lauantai 15. heinäkuuta 2017

Hieman sisua

Tiistaisen tenttini tulokset saapuivat torstaina, yliopiston ykköskerroksessa tietokoneen ääressä istuessani. En ollut odottanut niitä vielä vähään aikaan, ja vielä vähemmän olin suonut ajatusta tulevalle arvosanalleni: olin vieläkin haltioitunut pelkästään siitä tiedosta, että olin loppujen lopuksi läpäissyt tentin.

Voidaan siis sanoa, että tulosteni lävähtäessä ruudulle olin kaikkea muuta kuin valmistautunut.

1,3. Arvosanani oli 1,3. Niille, jotka eivät Saksan arvosanajärjestelmästä niin tiedä, tiivistän tiedon seuraavasti: hemmetin hyvä. Jotakin sellaista kuin 14 pistettä, kuudentoista ollessa realistisesti ehdottomasti paras mahdollinen. Ilmeisesti ei-tyhjänjauhanta oli osaltani palkittu sangen avokätisesti.

Tämän jälkeen jo valmiiksi hyvin alkanut päiväni oli silkkaa auringonpaistetta. Pelkästään tästä riemusta täytin ja tulostin opintojeni hyväksilukuhakemuksen valmiiksi, huolimatta siitä, etten ollut vielä saanut kaikkia opintojani edes merkityksi rekisteriin. Opettelin jopa käyttämään yliopiston skanneria vain saadakseni dokumentin siistimmin sähköpostiini. Graduryhmiin haku alkaisi parin viikon kuluttua, ja silloin olisin enemmän kuin valmis.

Opintoni olivat siis täysin taputellut, ja kun kaiken tämän päälle olin illalla vielä menossa drinkeille vähintään Jeremyn ja Mathiaksen ja mahdollisesti muidenkin kanssa, mielialani oli katossa.

Vastaus kysymykseen siitä, mikä olisi vielä voinut mennä paremmin, olisi ollut melko helppo. Ja niinpä päivän onnistumisteeman mukaisesti ei mennyt kauaakaan, kun jo kiinnitin rappusia alas kävellessäni huomioni etäältä lähestyvään mieheen, jonka hahmo oli helppo tunnistaa. Hän oli saksalaiseksi opiskelijaksi sekä harvinaisen blondi että hyvin pukeutunut, kantoi salkkua ja käveli puolisotilaallisen ryhdikkäästi.

Tunnistin myös vieressä kävelevän miehen kerran aiemmin tapaamakseni, ja siksi emmin hetken rappujen alle pysähdyttyäni. Jälkimmäisen selvästi kääntyessä vilkaisemaan minua en kuitenkaan kehdannut olla hiljaa. Korotin ääntäni välttyäkseni juoksemasta perään.

"Hei!".

"Ah, hei!", Joscha virnisti pyörähtäessään ympäri ja ojentaessaan minulle kätensä - hän oli ulkomaalaisista tutuistani ainoa, joka ei koskaan halannut minua tavatessamme, eikä se jotenkin olisikaan istunut hänen tyyliinsä. "Mitä sinulle kuuluu?".

"Hyvää, kiitos." Hymyilin ja nyökkäsin molemmille miehille. Joschan ystävä hymyili minulle takaisin, mutta pysytteli huolellisesti muutaman askeleen etäämmällä meistä.

"Ovatko nuo tenttituloksesi?", Joscha tiedusteli huomatessaan vielä käsissäni pitelemäni dokumentit. Päällimmäisenä oli hyväksilukuhakemukseni.

"Ööm, eivät", vastasin suomenkielistä tekstiä ja henkilötietojani vilkaistessani. Samalla mieleeni juolahti, että hän ei vieläkään olisi luultavasti kuollakseenkaan tiennyt sukunimeäni. En ollut koskaan kertonut sitä, ja vaikka olisin, hän olisi unohtanut sen samointein. "Mutta itse asiassa sain ne juuri, tiistaisen suullisen tenttini tulokset. 1,3.... Jep, se on tulokseni, 1,3."

"Hienoa! Onneksi olkoon", hän sanoi tyytyväisenä ja kätteli minua spontaanisti uudelleen. "Nyt, olen pahoillani, mutta meidän on mentävä..."

"Joo, totta kai", vastasin. Kellonajasta päätellen arvelin heidän olevan matkalla luennolle ja olevan jo valmiiksi myöhässä.

"Mutta näen sinut myöhemmin", hän ilmoitti vakavana, ja nyökkäsin. Epäilemättä sitten, kun törmäisimme sattumalta. "Voi hyvin!".

Miesten lähtiessä en voinut olla miettimättä, miten Joscha todennäköisesti parhaillaan kommentoi minusta jotakin - ainakin se olisi ollut häneltä varsin tyypillistä. Se ei liiemmin vaivannut, sillä saatoin vain olettaa, että hän ei sanoisi mitään kovin kamalaa: puhuihan hän minullekin ystävistään aina kauniisti. Keskustelua oli silti vaikea kuvitella kovin vakavissaan. Tuo on sitten mukava tyttö, en tosin koskaan pidä lupauksiani soittaa hänelle, tai oikeastaan edes tiedä hänen nimeään... mutta hyvä vaimo hänestä tulisi!

Jep jep. Jotenkin miehen seurassa edes hetken vietettyäni olin aina yllättynyt siitä, miten normaaleilta muut ystäväni tuntuivat. Kenties tästä hyvästä olin tavallistakin riemastuneempi muutamaa tuntia myöhemmin baarin terassilla seistessäni, kun Jeremy ilmaantui aurinkolaseissaan ja Göttingen Generals -paidassaan näköpiiriini.

"Tämä on ystäväni Leon Berliinistä", Jeremy esitteli minua halattuaan, ja kättelin häntä seurannutta miestä. "Onko Mathias jo täällä?".

"Ei, mutta olemme hieman etuajassa", vastasin. Olisimme epäilemättä olleet sitä muutenkin, mutta tällä kertaa Mathias oli vielä lähettänyt viestin, jossa oli kehottanut kaikkia olemaan ajoissa - "viimeksi jouduin odottamaan puoli tuntia", hän oli kirjoittanut. Epäilemättä siksi, että kumpikaan meistä kahdesta ei ollut ollut paikalla.

Vielä kymmenisen minuuttia terassipöydässä istuttuammekaan ketään muuta ei näkynyt, ja Jeremy kaivoi kännykkänsä esille.

"Mitä tykkäät - laitetaanko hänelle viesti: "emme halua odottaa puolta tuntia"?

"Laita!", vastasin nauraen, mutta kohotin samalla katseeni Jeremyn olan yli. "Ei, myöhäistä. Tuolta hän tulee."

Mathiaksen saavuttua olin jälleen tilanteessa, jossa koko muu seurue oli saksankielistä. Miehet ratkaisivat asian puhumalla kieliä sujuvasti sekaisin: saksaa keskenään ja ilmeisen sattumanvaraisesti englantia tai saksaa minulle, riippumatta siitä, millä kielellä vastasin. Eipä tämä pahemmin haitannut, kun nyt kuitenkin ymmärsimme kaikki toisiamme. Silti moinen tuntui aina melko kuumottavalta.

"Mitä olet puuhaillut?", Jeremy tiedusteli minulta, ja selitin onnellisena olleeni tiistaista lähtien lomalla.

"Olet ollut lomalla koko kevään", hän kuittasi minulle ja kääntyi vilkaisemaan Leonia. "Elle on käynyt luennoilla jotain kaksi tuntia viikossa."

"Neljä tuntia", korjasin muka närkästyneenä, ja Jeremy alkoi nauraa.

"Ai, no anteeksi! Neljä tuntia."

"Mutta keskiarvoni on 1,1..."

"Mitääää?"

"... miksi siis tehdä enemmän töitä?", virnistin hänelle.

Jeremy pudisti epäuskoisena päätään, mutta näytti samalla hieman vaikuttuneelta. Hän oli paikallisten ystävieni joukossa mielenkiintoinen poikkeus: siinä, missä kaikki muut viimeistelivät vähintään maisterinopintojaan, en oikeastaan tiennyt Jeremyn opiskelleen... no, tarkemmin mietittynä mitään, ellei hänen nykyistä oppisopimuskoulutustaan sitten laskettu. Vaan eipä sillä, että tämä olisi ollut millään lailla havaittavissa tai muutenkaan merkityksellistä.

"Prost", totesimme toisillemme juomiemme saavuttua.

"Miten suomeksi sanottiinkaan?", Jeremy tiedusteli sitten.

"Kippis."

"Kipisch", Jeremy ja Leon vastasivat hauskalla ääntämyksellään.

"Hei, sehän on vähän kuin saksaa", Jeremy tiedotti yllättäen ja katsoi Leonia. "Kippen! Niin voit sanoa saksaksi."

"Se on tarpeeksi lähellä", vastasin huvittuneena heidän toistellessaan kippeniä toisilleen.

"Ja tiedätkö mitä, suomeksi tervehditäänkin samoin kuin täällä! Suomeksi sanotaan moi", (vrt. "moin" Pohjois-Saksassa), Jeremy tiedotti ystävälleen seuraavaksi. Oli aika sympaattista, että hän muisti sen vielä.

Nyt, kun olimme Suomi-teemassa vauhtiin päässeet, katsoin tilanteen sopivaksi jälleen uuden sisu-askin esiin kaivamiselle. Tällä kertaa se oli xylitolin makuinen. Ojensin lahjukseni Jeremylle ja kerroin sen olevan suomalaista karkkia, pahanmakuista sellaista.

"Joten päätit tuoda sen minulle", hän totesi huvittuneena ja alkoi heti repiä rasiaa auki.

"Mitä se on?", tiedusteli Jeremyn vieressä istuva nainen. Seurueemme oli vaivihkaa paisunut niin, että meitä oli nyt yhteensä seitsemän - neljä miestä ja kolme naista.

"Jotakin suomalaista", Jeremy vastasi ja ojensi pastillit niin hänelle, Leonille kuin minullekin. Muut pöydässä eivät niistä huolineet.

Olin tyytyväinen, että olin valikoinut lahjoittamani rasiat näin päin: nämä pastillit olivat suorastaan syötäviä. Jeremy oli lieväksi hämmästyksekseni samaa mieltä.

"Tämä on hyvää", hän tuumasi, ja alkoi sitten tutkia rasian tekstejä. Ne olivat vain suomeksi ja ruotsiksi. Hän oli aikanaan kertonut minulle, ettei koskaan edes ollut kuullut kenenkään puhuvan suomea, mutta tämä ei estänyt häntä alkamasta lukea pakkausselostetta ääneen.

"Ainekseet... sa-keu-ta-mis-ai-ne-taa..."

"Ymmärrän kaiken, jatka vain", totesin hihittäen, Leonin nauraessa enenevässä määrin. Jeremy jatkoi juurikaan häiriintymättä.

"Kaasvioljyää. Mitä se on?".

Kerroin hänelle, ja hän ilmoitti tyytyväisenä arvanneensa oikein. Osa ainesosista oli todella niin tunnistettavia, että hän käänsi niitä minulle sujuvasti paketin kyljestä. Lopulta hän päätyi tavaamaan lausetta "suositellaan erityisesti laulajille, puhujille ja tupakoitsijoille".

"Haluaisitko kuulla sen minun lausumanani?", tiedustelin ja toistin lauseen. Se sai molemmat miehet nauramaan ja Jeremyn ilmoittamaan, että tämä saisi hänen osaltaan riittää. Päätin sen sijaan selittää jälleen sisu-sanaa ja sen alkuperää. Eipä aikaakaan, kun Leonilla oli jo auki Ericin alun perin aiheesta löytämä artikkeli. Hän luki sitä ystävälleen ääneen.

"Sisu yhdistetään myös muun muassa jonkinlaiseen kamppailuhenkeen. Syöt siis yhden pastillin joka kerta ennen peliä."

"Niin juuri", vahvistin hilpeästi, ja aiheeseen päästyään Jeremy käytti hyvän tovin selostamalla minulle silmät loistaen viime sunnuntaista matsia ja onneksemme näkemäämme kaikkien aikojen touchdownia. Samalla hän kiinnostui siitä, kuka Jacco oli ja mistä tunsimme.

"Tästä ryhmästä", sanoin virnistäen. "Hän lähtee samaan aikaan kuin minä... mietimme, että pitäisimme jonkinlaiset jäähyväisjuhlat."

"Jonkin kunnon ryyppäysillan", Jeremy tuumasi tähän vakavana. "Ihan totta, hyvä idea."

"Niinpä kai, en toistaiseksi ole tehnyt sellaista vielä kertaakaan täällä ollessani", sanoin.

"En minäkään. Tai siis siitä on aikaa. Tai siis olin aika humalassa viime sunnuntaina."

Minua nauratti. Vielä hetken pastillirasiaa tutkailtuaan Jeremy ilmoitti, miten muuttaisi mahdollisesti Ruotsiin oppisopimuskoulutuksensa loppuessa. Hän oli sanonut samaa jo aiemmin. Katsoin häntä loukkaantunein ilmein.

"En voi uskoa, että muuttaisit Ruotsiin. Suomeen! Suomi on parempi maa."

"Sinne on vaikeampi ajaa, ja Ruotsissa saa enemmän palkkaa", Jeremy väitti.

"Mutta kaikki maksaa siellä yhtä lailla enemmän, joten se on aivan se ja sama."

"Ruotsi on parempi", hän intti edelleen. Tuhahdin.

"Ja minä kun ajattelin kutsuvani sinut käymään Suomeen."

"Mutta nyt et teekään sitä? Selvä, voin siis yhtä hyvin mennä Ruotsiin", Jeremy virnisti. Paheksuin aidosti moista päätöstä, mutta jätin asian toistaiseksi silleen.

Ja totta kai kutsuisin hänet silti Suomeen. Ei kysymystäkään.

Koska eräs seurueemme miehistä oli viimeistä iltaa Göttingenissä, hän halusi seuralaisineen vielä kiertää paikallisia pubeja. Niinpä lähdimme jo ensimmäisten tuopillisten jälkeen kohti seuraavaa pubia, Thannersia, jossa olin tähän mennessä jo istunut vähintään kolmesti. Torstai-iltana paikka oli käytännössä tyhjä, ja asettauduimme pyöreän pöydän ympärille. Tällä kertaa istuin Leonin ja Jeremyn välissä ja seurasin sivusta Mathiaksen alkaessa totuttuun tapaansa tilata shotteja.

"Viimeisen iltanne kunniaksi", hän sanoi pariskunnalle ja löi heidän eteensä shotit, joissa oli ilmeisesti vodkaa sekoitettuna jonkinlaiseen likööriin.

"Ei ei, olen pahoillani, mutta en voi juoda sitä", nainen sanoi. "Voin pahoin, jos juon vodkaa."

"Sitten jonkun teistä on otettava tämä", Mathias virnuili pöydän yli. Jeremy ajoi ja joi kokista, joten paine oli käytännössä minulla ja Leonilla. Tämä viittaisi puolivitsillä minulle kädellään.

"Jep, minä otan", totesin iloisesti pöydän riemuksi. Mikä suomalainen sellainen nyt olisi, joka kieltäytyisi ilmaisesta vodkasta.

"Maistui käsidesiltä", ilmoitin Jeremylle ja palasin siiderini pariin. Muutamassa minuutissa hän oli jo tyhjentänyt lasinsa ja vilkaisi Leonia.

"Meidän täytyy lähteä, valitan", Jeremy sanoi. "Olemme menossa vielä tapaamaan kaveriamme. Mutta viettäkää hauska ilta!".

Nousin halaamaan häntä hyvästiksi, eikä mieleni miesten kadottua enää oikeastaan tehnyt istua takaisin pöytään. Tein sen kaikesta huolimatta, ja seurasinpa muiden painostuksesta vielä seuraavaankin pubiin - kirjaimellisesti nurkan taakse - yhden oluen ajaksi.


Kellon tullessa yhtätoista ilmoitin kuitenkin joutuvani lähtemään. Se ei sinänsä ollut totta, ja jonkin aikaa asiaa analysoituani tiesin, missä vika oli: seurustelu Göttingenissä viimeistä iltaansa viettävien ihmisten kanssa oli minulle liikaa.

Ei muuten, mutta kahden viikon päästä siinä olisin minä. Ja se, jos mikä, vaatisi sisua.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti