perjantai 5. toukokuuta 2017

The Hardest Part


Tämä on jo liikaa.

Kiersin hitaasti taloa ympäri, vaikka mieleni teki ottaa jalat alleni ja juosta takaisin lähimmälle bussipysäkille. Kello tikitti eteenpäin, nyt se oli jo vartin yli kuusi. Mietin, olinko aivan järjiltäni, kun olin alun perin saapunut paikalle.

Edessäni seisovassa talossa odottivat suomalais-ugrilaisten kielten opiskelijoiden vappujuhlat, joihin muutama viikko sitten tapaamani suomalaismies, Olli, oli minut kutsunut seurakseen. Olin odottanut tapahtumaa innolla: koska muulloin pääsisin oikeasti tapaamaan saksalaisia suomen kielen opiskelijoita? 

Harmi vain, että paria tuntia aiemmin Olli oli ilmoittanut sairastuneensa niin, ettei pääsisi paikalle. Tuolloin olin itsekin ääneen tuumannut, että minun olisi ehkä parempi pysyä kotona, mutta hän ei ollut ollut tietävinään moisesta vaihtoehdosta. Ennen kuin olin ehtinyt miettiä asiaa loppuun asti, Olli oli saattanut minut kontaktiin hänet alun perin kutsuneen opiskelijan, Maiken, kanssa.

"Jos olen tervetullut, tulen mielelläni paikalle", olin silloin jonkinlaisessa tilapäisessä mielenhäiriössä todennut, ja nainen oli vakuuttanut, että voisin olla huoletta. Samalla hän oli kertonut ilmoittavansa ystävilleen, että he osaisivat odottaa minua, sillä hän itse saapuisi hieman myöhemmin.

Tässäpä pääsyy sille, että nyt kiersin taloa hermostuneena. En voisi enää olla ilmaantumatta paikalle, osattiinhan minua jo odottaa. Jotenkin vain ajatus täysin vieraan ihmisen asuntoon kävelemisestä vailla ketään seuralaista tuntui jo liialliselta.

Keskityin mukaviin ajatuksiin. Ei oikeastaan olisi niin vakavaa, jos tämä päättyisi jotenkin huonosti. Lähitulevaisuudessa odotti niin monia mukavia asioita, että pelkästään niiden hetkellinen pohtiminen loihti heti leveän hymyn kasvoilleni.

Äkillisessä rohkeudenpuuskassa jätin talon takana sijaitsevan puiston ja marssin ovelle.


Seuraava ongelma odotti jo rapulla, tajutessani, etten tiennyt mihin asuntoon olin menossa. Asiaa pohtiessani kuulin saksalaisnaisen kommentoivan jotakin häntä saattavalle miehelle.

"Ne ovat jonkinlaiset vapun jälkeiset bileet..."

Hymyilin hänelle varovasti ja odotin, kunnes hän oli soittanut oikeaa summeria. Kävelin samalla oven avauksella sisään.

Asunto oli pieni kolmio, jonne sisään astuessani olin käytännössä saman tien myös ruokailutilana toimivassa olohuoneessa. Tervehdin näköpiirissäni olevia ihmisiä ja ripustin takkini naulaan. Toisin kuin yleensä, kukaan ei kiinnittänyt minuun juurikaan huomiota tai pyrkinyt esittäytymään. Oli vaikea sanoa, olivatko kaikki paikalla olijat edes saksalaisia: olin ymmärtänyt, että paikalla saattaisi hyvinkin olla muitakin suomalaisia.

Kun en muutakaan keksinyt. marssin lähimpien ihmisten luo ja tiedustelin ystävällisesti englanniksi, olivathan he tietoisia tulostani.

Saamani reaktiot olivat lähinnä olkien kohauttelua. Asunnon omistaja ilmoitti minulle, ettei edes tiennyt, keitä kaikkia paikalle oli tulossa. Niinpä ei ollut oikeastaan väliä, että minut kutsunut ihminenkään ei ollut paikalla. Hymyilin hieman helpottuneena, mutta tilanne tuntui yhtä kaikki harvinaisen kiusalliselta.

"Anteeksi, voitko väistää hieman?", tiedusteli yksi paikalle saapuneista saksalaisnaisista.

"Hän puhuu vain englantia", ilmoitti asunnon omistaja ennen kuin ehdin sanoa mitään. Pudistin päätäni ja vaihdoin saksaan.

"Ei, osaan minä saksaakin. En yhtä hyvin kuin englantia, mutta kuitenkin."

"Aa, okei. Hyvä", hän totesi, ja tunnelma rentoutui silminnähden. Olin ennenkin ollut havaitsevinani, että minuun suhtauduttiin yleisesti ottaen suopeammin, kun ilmoitin osaavani saksaa. Sillä, että keskustelutaitoni olivat tällöin huomattavasti vajavaisemmat, ei ollut niinkään merkitystä. Ilmeisesti saksalaiset kuuntelivat ennemmin takkuilevaa puhettani kuin joutuivat itse puhumaan englantia - no, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

En oikein tiennyt, mistä tai miten alkaa jutustelemaan muiden kanssa. Sympaattisen oloinen, sinitukkainen mies ilmoitti seurueelle Maiken saapuvan "hetkenä minä hyvänsä", ja helpottuneena seurasin häntä hengailemaan pieneen piiriin juhlien järjestäjän huoneeseen. Huoneen ovessa roikkui suuri sinivalkolippu, ja koneella soi jonkinlainen suomalais-ugrilainen Spotify-lista, jolta löytyi kaikenlaista unkarilaisesta popista suomihumppaan. Enimmäkseen suomalainen musiikki oli vain hämmentävää, mutta se tuntui iskevän erityisesti sinitukkaiseen mieheen aivan erityisesti.

Summeri soi, ja hengitin ensimmäistä kertaa vapaammin Maiken astuessa sisään.

"Sinun Erasmus-tyttösi on täällä", joku ilmoitti hänelle, mutta olin jo hymyillyt ja tervehtinyt häntä ovenraosta. Naisen astuessa lähemmäs kättelin häntä kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.

Maike oli tutustunut Olliin hiljattain tandem-illassa, jonka tarkoituksena oli löytää erimaalaisia opiskelijoita, joiden kanssa harjoitella näiden osaamia kieliä. Maike oli ollut ainoa, joka oli ilmoittanut osaavansa saksaa ja haluavansa oppia suomea. Niinpä Olli oli tarjoutunut esittelemään meidät maksimoidakseen hyödyt kaikille - saksan opettelua meille, suomen opettelua Maikelle. Olin itse jättänyt kyseisen tapahtuman väliin osallistuakseni pubivisaan. Jälkikäteen ajateltuna päätös oli selvästi ollut parhaita ikinä, olinhan nyt verkostoitunut vähän joka suuntaan.

Maiken saavuttua pysyttelin hänen lähellään. Kävi ilmi, että suomimusan tahtiin jammaillut sinitukkainen mies oli hänen läheinen ystävänsä. Kaiken lisäksi mies esittäytyi Jarkoksi - vaikka, kuten kävi ilmi, hänellä ei ollut minkäänlaisia (ainakaan läheisiä) juuria Suomessa.

"Osaatko sinäkin suomea?", tiedustelin Jarkolta uteliaana.

"Eeen", hän totesi liioitellun häpeissään, ja Maike naurahti.

"Osaapas. Hän oli vuoden Suomessa ja opiskelee kanssani. Kyllä hän osaa suomea."

"No, suomi on vaikea kieli", ilmoitin miehelle ystävällisesti, "aivan kuten saksakin."

"Niin juuri, kiitos", hän vastasi tyytyväisenä. Siitä eteenpäin olimme kaikki jutuissa keskenämme, ja pidin kaksikosta hetki hetkeltä enemmän. Molemmat kyselivät minulta rauhallisesti saksaksi perinteisiä "missä asut, millaisessa asunnossa, mitä harrastat" -tyyppisiä kysymyksiä, ja vastailivat puolestaan vuolaasti aina rohkaistuessani utelemaan itse jotakin.

Kesken seisoskelumme ovisummeri soi jälleen kerran, ja harvinaisen hymyilevä ja pirteä mies ilmaantui keskelle olohuonetta. En pahemmin yllättynyt siitä, että hän vaikutti jo tuntevan kaikki - olin selvästi ainoa oikeasti ulkopuolinen paikalla.

Minut nähdessään mies hymyili niin ikään leveästi ja ojensi kätensä esittäytyäksemme.

"Elle", sanoin, ja hän katsoi minua uteliaana.

"Mistä olet kotoisin?".

"Suomesta", vastasin, ja hän suorastaan huudahti ilosta.

"Osaatko sinäkin suomea?", tiedustelin toistamiseen, ja hän naurahti.

"En osaa."

"Hän on vain aina iloinen voidessaan tavata ihmisiä muista kulttuureista", Jarkko totesi. Mies paljastui etnologian opiskelijaksi, mikä ehkä selitti asiaa hieman. Hän toden totta vaikutti olevan läsnäolostani enemmän kuin innoissaan. Hetken mietittyään mies päätti jatkaa keskustelua, ja yllätyksekseni hän aloitti englanniksi. Ilmeisesti kielten puhumista kohtaan koettu vastenmielisyys ei yltänyt häneen.

"Eli, opiskeletko sinäkin..."

"Miksi puhut englantia, hän osaa saksaa!", tiedottivat Maike ja Jarkko yhdestä suusta niin painokkaasti, että katsoin heitä häkeltyneenä ja mies vaikeni hieman kummastuneena naurahtaen. Hymyilin hänelle ja toivoin sydämestäni, että osaisin vastata siihen, mitä ikinä hän halusikaan tietää.

"Hyvä on. Opiskeletko sinäkin suomalais-ugrilaisia kieliä?", hän tiedusteli nyt saksaksi.

"En", totesin ja naurahdin hieman. "Minä opiskelen oikeustiedettä."

Hänen ilmeensä oli niin monitulkintainen, että kahta muuta alkoi naurattaa.

"Oletko nyt pettynyt?", Maike kysyi mieheltä, ja virnistin hieman. Ei olisi ensimmäinen kerta.

"Olen samalla kertaa sekä hieman pettynyt että vaikuttunut", mies ilmoitti ja hymyili minulle. "Oikeustieteen opiskelu vieraalla kielellä, sen täytyy olla vaikeaa."

"No... opiskelen oikeastaan lähinnä englanniksi, teen vain oikeustieteen johdantokurssia saksaksi", vastasin.

Emme ehtineet keskustella juurikaan enempää, kun yksi parvekkeella grillailleista naisista ilmoitti, että ruoka oli valmista. Ruokapöytä oli salakavalasti täyttynyt pikku hiljaa niin, että sen pintaa ei enää juuri ollut nähtävissä kaikkien erilaisten salaattien, lihojen, leipien ja juustojen alta. Itse olin tuonut kaksi levyä Fazerin sinistä, Maiken vakuutettua, että ruokaa olisi riittävästi. Muut olivat kuitenkin panostaneet vähintäänkin suomalaista vappua muistuttaviin tarjoiluihin: pöydästä löytyi niin perunasalaattia kuin peräti itse tehtyjä tippaleipiäkin.

Seurasin etnologian opiskelijaa, joka täytti lautastani samalla innolla kuin omaansakin. Hän oli niin pidettävä, että aloin väkisinkin tuntea oloni jo ihan kotoisaksi. Istumapaikkojen loppuessa pöydän äärestä siirryimme kaikki neljä sohvalle istumaan, jossa minua kehotettiin heti asettumaan Maiken ja Jarkon väliin. Siinä mutustelimme makkaroita ja patonkia.

"Viihdytkö sinä Saksassa?", Jarkko tiedusteli minulta ystävällisesti. Klassikko.

"Viihdyn todella", vastasin jälleen kerran sydämeni pohjasta. "Olen ollut täällä jo aiemmin, viime vuonna. Silloin tein harjoittelun Bayreuthissa. Tämä on minusta maailman paras maa, siksi palasin."

Kuten yleensä, Jarkon reaktio oli hivenen yllättynyt tai suorastaan epäuskoinen naurahdus. Katsoin häntä uteliaana.

"Etkö ole samaa mieltä?".

"Saksalaisena en oikein voi sanoa tuohon mitään", hän vastasi, "olinpa sitten samaa tai eri mieltä, se on aina huono juttu. Sanotaan näin, että huonompiakin paikkoja on."

Jeremy oli käytännössä sanonut tismalleen samaa. Mielenkiintoista.

"Entä missä sinä asuit Suomessa?", tiedustelin, ja hän selitti majailleensa jollakin pienellä paikkakunnalla Savonlinnan lähellä. Aina jonkin suomalaisen biisin vaihtuessa mies jammaili niin fiiliksissä, että epäilemättä ainakin suomalainen musiikki oli kolahtanut häneen. Antti Tuiskun alkaessa soida käytimme puoli biisiä tästä keskustelemalla.

"Ja sinäkö olet täällä yhdessä poikaystäväsi kanssa?", Jarkko tiedusteli minulta ystävällisesti. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Maike puuttui toiselta puoleltani puheeseen.

"Ei, ei. Hänellä on vain suomalainen ystävä täällä. Sanoin, että kutsun tämän tyttöystävän vain tehdäkseni asioista yksinkertaisempia."

(Kuten saksaa lukeneet tietävät, kielessä ei ole omaa, erityistä sanaa tyttö- tai poikaystävälle. Ero tehdään käytännössä genetiivin käytöllä, "minun ystäväni", mein Freund, vrt. ein Freund von mir.)

"Tuota on oikeasti vaikea muistaa, sekä suomessa että englannissa ero on niin selvä", totesin. "En siis oikeasti koskaan voi sanoa tekeväni jotakin ystäväni kanssa (mit meinem Freund), mikäli tämä on mies?".

"Et, ellet halua tulla hyvin suurella varmuudella väärinymmärretyksi", Maike totesi. "Jos puhut samaa sukupuolta olevasta ystävästäsi, sitten... no, silloin vastaavia olettamuksia ei luultavasti vielä tehdä."

"Okei, hyvä tietää", totesin, kun hän jo jatkoi.

"Paitsi tietenkin, jos sinulla on hiukset kuten Jarkolla."

Purskahdimme kaikki nauramaan, Jarkko mukaan luettuna. Hän ei edes yrittänyt esittää olevansa loukkaantunut.

"Aah, ja nyt suomalaisen popin Crème de la Crème... Robin!", hän tiedotti minulle samassa biisin vaihduttua, ja minua nauratti lisää. Puolet ajasta hän tuntui laulelevan sellaisten biisien tahtiin, joita minulla oli vaikeuksia edes tunnistaa.

Syötyämme kaikki kaksi lautasellista, ja ruokaa jäätyä silti reippaasti yli, muutamat vieraista ilmoittivat joutuvansa poistumaan. Surukseni etnologiamies oli yksi heistä, mutta saattaisihan olla, että törmäisimme vielä.

Jäljelle jääneet seuralaiseni tuputtivat minulle alsterin käteen ja istuttivat minut kanssaan ruokapöytään, jossa kiersivät sekä Fazerin sininen että tippaleivät. Autoin Maikea jälkimmäisen lausumisessa, sillä ilmeisesti ne olivat hänen omia leipomuksiaan. Ainakin ne tekivät hyvin kauppansa.

Kuten aina, vaikenin osaltani suureen seurueeseen jouduttuani. Tällä kertaa asia ei kuitenkaan tuntunut vaivaavan ketään, sillä puolet saksalaisista pysyttelivät aivan yhtä hiljaa. Lisäksi minulle oli ilmoitettu, että yksi myöhemmin saapuneista miehistä oli islantilainen. Tämäkin tuntui keskittyvän lähinnä ruokaan. Hyvä.

Aikani istuskeltuani ja kaljan juotuani aloin vaivihkaa vilkuilla kelloani. Se kävi jo yli yhdeksää. Ei sillä, että minulla olisi ollut kiire mihinkään, mutta jotenkin porukan alkaessa pikku hiljaa harveta koin itsekin kohteliaammaksi poistua paikalta.

Noustessani hakemaan kännykkääni ja bussiaikatauluja tarkastamaan Maike seurasi minua eteiseen.

"Kuule, tykkäätkö sinä kokkaamisesta?".

Rehellinen vastaus olisi ollut en, tykkään vain syömisestä. Mutta tämä ei ehkä ollut sellaiselle sopiva hetki.

"No joo, toki. En tosin ole siinä kovin hyvä."

"Me vain mietimme tässä juuri", Maike totesi ja vilkaisi yhä olohuoneessa seisoskelevaa Jarkkoa. "Voisimme joskus vaikka laittaa jotain ruokaa yhdessä. Siinä olisi helpompi jutellakin kuin tällaisessa isossa porukassa. Ehkä Ollikin voisi tulla, mieluiten tietysti te molemmat."

Olin aika otettu ajatuksesta. Jotenkin pari oli tuntunut tajuavan tilanteeni keskimäärin paljon muita paremmin.

"Joo, hän oli tosi harmissaan, että oli tänään kipeä", vastasin. "Mutta kuulostaa tosi kivalta."

Maike hymyili tyytyväisenä, ja pistin pääni olohuoneeseen.

"Hei, tyypit. Minun täytyy nyt lähteä. Kiitos paljon ruoasta, se oli herkullista. Ja oli mukavaa tutustua teihin."

Kohotin katseeni Jarkkoon, joka hymyili minulle ystävällisesti pöydän yli.

"Nähdään", sanoin suomeksi ja hymyilin itsekin leveästi.

"Nähdään", Maike sanoi harvinaisen hyvin ääntäen ovesta astuessani.


Ehkä ensi kerralla puhuisimme suomea. Reiluuden nimissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti