maanantai 10. huhtikuuta 2017

Sopivasti onnellinen

Hillittömän torstai-illan jälkeen elämä palasi tavallisiin uomiinsa. No, ainakin enimmältä osin.

Jasper ilmaantui perjantai-iltana kotiin ensi kerran sitten tapaamisemme. Paha vain, että ajatuksenjuoksuni noin puoli tuntia aiemmin, puolen viikon odottelun jälkeen, oli ollut jotakuinkin "tuskinpa Jasper nyt juuri perjantai-iltana tulee takaisin". Näin ollen mies käveli sisään juuri, kun olin

1) tullut suihkusta
2) vielä puolipukeissa
3) soittamassa jotakin typerää musiikkia spotifystä
4) mahdollisesti myös laulamassa jotakin typerää spotifystä - en muista, koska kohdan 3) ansiosta en kuullut miehen tuloa ja pelästyin puolikuoliaaksi tämän kävellessä yhtäkkiä oveni ohi.


No, eipä siinä. Onnistuin kenties piilottamaan enimmän järkytykseni ja älysin jopa kysyä, miten miehellä menee.

"Hyvin, entäs sinulla? Oletko jo kotiutunut tänne?", hän tiedusteli jostakin oven suunnasta. Sammutin musiikin ja totesin olevani edes sen verran säädyllisesti pukeutunut, että kehtaisin kääntyä vilkaisemaan äänen suuntaan.

"Olen, aika hyvinkin jopa", vastasin.

"Hyvä juttu. Tässä on tyttöystäväni Anna."

Ahahahah voi Luoja. Nainen hymyili minulle ovensuusta, ja kävelin pokkana kättelemään. Ensivaikutelma oli epäilemättä lähtemätön - vaan samapa tuo enää tässä kohtaa.

Vuorovaikutuksemme illan osalta jäi siihen, sillä hengailimme kaikki omissa huoneissamme. Näin pienessä asunnossa oli helppo kuulla, koska keittiö tai kylppäri olivat varattuja, jolloin luonnollisesti pysyttelimme poissa toistemme tieltä. Mietin itsekseni, kauanko tämä merkittävästi lisääntynyt kämppismääräni tulisi säilymään - kynsien rapinasta ja haukahduksesta tajusin nimittäin jossain kohtaa, että Jasperin jo aiemmin minulle pohjustama koirakaverikin oli ilmaantunut paikalle.

Seuraavana aamuna herättyäni ja oven avattuani olin melkein kompastua kyseiseen karvakasaan. Koira oli pienehkö, pitkäkarvainen, ja minusta jossain määrin piittaamaton. Olin silti ilahtunut sen näkemisestä.

"Huomenta", sanoin keittiössä tiskaavalle Jasperille, ja todettuani Annan varanneen kylpyhuoneen polvistuin rapsuttelemaan koiraa vatsasta.

"Ja mikäs sinun nimesi on?", tiedustelin.

"Lotte" (tai jotain), Jasper vastasi retoriseen kysymykseeni keittiön puolelta. Toistin nimen kysyvästi, ja hän vaikutti hyväksyvän ääntämiseni. Hetken rapsuteltuani vetäydyin takaisin huoneeseeni odottelemaan kylppärin ja keittiön vapautumista.

Aamupalaa tehdessäni Anna käveli ohitseni ja toivotti minulle ystävällisesti huomenta. Arvelin hänen kuulleen, miten olin lällyttänyt koiraa. Olin juuri ja juuri ehtinyt huoneeseeni, kun kuulin kolmikon poistuvan - kävelylle, niin oletin. Vaan kyseisen tapahtuman jälkeen olen jälleen hallinnoinut asumustamme ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Laulamisen olen varmuuden vuoksi lopettanut.


Kun päiviä oli kulunut, olin pikku hiljaa oppinut selviytymään sujuvasti arkipäiväisistä jutuista: muutaman kerran kaupan itsepalvelukassan kanssa sekoiltuani eräs työntekijöistä oli käyttänyt hetken minua ohjeistamalla, minkä jälkeen olin ottanut kaupassa käynnin lähes joka-aamuiseksi tavakseni - tuore leipä, koidut vielä turmiokseni. Iltapäivisin ja iltaisin vaeltelin milloin missäkin, joskin reitiksi olivat pitkälti vakiintuneet läheiset pellot ja metsät. Florianin pyörän olin lopulta saanut, halvan jakoavaimen ostettuani, säädettyä käyttökelpoisemmaksi. Koska satula oli kuitenkin kaikesta huolimatta hivenen liian korkealla, ja koska en ollut ajanut edes paremmassa kunnossa olevilla pyörillä pitkään aikaan, en ollut vielä uskaltautunut kuin varovaiselle kierrokselle korttelin ympäri.

Sitä paitsi, Göttingenissä käveleminen oli varsin mukavaa. Saksalaiseen etikettiin kuului ilmeisesti ihmisten tervehtiminen, mikäli nämä olivat käytännössä ainoita pitkään aikaan samoille reiteille osuneita. Niinpä muutaman kerran tuntemattomien tervehdyksestä hämmennyttyäni opin jo heittämään sujuvasti moikat kaikille, jotka kulkivat ohitseni metsäpoluilla tai peltojen reunoilla. Mietin toisaalta, että kyseinen tapa oli luultavasti aivan vakiintunut Suomessakin, jos nyt sattui asumaan jossakin, missä vain pariin ihmiseen harvakseltaan törmääminen oli mahdollista.

Sunnuntaina koitti koko viikon odottamani päivä, jona lämpötilan oli luvattu nousevan 20 asteeseen. Aamulla pukeutuessani vedin siis päälleni kesämekon ja ballerinat. Nahkatakin heitin niskaani oikeastaan vain näön vuoksi, välttääkseni kiusallisen tuijotuksen: tuollakin säällä oli nimittäin ihan tavanomaista nähdä ihmisiä, erityisesti naisia, talvitakeissa ja huiveissa.

Lähtiessäni jälleen kerran talsimaan kohti yliopistoa ja keskustaa olin väkisinkin loistotuulella.



"Hyvää huomenta", toivotti saksalaismies minulle maireasti ohitseni pyöräiltyään ja kasvojani vilkaistuaan. Käännyin katsomaan hänen peräänsä lähinnä hämmästyksestä - olinhan varma, ettemme voineet mitenkään tuntea toisiamme. Hetken tilannetta mittailtuani arvelin tämän olleen lähinnä saksalainen versio perään vislaamisesta, ja jatkoin matkaa saamatta selville, mitä mies perääni yritti vielä sanoa.

En saanut kulkea kauaakaan yksin, kun takaani alkoi kuulua iloista läähätystä. Olin jo tottunut siihen, että koirat kulkivat kadulla käytännössä vapaana: vaikka en niitä koskaan säikkynytkään, oli tämä kieltämättä aina hieman yllättävä elämys. Etenkin nyt, kun keskikokoinen koira pyyhälsi yhtäkkiä reippaasti ohitseni ja jatkoi tassutteluaan muutaman askeleen edelläni.

"Luka, tänne", huusi nuori mies takaani, ja koira jäi odottamaan. Kuten useimmat, sekään ei ollut tietääkseen siitä, että ohitin sen aivan muutaman sentin päästä. 

Luka paljastui omapäiseksi kaveriksi. Koko tuosta pisteestä kulkemani matkan, jonka arvelin noin 1,5 kilometrin mittaiseksi, koira pyöri ympärilläni ja enimmäkseen viis veisasi omistajansa käskyistä. Minua lähinnä nauratti. Erkaantuessamme vihdoin eri suuntiin yliopiston kulmalla olin epäilemättä kuullut huudon "Luka, nein!" noin kaksikymmentä kertaa.

Yliopiston kampuksella oli hiljaista, joskaan ei läheskään niin kuollutta, kuin olisi voinut luulla. Syy oli epäilemättä säässä.




En jaksanut pyöriä paikalla kauaakaan, vaan suuntasin askeleeni kohti keskustaa ja Gänselieseliä. Vaikka oli sunnuntai ja käytännössä koko Saksa oli sulkenut ovensa, olin nähnyt julisteen, jossa paikalla olevan pienen pääsiäistorin oli kehuttu olevan päivittäin auki aina pääsiäislauantaihin asti.

Patsaalle ja torille päästäkseni kuljin vielä hiljaisen kävelyalueen läpi. Göttingenissä suunnistaminen oli mukavaa: kuten yliopistolle päästäkseni, kävelin nytkin kirjaimellisesti suoraa tietä eteenpäin, kunnes tori aukeni edessäni.



Huomaa tyylikkäät taustakoristelut talon seinässä - tyypillistä.


Vaikka olin jo tajunnut Göttingenin olevan pieni paikka, vasta torilla minulle todella hahmottui, kuinka pieni se todella oli: myyntikojuja oli ehkä kymmenisen kappaletta, eikä niille silti ainakaan puolilta päivin ollut vielä minkäänlaista tunkua. Sama päti muutamiin kävelykadun varrella oleviin, sinänsä erittäin houkuttelevan näköisiin terasseihin. 

Vaan mikä hauskempaa, tunnistin torilla lukuisia ihmisiä: Luka saapui omistajineen paikalle, minkä lisäksi spottasin seuraavien tuntien aikana monia muitakin, eri puolilla kaupunkia minua vastaan tulleita ihmisiä. Valitettavasti vain kukaan yliopistokavereistani ei ollut heidän joukossaan. Olin kuitenkin aika vakuuttunut, että onnistuisin kampuksella törmäämään heihinkin ennemmin tai myöhemmin.


Mitä olisi saksalainen tori ilman currywurstia ja sämpylää?

Keskustassa pyörimällä onnistuin tappamaan sen verran aikaa, että meno alkoi iltapäivää myöden pikku hiljaa vilkastua. Miettiessäni seuraavaa siirtoani totesin olevani terassikauden avaamisen tarpeessa - ja toisin kuin Suomessa, edes tuolloin, auringon helottaessa suoraan pöytiin, ei istumapaikan löytäminen ollut haastavaa. Niinpä päädyin ihanan näköisen konditorian eteen cappuccinoa siemailemaan.



Tämä se oli elämää, vaan ei ehkä lopulta aivan sen arvoista: illalla huomasin jälleen kerran polttaneeni ihoni. En ehkä pahasti enkä onneksi kasvoistani, mutta riittävästi ärsyttääkseen yhtä kaikki. Oli varmaankin onni, että tuleville päiville oli ennustettu pelkkiä pilviä ja sadetta, jolloin pelastuisin enemmiltä typeryyksiltä.

Yliopistolle palattuani harkitsin särkevien jalkojeni vuoksi bussilla matkustamista, mutta valokuvaamaan juututtuani missasin moisen mahdollisuuden.




Juridicum, virallinen opinahjoni.

Juridicumin aula.
Onnistuttuani vihdoin viime viikolla laatimaan opintosuunnitelmani ja jopa ilmoittautumaan muutamalle kurssille, näytti vahvasti siltä, että en tulisi viettämään tuossa rakennuksessa käytännössä lainkaan aikaa. Sen sijaan olin päättänyt ottaa tavakseni lähempänä minua sijaitsevalla pohjoiskampuksella lounastamisen sekä hoitaa alkuviikosta yliopistoliikuntaan ilmoittautumisen. Kun kurssitarjonta vaihteli purjehduksesta tarkka-ammuntaan, oli minun vaikea pidätellä innostustani.

Maanantai-iltana olisi lisäksi vuorossa lukukauden ensimmäinen virallinen kv-tapahtuma, tietovisailuilta, johon olin päättänyt osallistua. Olin viikonloppuna lähettänyt Hongseokille tekstarin ja kysynyt tätä mukaan, mutta en ollut koskaan saanut vastausta: oletin, ettei viestini mahdollisesti ollut koskaan mennyt edes perille. Vaan yksin hengailu alkoi joka tapauksessa jälleen riittää, ja niinpä aioin marssia paikalle joka tapauksessa ja toivoa tunnistavani edes muutamat kasvot, tai sitten vähintäänkin tekeväni uusia kavereita.

Sunnuntain ilta-auringossa lenkkeillessäni kysyin itseltäni, olinko nyt onnellinen. Yleensä tuo kysymys oli melko armoton, mutta nyt se vain hymyilytti.

Vastaus oli kyllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti