keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Se saksalainen solu

Oven sulkeuduttua Jasper puhui ensimmäistä kertaa enemmän kuin lauseen kerrallaan.

"No niin, sinäkö osaat siis saksaa..? Okei, hyvä juttu. En tiedä, mitä kaikkea Florian on sinulle jo kertonut, mutta ajattelin näyttää sinulle olennaisimpia juttuja. Ja jos sinulla on jotain kysyttävää, niin kysy ihmeessä. Tässä on siis sinun huoneesi."

Astuin huoneeseen laukkuineni ja hymyilin leveästi niitä käsistäni tiputtaessani. Huone oli aivan niin kuin kuvissa, minkä lisäksi ilta-aurinko paistoi juuri sopivasti suuresta ikkunasta sisään.


Huone otettuani sen käyttöön.

"Tämä on tosi kiva. Koko asunto samoin, pidän siitä todella."

"Hyvä juttu", hän totesi tyytyväisenä ja poimi kolme avainta kirjoituspöydältä.

"Tässä on siis ensinnäkin avain asuntoon ja ulko-oveen", hän ilmoitti avaimia minulle yksi kerrallaan ojentaessaan. "Tämä on postilaatikkoon, ja tämä Florianin pyörään, jonka hän jätti käyttöösi. Jos haluat, voimme käydä sitten katsomassa, missä se on. Ja tässä pöydällä on tämä Florianin ilmeisesti sinua varten täyttämä lomake, en tiedä, joudutko sitten rekisteröitymään sen avulla jossakin?".

Ilmoitin joutuvani, minkä jälkeen jatkoimme matkaa tutustumaan muihin huoneisiin, jotka olivat pieniä mutta siistejä ja valoisia. Jasper selosti ystävällisesti, minne voisin jättää mitäkin tavaroitani. Saisin Florianin puolen naulakoista, hänen hyllynsä jääkaapista ja kaksi kolmesta kylppärin kaapista, sillä kämppikseni tulisi kuulemma toimeen yhdellä. Kaiken kaikkiaan miehen asenne vaikutti olevan hyvällä tavalla melko ylimalkainen.

"Florianin kanssakin aikoinaan vain laitoimme tavaramme miten minnekin, ja ihan hyvin se meni", hän tuumasi hyväntuulisesti, ja nyökkäsin virnistäen. En ollut uskonutkaan, että kaikki olisi tässä kämpässä niin viimeisen päälle tarkkaa, mikä sopi minulle erinomaisesti.

"Missä postilaatikot ovat?", tiedustelin avaimia katsellessani.

"Aa, ne ovat tuolla alhaalla, oven vieressä. Voimme oikeastaan mennä nyt saman tien katsomaan, näytän samalla Florianin pyörän sinulle."

Pidemmittä puheitta työnsin ballerinat takaisin jalkaan ja seurasin häntä puolitoista kerrosta alemmas. Postilaatikot olivat oven viereisessä seinässä.




"Tämä on meidän", Jasper esitteli ja avasi varmemmaksi vakuudeksi laatikon, ennen kuin astuimme ulos tarkastelemaan systeemiä toiselta puolelta. "Ehkä sinun kannattaa laittaa nimesi tuohon, että saat postisi."

"Joo, ihan totta", totesin muutaman askeleen ovelta ottaessamme. Telineessä nökötti muutama pyörä, joista yhtä Jasper taputti.

"Ja tässä on se pyörä. Olen ymmärtänyt, että se ei ole enää ihan parhaassa kunnossa, mutta kyllä sillä ajamaan pystyy."

"Florian sanoi minulle samaa", vastasin, "mutta kyllä se minulle hyvin riittää."

Hän vaikutti tyytyväiseltä tietoon ja vilkaisi ympärilleen.

Kotitalo.

"Sinäkö opiskelet täällä? Keskuskampuksella vai missä?".

"Öm, en oikeastaan tiedä", totesin virnistäen, ja hän naurahti.

"Joo, aivan. Meidän kampuksemme on tässä aivan lähellä, tuolla suunnassa. Mutta keskustaankin pääset ainakin pyörällä hyvin. Okei, no mitähän vielä... ai niin, voisimme mennä huoneeseesi katsomaan, miten saat wifin käyttöösi."

"Niin, sehän on kaikista tärkeintä", vastasin hänelle virnuillen, ja hän nyökkäsi iloisesti.

"Totta. Ja sittenhän pystyt itsekin tutkimaan, mistä löydät ruokapaikkoja ja niin edelleen. Kauppoja tässä on tosiaan useita lähellä, esimerkiksi real- ja Aldi. Realiin pääset kävelemällä vain ensin kadun päästä oikealle ja jatkamalla sitten risteyksen yli suoraan."

Ilmoitin ymmärtäneeni. Huoneeseeni palattuamme Jasper löysi ja osoitti minulle sekä langattoman verkon nimen että salasanan, ja lupasi sitten antaa minulle vielä puhelinnumeronsa, mikäli jotakin tapahtuisi ja haluaisin saada hänet nopeasti kiinni. Ojensin puhelintani.

"Luuletko, että minun täytyy laittaa vielä maakoodi siihen?", hän kysyi. Vastattuani myöntävästi mies näpytteli numeronsa ja tallensin sen tyytyväisenä.

"Hienoa, kiitos."

"No... keksitkö tällä hetkellä jotakin kysyttävää?", hän tiedusteli ystävällisesti.

Nyökkäsin.

"Joo, on minulla yksi kysymys. Ymmärrätkö minua hyvin, suomalaisesta aksentistani huolimatta?".

Kuten saksalaiset aina heille puhuessani, hän vaikutti kuuntelevan minua erityisen tarkasti. Luultavasti juuri varmistaakseen sen, että voisi vastata myöntävästi.

"Ymmärrän oikein hyvin, ei mitään ongelmaa", hän totesi vakavana. "Ja minähän puhun itsekin aksentilla."

Olin tähän asti ymmärtänyt miestä huomattavasti Susannea paremmin, oikeastaan täysin ongelmitta. Ilmeeni oli epäilemättä niin aidon hämmästynyt, että hän katsoi parhaaksi jatkaa nopeasti.

"En siis ulkomaalaisella aksentilla, vaan murteella. En ole Göttingenistä kotoisin. Täällähän puhutaan yleisesti ottaen hochdeutschia (lohdullinen tieto), mutta joskus ja varsinkin väsyneenä saatan itse puhua vähän hauskasti."

"Entä mistä johtuu, että osaat ruotsia?", kysyin lopulta silkkaa uteliaisuuttani.

"Vanhemmillani on loma-asunto Ruotsissa. Siksi olen oppinut sitä jonkin verran."

Tyydyin tähän vastaukseen, ja mies astui hymyillen ulos huoneesta.

"No, jos et juuri nyt keksi muuta kysyttävää, ehkä annan sinun purkaa tavarasi rauhassa. Täällä on muuten kellarikin, jos haluat viedä sinne jotakin... mutta en tiedä, ehkä sinulla ei ole niin paljoa tavaraa mukana?".

"Ei, enpä usko", totesin valtavaa kirjahyllyä ja vaatekaappia silmäillessäni.

"Niin, no, jos muutat mielesi, ilmoita vain minulle ja näytän, missä se on."


Jasperin poistuttua aivan vieressäni sijaitsevaan huoneeseensa (mutta jätettyään oven ammolleen, jotta voisin surutta häiritä häntä), kävin melkoisella tarmolla matkalaukkuni ja reppuni kimppuun. Olin aina inhonnut tavaroiden purkamisen venyttämistä, oli kyseessä sitten matka tai muutto - sitä paitsi, en kokenut oloani tällä hetkellä lainkaan väsyneeksi.

Florian oli jättänyt kaappinsa ja laatikostonsa niin tyhjiksi, että saatoin asetella tavarani varsin väljästi ja tilaa jäi silti ylikin. Petivaatteet sängylle heitettyäni tajusin tosin, että niiden lisäksi myös peitto ja tyyny loistivat poissaolollaan. Siinäpä aivopähkinä tulevalle yölle. Jaksamatta murehtia asiaa sillä hetkellä sen kummemmin siirsin tyhjän matkalaukkuni nurkkaan ja tartuin reppuuni, josta minua tulivat pian vastaan reissussa likaantuneet vaatteeni.

"Ööm, Jasper? Minulla olisi yksi kysymys."

Astuin hänen ovelleen, ja mies katseli minua jo odottavasti.

"Pyykinpesukone, se on varmaan kellarissa, vai?".

Asia juolahti selvästi ensi kertaa hänen mieleensä.

"Niin, aivan totta. Sen käyttö onkin hieman monimutkaista... tarvitset siihen poletteja, joita saa isännöitsijältä. Hänelle täytyy soittaa, mutta useimmiten hän ei pahemmin kiirehdi näiden asioiden kanssa. Voin kyllä soittaa hänelle puolestasi ja kysyä... Tarvitsisiko sinun pestä jotakin tänään?".

"Ei ei, ei sillä ole mikään kiire", vastasin nopeasti, ja hän vaikutti hieman helpottuneelta.

"Okei, no, voit oikeastaan saada minulta yhden poletin näin alkuun. Se on ainoa, joka minulla on jäljellä, mutta en tarvitse sitä. Mutta tosiaan, tämä ei ole mikään yksinkertaisin asia..."

"No, jos voisit soittaa hänelle, se olisi tosi hienoa", totesin vakavana, ja hän nyökkäsi heti.

"Sitten teen sen, totta kai. Mutta tänään kello on jo aika paljon... jos teen sen huomenna, ehkä hän tulee paikalle loppuviikosta?".

Vakuutin tämän riittävän minulle oikein hyvin. Miehen lakattua puhumasta katsoin häntä hivenen huolestuneena.

"Tuota, en tiedä, osaanko käyttää pesukonetta."

Hän katsoi minua hetken hiljaa - joko koska ei ymmärtänyt minua tai koska vaikutin niin uusavuttomalta, mene ja tiedä - ja kiirehdin jatkamaan.

"En ole koskaan käyttänyt tällaista", sanoin polettia pyöritellen, ja hänen ilmeensä tuntui kirkastuvan hieman.

"Aa okei, no, voimme oikeastaan mennä nyt saman tien katsomaan, miten se toimii. Sittenpähän tiedät myös, mistä koneen löytää, kun tarvitset sitä.

Seurasin häntä alas, ja mies selosti minulle jälleen tunnollisesti hyvän tovin, kauanko mikäkin pesuohjelma kestäisi, sillä saamani poletti riittäisi vain tunniksi. Toivoin, että kukaan ei tulisi häiritsemään minua yrittäessäni ensi kertaa sumplia ohjelmien välillä.

"Tässä on kuivausrumpu, mutta sen käytössä en oikeastaan osaa neuvoa sinua, koska ripustan aina vaatteeni itse kuivumaan."

"Aion tehdä saman", tuumasin, ja lähdimme tyytyväisinä takaisin.

"Nyt minulla olisi uusi kysymys. Kaupat ovat auki kymmeneen asti illalla, eikö?".

"Real on", hän myönsi portaita kavutessamme. "Aldi on vain kahdeksaan asti auki, mutta siellä sinun ei sinänsä tarvitse käydä. Realissa on kaikkea."

"Entä lauantaisin?".

"Silloinkin se on kymmeneen asti auki. Sunnuntaisin kaupat ovat tosin kiinni", mies ilmoitti, ja totesin tietäväni tämän.

"Onko Suomessa sama juttu?".

"Ei, Suomessa se on varsin toisin."

"Samoin Ruotsissa", hän tiesi. "Mutta täällä ne ovat tosiaan aina sunnuntaina suljettuna, samoin leipomot sun muut."

"Se minun täytyy pitää mielessä", vastasin, ja hän naurahti sulkiessaan oven perässämme. "Kiitos paljon taas!".

"Ei mitään kiittämistä."


Tällä kertaa en ehtinyt olla huoneessani kauaakaan, kun mies seisoi jälleen ovella.

"Hei, vielä yksi juttu tuli mieleen."

Höristin korviani. Tilanteet, joissa minulle puhuttiin jotain mahdollisesti täysin ennalta-arvaamatonta, olivat aina haastavimpia.

"Joo?".

"Ethän sattumoisin ole allerginen koirille..? Tyttöystävälläni on koira, ja hänen vieraillessaan se on usein mukana. Onko se ongelma? Vai onko sinulla kenties itselläsi koiria?", hän tiedusteli, näyttäessäni luultavasti lähinnä spontaanin ilahtuneelta.

"Äidilläni on kaksi koiraa. Kiva, ei se haittaa yhtään."

"Hyvä juttu", hän totesi helpottuneena. "Koira on kyllä huoneessani, mutta jos olisit vaikeasti allerginen, niin olisihan se aika ikävää."

Naurahdin.

"Jep, okei sitten."


Miehen kadottua oivalsin yhtäkkiä, että oli vielä yksi paketti, tai oikeastaan pussi, jota en ollut purkanut. Kaivoin yhden ostamistani suklaalevyistä esille ja seurasin häntä hänen huoneeseensa.

"Hei Jasper, unohdin ihan. Toin sinulle pienen lahjan. Suomalaista suklaata, toivottavasti pidät siitä."

Mies vaikutti melko ilahtuneelta.

"Varmasti pidän, kiitos paljon!".


Huoneeseeni palattuani vietin hetken tärkeiden aktiviteettien kuten sosiaalisen median parissa. En tälläkään kertaa ehtinyt olla kovinkaan kauaa yksin, kun Jasper seisoi jälleen kerran ovellani. Kello oli nyt arviolta kuusi, eli olin ollut kämpillä suunnilleen vajaat puolitoista tuntia.

"Olisiko sinulla vielä jotakin kysymyksiä tai huolia?".

"Ööm, ei juuri tällä hetkellä. Varmaankin sitten myöhemmin", ilmoitin hyväntuulisena.

"No, ajattelin lähteä nyt ulos. Mutta jos sinulle tulee jotakin tärkeää mieleen, voit soittaa minulle. Sopiiko? Olen muutenkin aika paljon pois, sillä tyttöystäväni asuu kaukana ja olen yliopistolla graduvaiheessa. Minulla ei siis oikeastaan ole enää kursseja jäljellä."

En osannut päättää, mitä ajatella tiedosta - tavallaan se oli harmi, mutta toisaalta tiesin osaavani arvostaa rauhaa ja hiljaisuutta, kun sitä nyt väkisinkin tarjoutuisi.

"Mitä sinä oikeastaan teet nyt, alatko huomenna opiskella vai?", hän tiedusteli, kuin varmistuakseen, että en hätääntyisi tästä yllättävästä hylkäämisestäni.

"Tällä viikolla en tee oikein mitään. Tai no, torstaina on jonkinlainen tervetulopäivä, mutta siihen asti minulla ei ole mitään."

"No mutta sittenhän voit asettua rauhassa, käydä kaupassa ja niin edelleen", hän vastasi rohkaisevasti, ja nyökkäsin hymyillen.

"Jep, sen teen."

"Okei, no... heippa!", hän toivotti minulle.

"Nähdään myöhemmin", totesin hyväntuulisesti hänen kadotessaan.


Oli myönnettävä, että yksin jääminen tuntui tuona hetkenä jossakin määrin vapauttavalta, huolimatta kämppiksestäni saamastani erinomaisesta ensivaikutelmasta. Nyt saatoin rauhassa pyöriä huoneita tutkimassa ja ihmettelemässä milloin mitäkin, aina roskien lajittelusta jääkaapin sisältöön. Florian oli toden totta jättänyt minulle jopa aprikoosimarmeladia, ja huvittuneena harkitsin leivän tai etenkin pretzelin voitelemista sillä ihan vain kokeillakseni. Lisäksi ratkaisin nimeni postilaatikkoon muuttamista koskevan ongelman leikkaamalla vielä onneksi matkassani olevasta, liimapintaisesta matkalaukkutositteesta palan ja kirjoittamalla nimeni siihen. Nyt jopa postini saattaisi tosiaan selvitä perille.

Alhaalta palattuani käytin hetken kuvia räpsimällä.


Näkymä keittiön ikkunasta.

"Täällä voi syödä, mutta emme koskaan Florianin kanssa tee niin", oli Jasper todennut minulle. Niinpä omaksuin itsekin työpöytäni ääressä syömisen.
Kuten Bayreuthissa, tämän huoneen kuivatus perustuu tasan yhteen asiaan: ikkunan auki pitämiseen 24/7. Hauskaa etenkin aamulla herätessä.

"Tunnetteko olevanne nyt paremmin turvassa terrorismilta?"

Kuvaussessioni tultua päätökseensä astuin parvekkeelle ja vedin syvään henkeä. Ilma tuntui tuoksuvan, ja aurinko oli juuri sopivasti lännessä paistaakseen suoraan kasvoihini ja lasioven ja -ikkunan läpi huoneeseeni. Täällä tulisin epäilemättä viettämään hetken jos toisenkin.



En viitsinyt fiilistellä kauaakaan, kun päätin jo suunnata kauppaan varmistaakseni selviämiseni ainakin seuraavaan päivään - voipretzelini olin jo napostellut loppuun. Niinpä laadin mielessäni listan kaikesta olennaisimmasta (ainakin kahvi ja maito olivat korkealla listalla), vedin takin päälleni ja nappasin siivoushuoneen kahvasta kauppakassin. Sen lainaaminen tuskin olisi sopimatonta.

Kauppa sijaitsi juuri siellä, minne Jasper oli minut neuvonut. Hymyilin oltuani kerrankin eksymättä kertaakaan (mikä suoralla tiellä toki olisi ollut melkoinen saavutus) ja astuin valtavaan, lähinnä hallia muistuttavaan kauppaan sisään.

Pian tuli selväksi, että kauppa oli käytännössä paikallinen Prisma: mitä ikinä keksisinkin kaivata, täältä sitä luultavasti löytyisi. Erona oli oikeastaan lähinnä hintataso ja alkoholipolitiikka. Virnistin itsekseni kulkiessani viinihyllyn ohi ja vilkaistuani matkalla hintoja - ne lähtivät vajaasta kolmesta eurosta. Tällä kertaa olin kuitenkin päättänyt tehdä fiksuja valintoja ja varmistaa, että saisin oikeasti edes olennaisimmat kannettua takaisin asunnolle. Maksani ehtisin turmella myöhemminkin.

Kuten missä tahansa uudessa paikassa, tavoitteenani ensimmäiselle kaupassa käynnilleni oli ennemminkin suhteellisen vähällä vaivalla selviäminen kuin suuret kulinaariset elämykset. Niinpä lastasin koriini perusjuttuja kuten leipää, kasviksia, hedelmiä, maitoa ja spagettia, ja lopulta nähdäkseni keskiviikkoon asti varustauduttuani suuntasin kassojen kautta kotiin. Aurinko paistoi, elämä hymyili.

Takaisin hiljaiseen asuntoon selviydyttyäni saatoin vihdoin hengähtää. Puhelimeni oli pikku hiljaa alkanut piippailla viestejä, joissa tiedusteltiin, miten pärjäsin.

"Jos joku haluaa mun palaavan neljän kuukauden päästä, niin saa tulla itse hakemaan."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti