopulta hukanneeni muut Frankfurtin lennolla saapuneet suomalaiset. Olin jälleen vieraan kulttuurin edustajien ympäröimänä.

Netistä olin vilkaissut ohjeita sen verran, että tiesin pääseväni ratikalla kentältä suoraan asemalle verrattaen nopeasti. "Ratikka" on tässä tosin ehkä hieman harhaanjohtava sana, sillä paikallinen S-Bahn oli nähdäkseni metro. Ajettuani ensin lyhyesti junalla lentokentän ykkösterminaaliin vaelsin pohjakerrokseen ostamaan matkalippua automaatista, jonka ympärillä parveili melkoisesti muitakin turisteja. Edelläni oleva neljän aasialaisen nuoren naisen ryhmä pyysi takkuilevalla englannilla apua seuraavana jonossa seisovalta, keski-ikäiseltä saksalaismieheltä.

"Minne haluaisitte mennä?", tämä tiedusteli heti innoissaan ja kaivoi karttaa esille. Hetken kuluttua kuulin miehen toteavan, miten naisten olisi parempi mennä kokonaan eri reittiä, ja katselin hänen johdattavan kiitollisen seurueensa muualle. Jotenkin näky ilahdutti suuresti aseman muutoin niin ankeassa, loisteputkivalaistussa ympäristössä.

Ankeus karisi sen sileän tien päästyäni lopulta S-Bahnin kyytiin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun todella näin Saksan sään ja kevään etenemisen läheltä, joskin yhä vain ikkunan läpi: ruoho viheriöi, kukat kukkivat ja suurin osa puista oli lehdessä. Tuijotin lähestulkoon haltioitunut hymy naamallani ikkunoista ulos kiitäessämme muutaman pysäkin ohi suoraan määränpäähäni.

Matkalaukkuni kahva oli irronnut sitä hihnalta nostaessani, mikä oli tehnyt laukun kantamisen mahdottomaksi. En onneksi joutunut liiemmin murehtimaan asiaa, vaan keplottelin itseni rullaportaita ylös raiteiden päähän. Siellä pysähdyin hetkeksi miettimään, miksi tämäkin paikka näytti niin hemmetin tutulta - minähän olin matkustanut viimeksi bussilla.

Asia valkeni hetken paikallani seistyäni ja ympärilleni katseltuani. Frankfurtin couchsurfing-hostini oli kulkenut aseman läpi kanssani metroon päästäksemme. Eipä sillä, että tuolla aiemmalla kokemuksella olisi ollut niin merkitystä: aikani käveltyäni löysin raiteen numero 8, jolta lähtisi juna Kieliin. Tarkistin taulusta, että Göttingen olisi varmasti yksi väliasemista, ja havaitsin käytännössä kaikkien junien olevan myöhässä - pahamaineinen Deutsche Bahn iski jälleen. Oman junani oli onneksi ilmoitettu viivästyvän vain noin vartin verran.

Viritin laukkuni ja reppuni seinää vasten siten, että saatoin istua ensiksi mainitun päällä melkein mukavasti. Aurinko paistoi kattopaneelien läpi, ja juniinsa kiirehtivien saksalaisten ja muiden turistien katseleminen oli ihan mukavaa puuhaa. Lisäksi DB tarjosi puolen tunnin verran netissä surffailua (lentokentällä tuo aika olisi tosin ollut 24 tuntia), joten saatoin lähettää Susannelle viestin ja ilmoittaa myöhästyksestä. Sen jälkeen jouduinkin sitten viihtymään reaalimaailman parissa.





Noin parikymmentä minuuttia ennen junan todellista saapumisaikaa katsoin parhaaksi siirtää leirini hieman lähemmäs, sillä paikalla parveilevien ihmisten määrä vaikutti melko huolestuttavalta - minullahan oli halpislippu, johon ei kuulunut paikkavarausta. Niinpä raahauduin ohi ykkösluokalle tarkoitettujen vaunujen pysähdyspaikan ja istahdin uudestaan laukulleni hieman rauhallisemman kohdan radan varresta löydettyäni.

Paikka ei pysynyt rauhallisena kauaa: luonnollisesti juuri eteeni pysähtyi noin kymmenen hengen seurue, jotka kaikki vetivät itsekin suuria laukkuja. Saman huomasi läheisillä penkeillä istuva vanhempi herrasmies, joka päätti yksioikoisesti poistua paikalta. Muutama seurueen miehistä päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen, mutta yksi pysähtyi eteeni minut huomattuaan.

"Ettekö Te haluaisi mieluummin istua tähän?", hän tiedusteli ja viittasi kädellään kohti penkkejä. Häkellyin niin, että toivon saaneeni vastattua "en, kiitos", edes jota kuinkin kohteliaasti. Eittämättä tilanne sai minut miettimään, oliko paikan kärkkymisessä junaankaan mitään järkeä.

Ei siinä ollut, mutta eri syistä. Huolimatta siitä, että olin siirtynyt hieman rauhallisemmalle ovelle, katosi kaikki kohteliaisuus ihmisistä heti ovien auetessa - joskin asialla vaikuttivat olevan lähellä (ulkomaalaiset) naiset. En jaksanut kantamuksineni ryhtyä kyynärpäätaktikoimaan, vaan odotin, kunnes kykenin laukkuni rikkinäisyydestä huolimatta sumplimaan itseni rauhassa ovesta sisälle. Jo yhden osaston läpi käveleminen ja pikainen vilkaisu ympärilleni paljasti sen, mitä olin odottanutkin: paikan löytäminen olisi käytännössä mahdotonta, etenkin ison matkalaukun kanssa.

Juutuin junan ovien lähelle pohtimaan, voisinko yksinkertaisesti parkata itseni siihen, kun perässäni kävellyt mies veti oman laukkunsa vastapäisen oven eteen. Olin nähnyt tuon miehen auttavan ystävällisesti englanniksi erästä naista nostamaan laukkunsa kyytiin, ja nytkin hän kääntyi kommentoimaan asiaa englanniksi perässään tulleille naiselle ja miehelle.

"Kaikkialla on täyttä. Tehdään leiri tähän."

"Voin siirtää laukkuani vähän, niin mahdutte paremmin", totesin. Hieman järjesteltyämme hengasimme kaikki ovien läheisyydessä niin, että ohitsemme mahtui vielä joten kuten kulkemaan. Olin ehtinyt hädin tuskin istahtaa laukulleni, kun nuori nainen lähestyi minua. Vahvasti murtaen hän kysyi minulta englanniksi jotakin siitä, mihin asti olin menossa, ja ilmoitti menevänsä itse Hampuriin - "'Amburgo", hän totesi ja osoitti nimeä taululla. Nyökkäsin. Vaikka hänen kielitaitonsa oli hieman puutteellista, seuraavien minuuttien aikana nainen kyseli minulta toistuvasti jotakin, tai ihan vain kommentoi ruuhkaa ja kuumuutta. Lopulta hän kysyi nimeäni.

"Elle", vastasin ja ojensin käteni.

"Lydia", (tai ainakin jotain sinne päin), hän vastasi minua kätellessään. "Olen Brasiliasta."

"Minä olen Suomesta."


Olosuhteiden pakosta yhdistynyt seurueemme teki seuraavien puolentoista tunnin aikana hieman lähempää tuttavuutta - ainakin sen verran, että tajusin hengailevani Lydian lisäksi puertoricolaisten isän ja pojan sekä hannoverilaisen naisen kanssa. Jälkimmäinen oli ilmeisesti tutustunut miehiin aivan hiljattain, sillä kuulin hänen kertoilevan vanhemmalle miehistä elämästään, matkoistaan ja Saksasta yhtä sun toista. Muutamaa satunnaista kommenttia lukuun ottamatta pysyttelin lähinnä keskustelun ulkopuolella. Lydia oli myös hiljentynyt silkasta väsymyksestä, joskin jossakin vaiheessa matkaa hän tajusi voivansa keskustella nuoremman miehen kanssa espanjaksi. Kuuntelin sivusta sen verran, että nainen oli menossa ystävänsä häihin.

"Saksalaiset ovat niin avuliaita", totesi vanhempi miehistä hannoverilaisnaiselle ja kiinnitti täten välittömästi huomioni. "Se on uskomatonta. Vaikka he eivät puhuisi melkein lainkaan englantia, he haluavat aina välttämättä auttaa meitä. Tai ehkä vain näytämme niin avun tarpeessa olevilta."

"Niinkö?", nainen ihmetteli. "Saksassa ajatellaan yleisesti, että olemme niin sisäänpäinkääntyneitä ja vaikeita lähestyä, se on harmi."

"Minun kokemukseni ovat kyllä aivan eri maata", mies vastasi vilpittömästi, ja mieleni teki lisätä perään aamen. Tyydyin hymyilemään itsekseni ja katselemaan ohi vilistäviä maisemia, rautatieaseman aasialaisseurueen muistuttua yllättäen mieleeni.

Matkani päättyi ennen muuta porukkaa, ja toivotin heille lyhyesti heipat heidän siirtyessään etsimään Göttingeniin jääviltä mahdollisesti vapautuneita paikkoja. Vaikka tajusin ensimmäisen göttingeniläiskaverini Susannen tapaamisen tapahtuvan aivan hetkenä minä hyvänsä, en jaksanut pahemmin jännittää asiaa. Sen sijaan aloin lopulta miettiä, miten hän minut löytäisi. En ollut lainkaan varma, että hän tiesi, miltä näytän - suuri matkalaukku, reppu ja eksynyt katse tosin luultavasti riittäisivät aika pitkälle. Wifin käyttöä viestittelyn apuna olisi turha toivoakaan. Suuntasin ruuhkan läpi kohti uloskäyntiä ja toivoin, että nainen löytäisi minut sieltä, jos pysyttelisin itse paikallani.

Ehdin seisoskella vajaat viisi minuuttia, tuntematta sen suurempaa paniikkia. Juuri alkaessani harkita tekstiviestin lähettämisen yrittämistä ilmestyi paikalle ikäiseni nainen käytännössä juosten. Olin nähnyt Susannesta pari kuvaa, juuri sen verran, että tässä kontekstissa kykenin tunnistamaan hänet. Tuijotimme silti toisiamme parin sekunnin ajan. Hänellä oli pyöreät siniset silmät ja vaalea tukka, mikä sai hänet oikeastaan näyttämään minua suomalaisemmalta.

"Elle..?", hän tiedusteli innostuneesti.

"Joo, moi", vastasin iloisesti, ja hän nauroi ilahtuneena. Seuraavaksi hän jo halasi minua.

"Hienoa, anteeksi, mistä oikein tulit?".

"Öm, tuolta", vastasin epämääräisesti ja viittasin kädelläni. "Yrititkö lähettää minulle viestin? Minulla ei ole enää wifiä käytössä, joten en saanut sitä."

"Lähetin sinulle kaksi viestiä", Susanne vastasi silmät ymmyrkäisinä nyökkäillen. "Mutta en tajunnut sitä."


Vielä hetken höpötettyään Susanne tiedusteli, voisimmeko juosta seuraavaan bussiin vai odottaisimmeko suosiolla seuraavaa parisenkymmentä minuuttia. Toivoin jälkimmäistä, minkä hän vaikutti ymmärtävän hyvin. Oli onni, että nainen vaikutti niin sosiaaliselta - oli nimittäin pakko myöntää, että hänen puheensa tulkitseminen kävi ajoittain työstä. En ollut varma, oliko kyse murteesta vai yksinkertaisesti siitä, että hän puhui niin paljon ja nopeasti.

"Anteeksi, olisiko Teillä hetki?", tiedusteli huomioliiviin pukeutunut mies hänet ohittaessamme heti liikkeelle lähdettyämme.

Avasin suuni, mutta en ehtinyt vastata.

"Oi ei, hän ei puhu saksaa", Susanne ilmoitti miehelle, ja tämä vaikutti menettävän saman tien kaiken mielenkiintonsa meihin. Kävelimme hiljaa muutaman askeleen kauemmas, ennen kuin uskaltauduin puhumaan.

"Mistä tuossa oli kyse?".

"Anteeksi, sanoin sen vain, että pääsisimme jatkamaan matkaa. Hän olisi halunnut kerätä rahaa, en tiedä, onko teillä Suomessakin sellaista - pistäisit nimesi johonkin eläintensuojelu- tai ties mihin paperiin ja maksaisit heille. Se on tosi rasittavaa ja siitä on vaikea päästä lähtemään, ihan vain siksi minä sanoin, ettet osaa."

"Okei, ei ongelmaa, ymmärrän kyllä", vastasin virnistäen.

"Voisinko auttaa sinua laukun kanssa?", Susanne kysyi jälleen. Hän oli kysynyt sitä jo kerran, tarjoutunut jopa kantamaan reppuani, mutta tuolloin olin vielä kohteliaasti todennut pärjääväni. Nyt pidin kuitenkin järkevämpänä myöntyä.

"No, kiitos, mutta se on tosi painava."

"Ah, no näköjään. Mutta tiedäthän, olin juuri Ruotsissa vaihdossa", hän muistutti laukkuun tartuttuaan. "Ja siellä minulla oli laukku, joka painoi 30 kiloa! Olen siis harjaantunut tässä."

"Hah, no okei. Tuo painaa vain kaksikymmentä", ilmoitin iloisesti, ja hän naureskeli.

"Joo, tämä on vielä ihan siedettävä."


Pysäkille päästyämme Susanne käytti hetken miettimällä, miten pääsisimme parhaiten perille, ja paljonko joutuisin maksamaan bussilipusta nyt, kun en vielä ollut saanut opiskelijakorttiani. Noin kymmenen minuutin aikana hän ehti käsitellä näiden aiheiden lisäksi kasapäin muita, kuten vaihto-opiskeluaan, asuntonsa vuokraamista, säätä, laukkuni hajoamista, bussireittejä, tulevaa asuntoani. Vastailin parhaani mukaan ja yritin aina hiljaisuuden koittaessa kysyä häneltä jotakin, sikäli kun nyt hiljaisuutta pääsi koskaan pidemmäksi aikaa syntymään.

"Sinähän osaat hyvin saksaa", hän sanoi.

"Kiitos, teen parhaani. Ymmärrän sitä kyllä oikein hyvin, mutta mielestäni puhuminen on aina vaikeampaa."

"Niin on! Minähän opiskelin ruotsia...", hän aloitti heti uuden tarinan, ja ilmoitti siinä samassa ilmoittautuneensa suomen kielen kurssille. Lupasin mielelläni auttaa aineen opiskelussa, samoin kuin mennä torstaina pidettävän yliopiston tervetulopäivän jälkeiseen Kneipenabendiin, johon hän minua toivoi.

"Mitä Kneipen oikeastaan tarkoittaa?", tiedustelin.

"Ööm, se on baari, johon mennään siis drinkeille", hän vastasi. Arvostin hänen tapaansa selittää asiat aina saksaksi, ja tarvittaessa toisin sanoin. Toisinaan hän teki tämän jo ennen kuin olin ehtinyt prosessoida alkuperäistä kysymystä, mistä luonnollisesti oli aina minulle suuresti iloa. "Se on oikeastaan keskiaikainen sana, siksi nykyisin puhutaan useammin baareista."


Bussin lopulta saavuttua Susanne pisteli ensimmäisenä sisään kysymään, miten lipun ostaminen toimisi. Kuski selosti, että saisin 2,20 € maksavalla lipulla matkustaa aina tunnin kerrallaan, ja maksoin hänelle tyytyväisenä. Bussi oli niin tyhjä, että pääsimme valloittamaan vastakkaiset paikat ja kiilaamaan laukkuni väliimme.

"Asun ihan toisella puolella Göttingeniä, minäkään en siis ole käynyt tällä suunnalla aiemmin", hän ilmoitti innostuneena. Bussin lähtiessä hän kuitenkin esitteli sujuvasti, missä mikäkin oli - yliopisto vaikutti sijaitsevan rautatieasemalta vain parin minuutin bussimatkan päässä.

"Ja tuosta alkaa jalankulkualue", hän ilmoitti ja viittasi kädellään erittäin idyllisen näköisten talojen suuntaan.

"Siistiä", totesin vilpittömästi, ja hän nauroi.

"Hei, nyt meidän täytyy vaihtaa bussia".

"Mitä, nytkö!?".

Salamannopeasti liikkumalla onnistuimme raahautumaan ulos, minkä jälkeen seisoimme käytännössä yliopiston kirjaston edessä. Tuokin rakennus oli niin hieno, että Susanne naureskeli mielissään ihastukselleni.

"Niin, mutta pieni kaupunkihan tämä on."

"Pidän siitä", totesin. "Oletko koskaan käynyt Bayreuthissa?".

"Ei, en ole vielä! Olen vain ajanut siitä ohi. Mitä oikeastaan teit siellä?".

Keskustelu jatkui edelleen tauotta, pitkälti kiitos Susannen. Jos jonkun kuului olla vaihtarikamuna, niin hänen: en lainkaan epäillyt sitä, etteikö hän olisi tarpeen tullen höpöttänyt aivan yhtä lailla englanniksi. Tällä kertaa keskustelimme lisäksi harrastuksistamme, ja kuultuani teatterilippujen olevan opiskelijoille ilmaisia kerroin uudelleen lähteväni mielelläni jotakin esitystä katsomaan. Juttumme kuitenkin keskeytyi bussin saapuessa.

Tällä kertaa bussi oli niin täynnä, että meillä oli kaksinkin täysi työ saada laukkuni ja itsemme keploteltua kyytiin niin, ettemme olisi kohtuuttomasti kenenkään tiellä. Matka ei tosin tälläkään kertaa ollut pitkä: arvioin koko reissuun asemalta lähtien menneen vaihtoineen päivineen korkeintaan vartin.

Kyydistä hypättyämme Susanne veti edelleen laukkuani, ja katselimme molemmat ihastellen ympärillemme.

"Tämä on hauskaa, olla nyt itsekin ensimmäistä kertaa täällä", hän ilmoitti. Huomioni oli kiinnittynyt kauniisti kukkiviin puihin ja vanhanaikaisiin harjakattoisiin taloihin molemmin puolin reittiämme. Tämän lisäksi aivan bussipysäkin edessä oli seissyt jäätelökahvila terasseineen.

"Oi, katso, leipomokin on ihan vieressä!", hän totesi. Mietin, tulisiko minun nyt ottaa tavaksi joka-aamuinen piipahdus kyseiseen puotiin.

"Jep. Mutta nyt minua alkaa jännittää", ilmoitin melko vakavana.

"Niin, koska joudut kohta tapaamaan kämppiksesi, eikö vaan?", hän tiedusteli. Nyökkäsin.

"Aivan. Mitä jos, tiedätkö, jos hän ei pidä minusta tai jotain?"

"Niin, tiedän. Mutta me mietimme aina niin negatiivisesti! Minulla oli Ruotsissa kuusi kämppistä, ja... no, lopulta kukaan heistä ei ollut minusta erityisen kiinnostunut."

En ollut aivan varma, olinko ymmärtänyt oikein, mutta hänen ilmeestään arvelin niin. Tieto ei erityisesti lohduttanut, vaikka toisaalta välinpitämättömyys olisi toki parempi kuin moni muu vaihtoehto.

"Ethän muuten asu missään viidennessä kerroksessa?", hän tiedusteli, ja vilkaisin risaa laukkuani.

"En onneksi, tietääkseni se on toinen kerros."

"No hyvä, siitä vielä selviää! Mikä se talon numero oli, 1?", hän kysyi, ja nyökkäsin. Juutuimme hetkeksi katsomaan kadun päässä olevaa, ei-niin-houkuttelevan näköistä taloa.

"Ei se tämä ole", hän ilmoitti, ja otimme muutaman askeleen edemmäs. Tuolloin edessäni oli mielestäni harvinaisen viehättävä, ruskea luhtitalo.

"Tässä! Katso, tuossa on ykkönen", hän ilmoitti iloisesti, enkä voinut olla hymyilemättä.

"Mahtavaa. Pidän tästä todella."

"Niinpä, ja katso, ravintolakin aivan vieressä", hän myötäili. Marssimme oikealle ovelle ja nykäisin sitä kokeeksi. Se oli tietysti lukossa.

"Sinun täytyy soittaa summeria."

"Joo. Tämä se on", vastasin ja painoin tutuilla nimillä koristettua nappia. Toivoin, että en joutuisi puhumaan.

Muutaman sekunnin kuluttua summeri särisi ja työnsin oven auki kapeaan käytävään. En ehtinyt ajatella vielä mitään, kun Susanne jo naurahti takanani.

"Voi ei, nyt joudumme oikeasti kantamaan tämän laukun."

"Jep. Mitenköhän se onnistuu?", kysyin ja silmäilin laukkua, jonka ainoasta vetokahvasta hän edelleen piti kiinni.

"Olisiko siellä toisella puolella kahva, jos vain nostat sieltä ja minä tästä?", hän kysyi ja astui ensimmäiselle portaalle valmiuteen.

"Ei ole, mutta ei se mitään", totesin ja nostin laukkua kuin sohvaa. Se oli yllättävän kevyt kahden ihmisen kannettavana.

"Pärjäätkö?"

"Joo, kyllä tämä tästä."

Kannoimme laukkua hitaasti kapeita rappusia ylös, ja minua alkoi naurattaa.

"Luojan kiitos olet täällä, yksin tämä olisi aika vaikeaa."

"Voin kuvitella", hän tuumasi. Ylös katsahtaessamme näimme nuoren miehen katsovan tasanteelta saapumistamme hieman sen näköisenä, ettei hän oikein tiennyt, puuttuako touhuun vai ei.

"Moi!", tervehdimme kaikki toisiamme, ja todettuaan meidän ilmeisesti pärjäävän hän astui takaisin asuntoon pitelemään ovea auki. Kynnyksen yli päästyämme tiputimme laukun jo melkein nauraen.

"Tervetuloa, minä olen Jasper", kämppikseni ilmoitti.

"Minä olen Susanne, hänen kamunsa", Susanne totesi heti, kuin puoliksi pahoitellakseen läsnäoloaan. Ojensin Jasperille käteni ja hymyilin.

"Moi, minä olen Elle."

"Ja sinä osaat ruotsia?", tuntui Susanne kysyvän käytännössä saman tien. Olin osannut odottaa sitä, mutta en silti tiennyt, tulisiko minun kiusaantua.

"Juu, no, osaan joten kuten", Jasper vastasi onneksi ainakaan näkyvästi juuri häkeltymättä.

"Jättebra! Etsin aina ihmisiä, joiden kanssa puhua ruotsia", Susanne vastasi riemuissaan. Hitto, että aloin pitää hänestä.

"No mutta, minun tulisi varmaan lähteä."

"Ihan miten haluat", vastasin, sillä äkkiä ajatus uuden kämppikseni kanssa kaksin jäämisestä alkoi jännittää melkoisesti.

"Ei, minulla on oikeastaan vielä menoa, ja saat asettua tänne rauhassa", Susanne ilmoitti fiksusti. "Mutta voisit kirjoitella minulle?".

"Joo, totta kai", vastasin, ja hän halasi minua uudelleen. "Kiitos paljon vielä kerran, ja nähdään pian."

"Ehdottomasti", hän vastasi ilahtuneena.

"Heippa!".

"Heippa", vastasimme Jasperin kanssa. Oven sulkeutuessa katsoimme toisiamme.

Tajusin seisovani sen asunnon eteisessä, jossa viettäisin seuraavat neljä kuukautta - sen miehen kanssa, jonka kanssa asuisin neljä kuukautta.


Mielessäni pistin sormet ristiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti